Repe(3)

 >>>jatkuu>>>  

YSI-BAARI aukesi sopivasti, kun tulin mäkeä alas. Ykä potki kengänkärjellä lenkin raksiin ja kääntyi takaisin sisälle. Hän ei huomannut minua tai ollut huomaavinaan.

En tiedä, mistä Ysin nimi tulee ja on saanut alkunsa, mutta joku väitti kerran, että se on sen takia vain yhdeksän, koska paikka ei ole täyden kympin arvoinen. Numeron vai rahan, ajattelin tai tuli nyt tässä mieleen.

Baarimikko, tuttu kaveri, Ykä ehti sopivasti tiskin taakse, kun tulin siihen ensimmäisenä asiakkaana.

”Terve. Joko on tarjoiluaika?”

”Bisse?”

”Joo. Pieni tuoppi.”

Ykä on vanhoja Kallion kundeja. Se pitää mainita nykyään erikseen, koska nämä kulmat ovat olleet vuosikaudet kovassa muutoksessa ja muokkaantumassa paremman väen asuinalueeksi. Mutta Kallio panee vastaan. Siinä on paljon vanhaa, tiheään rakennettua talokantaa ja joista osa on jo niin iäkästä, että museovirasto on ottanut ne holhoukseensa eikä siinä ole silloin jupeilla eikä jepeillä sanan sijaa.

Mitä sanoin Ykästä, hän on tietenkin vanhempi Kallion kundi kuin minä, sellainen omissa oloissaan viihtyvä perushyvä kaveri, joka puhuu vähän, katsoo aina samalla tavalla, lopettaa anniskelun tarvittaessa, mutta ei harrasta porttikieltoja eikä varsinkaan rähjää. Siinä naiset, jotka muuten olisivat parempia baarinpitäjiä ja parempia katsoa, he menevät harhaan, kun heidän pitää saada tuulettaa tunteitaan ja räksyttää kaikesta turhanaikaisesta.

Ykä askarteli omiaan tiskin toisella puolella ja minä istuin pallilla, katselin syrjäsilmällä miestä, peiliä siinä takana ja sitä kautta avautuvaa katunäkymää. Tuulikaappikomeron sisäovi kuului avautuvan. Ykä nosti katseen käsistään ja nyökkäsi. Kanta-asiakas, ajattelin. Huomasin siitä kuvakulmasta, että Ykä on harvinaisen paljon sen Lennyn näköinen, joka soitti siinä bändissä, jonka nimeä en muista, mutta Lenny kuoli muutama vuosi sitten ja miehestä tehtiin siinä legendaa, tehtiin tietenkin jo tämän eläessä.

Vanha papparainen, joka haki lehden tiskiltä, otti kahvin ja Ykä sanoi tuovansa.

”Tulossa on.”

”Oliko lehdessä mitään?”

”En ole lukenut vielä.”

Ai, miten rauhoittava tunnelma ja hiljaista, vastaherännyttä tunnustelevaa keskustelua. Ei uskoisi, että olimme keskellä Helsinkiä ja vilkasta kaupunkia.

Seuraava asiakas, toinen vanha mies. Puhe alkoi ja virisi vilkkaampana ikkunanvieripöydässä takanani. Ajattelin, että tästä hetkestä kun pystyisi pitämään kiinni. Pöytiä oli kaksi siinä ikkunaseinällä, ikkunan edessä ja kolmas ulko-oven toisella puolella pimennossa ja syrjässä. Sitten on vessavälikkö ja siitä läpi käynti takatilaan, jossa on bilispöytä ja muutamia tuoleja seinustalla. Hienoa tai hienointa siinä takatilassa on, että siellä on ikkuna, josta näkee talon takapihan ja nurmikon kauempana, muutaman koukeroisen, pienen puun tai pensaan rinteessä ja edempänä seuraavan kerrostalon likaisenkirjavan seinän.

Ikkunalaudat ovat sellaiset syvät poterot, jollaiset kuuluu olla vanhoissa taloissa. Ja kasarmeissa. Sellaisessa kasarmirakennuksessa olin minäkin, jonkin aikaa. Uusi kasarmi ja vanha kasarmi. Uudessa oli raukki ja vanhassa olimme me kahdeksan kuukauden miehet. Ja naiset myös. Armeija on parantunut siltä osin, että naiset hyväksytään tasavertaisina inttiin. Tosin mitä minä tiedän niistä entisistä tai muusta. Toinen seikka on, että nämä naiset, naistyyppi, joka tulee inttiin, ovat jotenkin sellaisia ylikunnollisia, sellainen termi tulee mieleen, nuoria, päämäärätietoisia naisia, joilla on vankat mielipiteet ja jotka katsovat tarkkaan omat, mahdolliset miesseuralaisensa. En kuulunut näihin. En olettanutkaan enkä yrittänyt mitään.

Hymähdin. Tajusin, että se tuli ääneen tai puoliksi, mutta Ykä ei kääntänyt päätään. Hän tyhjensi kai astianpesukonetta, essu siististi edessä. Ykän kanssa ei tarvinnut jutella, siitä fiksu tyyppi.

Minulla oli koulupohjaa niin paljon, että olin lähtöön aliupseerikouluainesta, mutta jätin palaamatta heti ensimmäiseltä lomalta, sain poistumiskieltoa ja kun pääsin ulos toisen kerran, jäin sille tielle. Minusta tuli kahdeksan kuukauden mies muutamaksi päiväksi, mutta kun en palannut siltä toiseltakaan lomalta, vaan minut piti hakea poliisivoimin, hätäännyin ja keksin hakea lykkäystä. Siinä yhteydessä selvisi tai ehkä se oli ollut viranomaisten tiedossa jo aiemmin, mutta silloin tuli yhtenä vaikuttimena esiin, että olin ollut katkaisussa ennen inttiä. Se painoi vaakaa niin, että minulle pantiin kolme vuotta lykkäystä. Jotenkin luin ilmeistä, kun olin sen asiaa hoitavan lautakunnan edessä, että tämä on sama kuin ennakko ja että kukaan ei usko, että kävisin enää intin loppuun. Eli kolme vuotta ensin tällä lailla, aika pitkä aika ja sen jälkeen tulee todennäköisenä lopullisena päätöksenä, että minut vapautetaan toistaiseksi asepalveluksesta. Siirryn B-miesten kirjoihin.

Luotin siihen. Laskin niin. Seuraavat kutsunnat ovat kohtapuoliin, joten se selviää pian.

Minulla oli kaksikymppiä rahaa, kun tulin Ysiin. Pasi siirsi tililleni viisi euroa, joten saatoin nostaa automaatilta kaksikymppisen. Lopputiliä ei näkynyt vielä enkä odottanutkaan sitä.

Join tuoppini, nousin ja lähdin. Olin ylpeä itsestäni. Minulla oli sentään selkärankaa.

Pasi oli ehdottanut, että kävisin syömässä, mutta päätin poiketa ensin Lindan ja Terin luo. Vähän tunnustelemassa. Sellainen hauska juttu, että se nuorten naisten kimppa-asunto on siinä samassa kerrostalossa, jossa asuin äitini kanssa lapsuuteni ja nuoruuteni. Vielä hauskempaa: Ne ovat viereiset asunnot. Aikamoinen tuuri.

Viime syksynä tutustuin Lindaan. Oli päiväaika, Populuksessa menoa ja tarinoin nuoren, hyvännäköisen naisen kanssa. Linda. Ymmärsin, että hän oli vapaalla, vietti vapaapäivää ja luulin ensin tyhmyyttäni, että hän oli joku konttoristi tai opiskelija. Olin sopivassa nosteessa, puhuin paljon ja huvitin tätä Lindaa ja tyrkytin itseni saattamaan hänet asunnolleen, joka osoittautui sitten tutuksi paikaksi. Se tarkoitti, että saatoin hänet vain siihen asunnon ovelle ja tein täyskäännöksen.

”Kyllä sä voit tulla sisälle”, Linda nauroi ja veikisteli, mutta en mennyt.

”Toisen kerran. Sovitaan näin. Heippa.”

Tulin tuttua reittiä Vaasankadulta rinnettä alas alaovelle ja painoin summeria. Minulla oli kiire, hätä. Se yllätti. Tyhmää ja typerää. Epäilin ja olin huolissani avaako joku vai ei, mutta ehdin vasta ajatella sitä, kun summeri pärisi ja vedin oven auki. Kolistelin hissiin. Se on vielä niitä vanhoja rautahäkkejä. Ylhäällä oli huoneiston ovi jätetty valmiiksi auki minulle. Hyvä.

Menin sisään ja tajusin myöhässä, että en katsonut vanhan kodin ovea ohimennessäni. Nyt ei kerinnyt. Sitä paitsi mitä siitä, siellä asuu uusia ihmisiä, jotka omistavat asunnon tai ovat vuokralla. Siellä on toinen komento. En tuntisi tai näkisi siellä mitään tuttua, vaikka soittaisin ovikelloa ja pyytäisin saada käydä sisällä. Ja jota en tee. En pyydä. Älä pyydä, komennan itseäni aina silloin tällöin varmuuden vuoksi. Selvänä se onnistuu, mutta jurrissa saan joskus hulluja päähänpistoja ja jotka panevat katumaan jälkikäteen.

”Hei”, tervehdin.

Linda näkyi olevan ylhäällä jalkeilla. Tai hän istui keittiön tuolilla, toinen ylös asti paljas sääri koukussa ylhäällä niin, että jalkaterä oli tuolilla perseen vieressä. Notkea mimmi. Hänellä oli pelkkä yöpuku päällä ja söi jotain. Ehkä se oli persikka. Meikäläisen vatsa kurahti. Se oli kuin tervetulotoivotus.

”Kusettaa”, sanoin seuraavaksi ja ryntäsin vessaan.

Teri oli siellä pesemässä hampaitaan. Hän hypähti rajusti puoliväliin kattoa, kun pamahdin siihen varoittamatta.

”Anteeksi nyt on pakko”, sanoin. ”Kusettaa.”

Teri mulkaisi peilikaapin peilin kautta.

Aukaisin vyön, pudotin housut ja nostin pöntön kannen.

”Meinaatko paskantaa?” Teri kysyi. Ällistyneenä. ”Tulee noin vain.”

”En. Kusen.”

Olen oppinut ja opetettu kusemaan istuallani. Olen elänyt sellaisessa naisten taloudessa, jossa ei hyväksytä virtsankeltaisia kusitippoja pöntön istuinlaudalla tai erottumattomia sattumia vessan lattialla.

”Tulee tänne kuin kotiinsa”, Teri otti uusiksi ja poistui sen sanottuaan. Loput jäi kuulematta.

Kolme kaljaa poltti tulla ulos. Laskin, että kaksi niistä imeytyi, mutta kolmas siivilöityi siltään läpi. Johonkin sisuksissa sattui.

Nuoret naiset olivat linnoittautuneet sillä välin molemmat keittiöön, istuivat toisiaan vastapäätä ja ikkuna oli kirkkaana niiden takana. Aurinko paistoi siihen. Se oli kuin asetelma tai elokuvaa.

Ehkä se oli paistanut äsken, kun olin ulkona, mutta en ollut katsonut.

”Hyvää syntymäpäivää”, Linda toivotti.

Siitä tajusin, että on Lindan syntymäpäivä, hänen, ei todellakaan minun ja jota hän ei tiedä. Menee vaikeaksi.

”Onko me tunnettu vuosi?” kysyin.

”Niin vaikuttaa. Sun luulisi muistavan sen.”

Olin valehdellut Lindalle, puhunut perättömiä ja väittänyt, että meillä on sama syntymäpäivä. Tein vaikutusta tai yritin sitä. Kuten sanoin, jurrissa tulee hulluja ja päättömiä ideoita.

Huomasin, että minua ei pyydetty istumaan. En ollut välttämättä tervetullut. Olin tullut väärään aikaan, ehkä myös vääränä päivänä. Huomasin myös, että pöydällä ei ollut mitään lahjapaperikääreitä, joten Linda ei ollut saanut lahjoja keneltäkään.

Varsinainen salapoliisi.

”Monen aikaan sä olet syntynyt?” Linda kysyi. ”Tarkka aika?”

Meni jonkin aikaa ennen kuin se lävisti tajunnan: ”Aikaa?”

”Niin.”

”Se on hönössä”, Teri huomautti.

Kiitti vain, sanoin hiljaa mielessäni.

Linda ja Teri ovat erilaisia. Siksi mä pidän Lindasta. Kaikki pitää siitä. Linda on herkkä ja hieno likka.

”Syntymäaika?” Linda jatkoi.

Hän näytti sitä kädellään. Kämmen heilui ja viittilöi. En ymmärtänyt viestiä.

”Ääliö”, Teri säesti.

”Mä olen syntynyt viisi kolmekymmentä”, Linda kertoi. ”Aamulla varhain.”

Kädet olivat viisareina.

”Niin.”

”Sano nyt, että sä olet syntynyt samaan aikaan, samalla kellonlyönnillä, samoista napanuorista.”

Eli Linda ei ollut uskonut puheitani tai ei uskonut enää. Kahvi haisi nenään. Se kouraisi mahasta. En tiedä herättikö se ruokahalun vai päinvastoin puistatti?

”Anteeksi häiriö ja että lainasin teidän vessaa.”

”Ei mitään”, Linda vastasi. ”Olisi luullut, että sä tuot kukkia vähintään. Vuosipäivä ja kaikkea.”

”Anteeksi”, toistin kuin mikäkin hölmö.

Onko siitä vuosi? ajattelin. Niin.

”Odota sitten”, sanoin. ”Älä lähde minnekään.”

Linda naurahti.

”Näkyy”, sanoin ja lähdin.

Kun painoin asunnon oven kiinni perässäni, koira tuli meiltä eli sieltä meidän ex-kodista, labradorinnoutaja ja joku nainen sen kanssa. Nyökkäsin ja menimme samaan hissiin ja koira ja minä pidimme silmäpeliä ja nainen kurkki kännykkäänsä.

Kännykkä, muistin.

Pidin kohteliaana miehenä ulko-ovea auki ja koira ja nainen menivät ja kääntyivät alas kohti Aleksis Kiven katua. Viime hetkellä sain ovesta uudelleen kiinni ennen kuin se olisi mennyt kiinni.

Minuuttia myöhemmin soitin Lindan ja Terin ovikelloa. Teri tuli avaamaan: ”Hä!” hän älähti. Ja taakseen: ”Repe on taas täällä. Sun sielunveljellä on asiaa.”

”Jätinkö mä kännykkäni tänne?”

Typerä kysymys, ajattelin. Tai tyhmää oli, että kysyin sen ennen kuin olin tukevasti sisällä.

”Ei”, Teri vastasi. ”Muuta?”

”Ei muuta. Kiitos. Sano terveisiä.”

”Sanon.”

Ovi sulkeutui ja jäin rappukäytävän hiljaisuuteen. Kuulin eri suunnista suodattuvia, vaimeita ääniä, mutta niistä ei ottanut selvää mikä tuli mistäkin? Lähdin kiertämään rappuja alas.

>>>jatkuu>>>