Repe(4)

 >>>jatkuu>>>  

TEIN mutkan Aleksis Kiven kadulle, sitä kautta Populuksen ohi, käännyin Flemarille ja siitä Vasiksen ärrälle. Otin kahvin ja yhden nakin hodarin sen kanssa. Söin seisaaltani. En ollut yksin. Joku puolilaitapuolen tyyppi teki veikkausta vieressä, täytti kuponkia ja vaikka kaveri ei puhunut mitään, huulet liikkuivat.

Kahvi ehti jäähtyä. Join sen lopun ja menin ulos. Lämpimästä sisäilmasta tultua ja hodarin jälkeen ulkona tuntui varsin raikkaalta. Kylmäsi. Menin kadun aurinkoiselle puolelle, vaikka se ei paljon auttanut. Ohitin kivikaiteen. Ei ketään istumassa sillä. Jäähyväiset kesälle ja lämpimälle vuodenajalle.

En aikonut hankkia mitään kukkia tai lahjaa Lindalle. En ollut menossa sinne tänään. Se ei tuntuisi minun syntilistassani.

Tajusin, että kävelin tätä samaa rataa toisen kerran tänään. Sama päivä jatkui, vaikka tuntui, että siinä oli jokin sauma välissä. Päivärutiini, joka oli muovautunut kesän mittaan, oli poissa. Se siitä vapaasta.

Flemarin mäkeen, Ysi jäi kadun toiselle puolelle, se odotti iltaa, iltapäivää, odotti kumminkin, uskoin, olin siinä käsityksessä tai onko se epäily, mutta pääsin tällä kertaa ohi. Äidin pankin kohdalla mietin, poiketako Pasin tallille? En. Ei ole mitään asiaa. Jatkoin kulkua Karhupuistoon asti, samaa reittiä edelleen, mutta nousin tällä kertaa Kallion kirjaston raput ylös ja toiset raput lehtilukusaliin. Katselin ja selailin lehtiä lokeroissaan ja kun päivän hesari vapautui, nappasin sen ja istuin pöydän ääreen. Mun silmissä on jotain vikaa tai on voinut olla jo jonkin aikaa. Silmissä tai muussa. Kun mä olen humalassa tai päässä on jotain sekaisin, en saa luettua välttämättä mitään. Kirjaimet pysyvät kyllä, erotan ne, mutta niissä ei ole järjellistä sanomaa. Suljin silmät välillä ja yritin uudestaan. Ei auttanut. Vein lehden pois ja lähdin liikkeelle.

Jalat tiesivät paremmin kuin pää. Kävelin alas Hakaniemeen ja ihmettelin vain ohimennen, mitä tein siellä? Jalat olivat viemässä minua soppalaan, mutta pää kertoi, että se tulee vasta toisena ja että ensin on mentävä työkkäriin. Huomasin, että kello lähenee yhtä. Päivä on karkaamassa. Siitä tippui osia pois kuin mistä lie hajoavasta apparaatista. Kun pääsin Ympyrätalon kohdalle, olin siirtänyt asioita ja harkinnut niitä mielessäni ja päätin, että alan hoidella tilannetta tosissani vasta huomenna. Huominen oli parasta, mitä keksin. Tälle päivälle oli tullut jo tarpeeksi järkytyksiä.

En tiedä menivätkö ajatukseni tässä järjestyksessä? En tiedä missä vaiheessa yritin miettiä, mitä sanon ja mitä puhun siinä vaiheessa, kun joudun koville ja tapaan henkilökohtaisen sosiaaliohjaajani? Mies, joka oli jotain viidenkymmenen ja sen oloinen tyyppi, että hän jakaa tässä almuja omista rahoistaan. Pihi, hankala ja vaikea. Sitä paitsi hän ei taida olla mieltynyt meikäläiseen. Olen hankala omasta puolestani, hankalia tapauksia me kaikki. En yritä puolustella itseäni.

Pasi olisi lainannut kännykkää. Hän lainaisi. Voisin soittaa ja varata ajan.

Törmäsin siihen, että ensin on jonossa työkkäri. Mietin sitä eikä se muuttunut. Ajatus kiersi levottomana. Kääntelin sitä puolelta toiselle. En mennyt torille, vaan ohi Hämeentietä pitkin. Vanhoissa valokuvissa kadun toisella puolella oli pitkä lankkuaita ja kun katselin niitä nykyisiä rakennuksia, tuli mieleen, että se aita oli parempi. Torista on tullut ja tehty masentava paikka, Hakaniemen torista. Siinäkin suunnitelmat ovat epäonnistuneet. Torista ei ole mitään kunnollista jäljellä.

Humalaisella ei ole ystävää. Näitä aforismeja syntyy ilman edestä. Mietin oliko joku muu, joku oikea tekstintekijä sanonut ja keksinyt sen minua ennen? Olinko toisena tulossa perässä, lukenut vaikka sen jostain ja apinoin parhaillaan?

Humalaisella ei ole ystävää. Niin ajattelee vain melankolinen suomalainen, tangon ja nyyhkeen ystävä. Suomalaisella on ystävä. Tämä on Jorma Ettoa. Jouduin miettimään: Oliko se Etto? Entä oliko etunimi Jorma? Jorma Korpela. Sellainen nimi tuli myös mieleen. Mistä? Se on nähty. Mielettömän mieli on mieltä vailla. Joko pannaan pakettiin? Näitä tulee, kun on sopivassa vaiheessa, kun on humalassa ja luulee itse, että ei ole. Onko humala tärkein ainesosa kirjoittamisessa?

Istuin Ysissä, vaihteeksi siinä nurkkapöydässä, piilossa kadunkulkijoiden katseilta. En ole jengiytynyt, minkään katujengin jäsen. Kierrän ne kaukaa, esimerkiksi Hesarin Alkon edustan, paha paikka silloin, kun sinne on kehiytynyt tiettyä porukkaa tien tukoksi.

Minun annetaan olla ja kulkea suhteellisen rauhassa, kun kierrän tätä turhaa reviiriäni. Se saa ajattelemaan myös niin päin, että jengi ei ole hyväksymässä minua, ottamassa minua joukkoonsa. En ole sopiva. Olen pelinappula, joka on eksynyt väärän laudan mukaan, osun kohdalle ja minut tarkistetaan, mutta ei muuta.

Ysissä alkoi olla illan odotusta, vaikka oli vasta iltapäivä käsillä. Tai ilta alkaa, alkoi ainakin ennen Kallion kuppiloissa parhaimmillaan heti puolen päivän jälkeen. Tiskillä kävi pari oudompaa selkämystää, juppikermaa, töistälähtijöitä ja jotka joivat sen yhden ja menivät eteenpäin.

Olin juonut tuoppini. Kissa, siili sai juomansa. Se oli aperitiivi, jonka otin ruuan alle. Ajattelin näin ja perustelin itselleni. Vain yhden. Pasin ja Jaanan luona minulle tarjottaisiin ensimmäiseksi sapuskat. Se kuului Jaanan kulttuuriin. Vain kerran olin tullut niin myöhään, että minua ei ollut päästetty heille sisään. Se oli järjestyksessä kolmas kerta kevään kylmille. Olin ollut vastikään kahtena yönä yötä heillä ja kuvittelin, että minun on lupa tulla kolkuttelemaan noin vain seuraavankin kerran, kun tulee tarve. Paitsi että olin liikkeellä keskellä yötä ja jurrissa. Totesin olevani ilman yösijaa ja suuntasin ilman tunnonvaivoja Meri-Hakaan, soitin heidän alaoven summeriaan, soitin varmaan useaan kertaan ennen kuin siihen vastattiin. Mielikuva on tämä. Pasi nosti luurin ilmeisesti pois paikaltaan, mutta hän ei sanonut siihen mitään eikä kysynyt kuka siellä? Olin vahvassa vaikutuksessa, joten kesti ennen kuin ymmärsin, että kukaan ei vastannut todellisesti ja että alaovi ei auennut. Ei pirissyt eikä pärissyt. Temmoin ovea silti ja käännyin näpelöimään summeritaulua uudestaan. Ihme, että en saanut päähäni soittaa kaikkien summereita. Se humalainen ajatus oli varmaan pajalla taottavana eikä ehtinyt tähän tilanteeseen, sillä seuraavaksi rappukäytävään syttyi valo ja käsitin, että se on Pasi. En tiennyt kellosta, mutta se oli välillä yksi ja kolme ja silloin kulkee vähän väkeä. Tai juuri ennen ennen kuin lehdenjakajat aloittavat kierroksensa.

Se on yksi otollinen sauma meille laitapuolelle ajautuneille päästä hetkeksi sisätiloihin: Pitää odottaa aamun lehdenjakajaa. Pitää olla skarppina ja valmiina tarttumaan tilaisuuteen. Keinoja on. Ne löytyvät.

Pasi tuli sieltä. Hän tuli ulos ja kävelytti minut pois portiltaan. Hän ei halunnut minua mukanaan ylös. He nukkuivat Jaanan kanssa, jos ymmärsin mitä se tarkoittaa, olivat olleet nukkumassa sängyssä ja nyt jos meikäläinen tulisi ylös, Jaana tuntisi, että hänen pitää nousta kestitsemään vierasta. Häntä ei saisi pysymään pitkänään petissä. Hän nousisi, menisi kylppäriin, pukeutuisi, ehostaisi kevyesti, laittaisi jonkin kimonon vaikka ja tulisi hymyilevänä tervehtimään Reinoa.

”Se ei käy”, Pasi sanoi jämerästi. Muistan sen.

Pasi Määttä, äidin veljenpoika. Häntä ei säälittänyt lähettää minut matkoihini.

”Tästedes soita ensin, jos aiot tulla meille. Ja ei yöaikaan. Kuuluuko?”

”Kuuluu.”

Piti katsella seinää vieressä jonkin aikaa ennen kuin se hetki meni ohi ja kun käännyin katsomaan tyhjää tuoppia edessäni ja aloin taistelun, hakeako toisen siihen perään vai ei, siihen tuli joku vanha, paikallinen mies tuopin kanssa ja kysyi saako siihen istua, onko siinä vapaata?

”On. Istu pois.”

Illat ovat ihmeellisiä kapakoissa. Ei siellä muuten kai viihtyisi niin hyvin. Voiko olla, että on ollut kertoja, jolloin en olisi viihtynyt? Korjaan sen verran.

Humalainen saa ihmetellä itsensä pyörryksiin aina perästä päin ja kunakin kertana erikseen. Mistä niitä tulee kesken kaiken erilaisia tyyppejä? Ja tapahtumia? Ne tulevat kuin jostain varastosta, jossa ovat odottaneet sitä hetkeä tai esitystä. Ensi alkuun ei ole mitään ja sitten on enemmän kuin ehtii olla mukana. Kapakka voi olla pitkään autio ja tyhjä, mitään ei tapahdu, ei mitään ihmeellistä, erikoista, mieleenpainuvaa ja dramaattista ja sitten samassa hetkessä koko ilta on oikeastaan ohi ja eletty, kapakka on täynnä kuin nuijalla lyöty ja valomerkki tulee.

Miehellä oli koira ulkona.

”Anteeksi?” sanoin, kun hän kysyi katsonko hänen tuoppinsa perään sillä aikaa, kun hän vie vesikipon koiralle?

”Joo, katson, käy”, vastailin.

Mies otti vanhan, peltisen tuhkakupin, kai se oli sillä taskussa ja meni ensimmäiseksi vessaan. Hakemaan vettä, käsitin. Olin kaljavahtina, paljon luotettu henkilö.

Sitten kun koira oli saanut omansa, mies tuli takaisin sisään ja istui paikalleen.

”Kiitos.”

”Ei mitään.”

Melkein saman tien se teki lähtöä tupakalle.

”Poltatko sä?” se kysyi.

En tiennyt miehen nimeä. En tullut tietämään. En kysynyt tai jos kysyin, unohdin sen saman tien. Minun pääni ei ole mikään turha varasto.

Sitä seilaamista. Harkitsin lähteä, nousta paikaltani, mutta mies kysyi juonko, jos hän tuo tuopin? En kieltäytynyt. Aina silloin tällöin joku heittää tuopin, mutta sitä ei tapahdu kovin usein ja harvoin silloin, kun olisi sen tarpeessa. Eli en kieltäytynyt.

Seuraavassa vaiheessa katselimme ulkona kadulla koiraa, tavallinen pystykorva. En muista enää sen näköä, aina niissä on koirissakin omaa näköä, mutta eiköhän se ollut aika tavallinen koira. Se ei haukkunut, vaikka yleensä pystykorvat ovat sellaisia räksyttäjiä.

Muistan sen, että olin luopunut ajatuksesta, että menisin illalla Pasin ja Jaanan luo. Jos minulla olisi ollut kännykkä, olisin soittanut ja kertonut tilanteen. Lainaamisesta ei ollut mitään hyötyä, sillä Pasin numero oli minulla tallessa kännykän muistissa. Kaikki numerot, jotka minulla olivat, olivat nyt siellä kadonneen kännykän pilvipalvelussa. En tiennyt miten niihin numeroihin pääsisi käsiksi enkä tiennyt sitä silloin illalla muutenkaan. Olin juonut neljä kaljaa tai viisi ja koin olevani selvä, selvempi kuin koskaan, mutta jossain mieleni pimennossa myönsin, että se oli harhakäsitys. Koska en ollut syönyt kunnolla enkä edes muistanut milloin olisin syönyt oikean aterian viimeksi ja koska olin muutenkin huonossa kunnossa, tulin vähästä päihini.

Olin tämän koiramiehen siivellä ja jaloittelimme jonnekin Brahen kentän takana olevista taloista. Pysyimme tutuilla seuduilla. En tiennyt mitä tekoa minulla oli siellä, mutta olin ehkä juttuseurana. Minua tarvittiin ja muistan, että nousimme raput toiseen kerrokseen ja koiramies askarteli ulko-ovea auki, kun nainen aukaisi sen ja aloitti heti oman selityksensä. Se meni ohi korvieni paitsi siltä osin, mikä koski minua: ”Sinä jäät oven tälle puolelle.”

Aika hyvin sanottu. Nainen teki vielä kädellään sellaisen liikkeen, että se ikään kuin pystytti siihen väliin aidan, juuri käytävän puolelle, mutta tarkoitti kai heidän asuntonsa ovea ja kynnystä.

”Kiitos. Kyllä”, vastasin.

Koiramies vilkaisi takaviistoon ja nosti kättä. En kadehtinut häntä.

Ovi meni kiinni ja siinä oli vahva toiston tuntu. Käännyin ja tulin portaat takaisin ulos, tulin ovesta jalkakäytävälle ja totesin, että yö on lankeamassa. Kello ei ollut välttämättä vielä paljon, mutta oli jo pimeää. Oli ollut jonkin aikaa. En tiennyt kellonaikaa, koska minulla ei ollut enää kännykkää. Kun ihminen on tottunut siihen, tuntuu orvolta olla ilman. Se muuttaa tilannetta.

Menin vasemmalta kentän ohi. Katsoin niitä kerrostaloja Porvoonkadun siinä päässä ja ajattelin kotiparturiani: Miten löytäisin hänet? Milloinkohan näen hänet seuraavaksi? Sattumia tapahtuu. Tunnistaisiko hän meikäläisen ja minä hänet? En kaivannut ihmistä, vaan jotain aivan muuta.

Joku isä oli lastensa kanssa puistossa keinuttamassa näitä. Oikaisin hiekkakenttää heidän ohi. Näky paransi mielialaa, sillä se kertoi, että ei ollut vielä mikään toivottoman myöhäinen. En ollut myöhästynyt tai myöhästymässä Pasin ja Jaanan luota.

Vaasankadun ärrä oli auki. Kello oli tulossa yhdeksän. Kävin katsomassa. En tiedä milloin olisin ollut aiemmin yhtä kiinnostunut kellonajoista? En koskaan, oletan.

Viisi minuuttia myöhemmin olin tekemässä perinteiset eli tulin sitä omaa mäkeäni alas tai lähdin tulemaan, mutta pysähdyin kesken epäröimään. Minunhan ei pitänyt mennä tänään enää Lindan ja Terin luo. Ei ollenkaan. Sitä paitsi he voivat olla molemmat jo liikkeellä, hakemassa seuralaisia.

”Mikä on homman nimi?” kysyin kerran näiltä naisilta, silloin alkuaikoina.

”Me ollaan yhdessä seuralaispalvelussa.”

”Ootte vai?”

”Niin. Mitä siitä? Työ kuin työ.”

”Kyllä.”

>>>jatkuu>>>