Repe(5)

 >>>jatkuu>>>  

KERTASIN niin kuin humalassa tulee tehtyä: Piti mennä Pasille ja Jaanalle, mutta kävelin kuitenkin Vaasankadulle, koska olin niillä kulmilla, lähellä Lindan ja Terin kämppää, panokämppää, treenikämppää, niinkin ne nimittivät sitä. Panoista en tiedä mitään. Sama kuin pankkitilin kanssa, panot ovat harvinaisuus, mutta oton päivät seuraavat toisiaan. Pitkä rivi peräkkäisiä oton päiviä. Panot olivat jääneet minulta välistä, mutta esimerkiksi keittiön lattia ja ovensuu olivat käyneet tutummiksi. Humalainen meikäläinen oli virunut niissä kohden monta kertaa ja joutunut erinäisten yliharppovien toisten humalikkojen potkittavaksi ja tönittäväksi.

Tiesin, että minun ei pitänyt mennä Lindalle ja Terille, mutta en tarkkaan miksi? Jouduin opiskelemaan. Sain jälkiläksyn tai -istunnon. Totesin myös, ei minkään uuden eikä oudon seikan, että humala hidastaa reaktioita. Olin omasta mielestäni selvä, mutta tuskin. Näin kaksi kaveria, hyvissä ajoin, tiedostin sen ja sen, että he tulivat sopivasti juuri siitä talosta ja rapusta, astuivat yhtä matkaa ulko-ovesta jalkakäytävälle ja minä kiihdytin askeliani. Ajattelin, että pääsen samalla ovenavauksella kätevästi sisälle. Tällaisesta tarjoilusta ei sovi kieltäytyä.

”Hetki”, sanoin vielä. Noloa. Kuulen sanovani sen. Kuulen ääneni. Olen kuin junalle menossa ja pelkään myöhästyväni, pelkään junan nykäisevän liikkeelle. Seuraavassa hetkessä olin pitkänäni, makasin oudossa asennossa, puoliksi kyljelläni asvaltilla. Ei todella mikään toiveiden täyttymys. Ei hyvä. Luulin ensin sekunnin ajan liukastuneeni, astuneeni johonkin miinaan, vaikka jonkin muovipussin tai vielä hölmömmin banaaninkuoren päälle ja ottanut siitä ilmaa alle, ilmalennon, mutta tunsin leukaperissäni tällin jälkikaiun ja -maun. Se on verta, verenmaku suussa. Olin osunut nyrkkiin, nyrkin tielle, saanut räväyksen nyrkistä. Seuraavaksi tuli veltto potku kylkeen.

Sain käsittelyn. Nämä kaverit olivat, tajusin viimein tai toinen oli ainakin Lindan kundikaveri tai siihen suuntaan tai ehkä ennemmin molempien nuorten naisten jonkinmoinen sutenööri ja joka, jotka miehet eivät katsoneet hyvällä sitä, että tällainen turha juoppolalli roikkui nuorten kimmojen mukana ja häriönä. Vaikka olin yrittänyt parhaani, jotta en olisi häiriöksi ja rasitteena, tiesin sisimmässäni, että olin taakka. Minulla ei ollut rahaa, en ostanut nuorten naisten palveluita, mutta pyrin aina heidän seuraansa. Ainakin näin oli herrojen sutenöörien silmissä.

Tiesin, että minun pitää nousta äkkiä, että en voi, en saa jäädä aloilleni ottamaan vastaan potkuja ja nousin, käännyin kyljelleni ja pyrin poispäin tyypeistä. Se oli hankalaa enkä tiennyt mihin suuntaisin siitä, sillä potkuja tuli molemmilta sivuilta, mutta ne olivat onneksi kevyitä lenkkarien töytäisyjä eikä niissä ollut varsinaista tappamisen meininkiä.

”Jos et jumalauta muuten usko ja pysy poissa”, toinen miehistä äyski, nuoria miehiä molemmat, omaa ikääni ja ajattelin siltä osin kuin pystyin miettimään mitään, että me saatoimme olla jopa vaikka vanhoja koulukavereita, mutta se ajatus ei kantanut kauas.

Pääsin pystyyn. Silloin tyypit väistyivät kauemmas, ottivat kaksi metriä etäisyyttä. Ehkä ne pelkäsivät, että minulla voi olla veitsi. Eivät ne voineet pelätä meikäläistä, hintelää, heikkovoimaista tyyppiä, mutta teräase on aina ikävä mahdollisuus ja yllätys.

Käännyin, mikä oli virhe, sillä sain potkun perseelle, mutta se toimi toisaalta. Jotta en kaatuisi, otin muutaman nopeamman askeleen eteenpäin, ylös mäkeä, raapiuduin samalla seinää pitkin ja poskeni nirhautui.

Olin liian kauhuissani itkeäkseni tai valittaakseni. Tämä ei ollut ensimmäinen selkäsaunani, mutta säikähdin nyt ensimmäisen kerran todella.

Hesarilla ei näkynyt väärää ainesta. Vältin jostain syystä Flemaria. En halunnut, että katuni näkisi alennukseni. Ajattelin, että menen Ysiin turvaan. Ajattelin, että kuljen sinne takakautta, etsiydyn takapihalle ja vain sen takia niin hankalasti, että ei tarvitse astua jalalla Flemarin jalkakäytävälle.

Tasaannuin, kun nousin Torkkelinmäelle. En tiennyt miltä näytin, mitkä olivat vauriot, mutta polveen sattui ja perseeseen. Oikeastaan sattui myös käteen ja päähän. Olin lyönyt pääni asvalttiin kaatuessani. Kärsin todennäköisesti aivotärähdystä.

Pasi ja Jaana olivat poissa keinovalikoimasta, mutta kuljin ja etsin reittiä niin kuin minulla olisi tarkka tieto, mitä olen aikomassa ja mihin menossa. Käsitin, että olin välttynyt aiemmin tältä tulossa olleelta selkäsaunalta sen ansiosta, koska olin ollut Lindan ja Terin tai lähinnä Lindan seurassa. Kaverit eivät halunneet pieksää minua Lindan nähden. Linda olisi tarttunut kavereita tarvittaessa käsistä estääkseen sen, mennyt väliin.

Olin hengästynyt, onnuin, huomasin sen, kun nousin rappuja Torkkelinmäelle, menin nyt vaarallista reittiä, syrjäkujia, joita olin ennen välttänyt, mutta en törmännyt mihinkään porukkaan. Voi olla, että hain peräti sellaista törmäystä, että odotin, että minusta tehtäisiin lopullisesti selvää. Se oli itsetuhoinen ajatus ja samanlainen tunnelma. Olin valmis jäämään uhriksi, tulemaan pahoinpidellyksi ja niin pahoin, että paikalle ajaisi lopulta ruumisauto.

Muistin ruumiin Itäkeskuksessa kerran. Olin liikkeellä jonkun naisen kanssa ja menossa Tallinnanaukiolta pois siltaa väylän yli pohjoisen puolelle. Etsimme jotain paikkaa, joka olisi auki ja josta saisi kahvia. Oli näitä samoja aikoja, syksyä, aamu ja kylmä ja palelimme molemmat. Pultsari kyyhötti ostoskeskuksen seinustalla, unessa. Puoliksi syöty lihapiirakka kädessä. Nauratti, kun se piirakka pysyi siinä, vaikka mies oli raskaassa unessa. Menimme ja etsimme turhaan mitään ja palasimme takaisin ja siinä vaiheessa, kun olimme olleet viisi minuuttia poissa näköpiiristä, siinä välissä ambulanssi oli tullut ja pultsaria aseteltiin paareille ja siinä oli pressu vedettynä miehen yli. Tajusin, että olimme nähneet kuolleen, mutta emme olleet ymmärtäneet sitä.

Pasin tallin ovi on kaksinkertaisessa lukossa. Ovessa on tavallinen lukko ja ovien edessä poikittain lisänä vankka lattarauta, jonka toinen pää on ovenpielen rautaisessa hahlossa ja toinen, munalukolla varustettu pää on lukittuna toiseen vahvaan rautakannakkeeseen. Etsin avaimia autotallin ja siinä vieressä olevien muiden tallien edustalta, etsin kätköä, kiersin kulman taakse kerrostalon edustalle ja kun näin ison multaruukun porrasaskelmalla, muistin, että Pasilla oli ainakin ennen aikaan vara-avain jossain vastaavassa piilossa. Kallistin ruukkua. Siinä ei ollut enää kasvia, kukkia, mutta multa oli jäljellä. Ruukun alla oli kolme avainta, joista kaksi oli vierekkäin. Otin ne ja kohottauduin seisaalleni. Käteen kirpaisi niin, että olin vähällä huutaa. Katsoin sitä ovenedusvalon hohteessa, mutta ei siitä vuotanut ainakaan verta. En saanut haavaa purkista.

Avaimet sopivat. Otin ensin lattaraudan alas asvaltille. Pujotin järeän munalukon takaisin reikäänsä ja lukitsin sen siihen. Avasin autotallin ovenlukon, työnsin oven levälleen niin paljon, että se jäi auki-asentoon, haparoin sisällä valot päälle ja palasin raahaamaan lattaraudan sisälle. Vedin ketjusta oven lukituksen pois päältä ja suljin oven.

Tallin peränurkassa on likainen, peltinen lavuaari. Sinne tulee kylmä vesi. Pesin käsiäni ja naamaani, revin telineestä paperia ja pyyhin naamaani. Paperi kastui, mutta se ei vereentynyt. Onnuin Volvon luo ja kyyristyin katsomaan kasvojani auton pienestä sivupeilistä. Sinipunerva mustelma oli kasvamassa poskeen. Silmissä ja niiden ympärillä ei ollut mitään. Aukaisin suun. Hampaissa ja suussa oli punaa kuin huulipunan jäämiä. Jalkaan ja pakaraan sattui, kun nousin takaisin seisomaan. Palasin lavuaarille, laskin vettä ja kurlutin. Vesi ei ollut juomakelpoista, ainakaan Pasi ei juonut sitä, joten en juonut minäkään. Janotti, mutta en juonut.

Talli oli kylmä. Kiskoin telineestä reilusti paperia, vein sitä sylyksen Volvon luo, käänsin pelkääjän puolen oven auki, siirsin penkkiä eteenpäin niin pikälle kuin se meni ja kallistin sen makuuasentoon. Levitin paperin, petivaatteeni istuimen suojaksi. Oikea käsi, kämmenselkä oli turvonnut. Huomasin sen ja että käsi oli arka ja kömpelö. Olin osunut se edellä asvalttiin. Niin se täytyi olla.

Nilkutin auton takaa työkaluhyllylle ja otin muovipussini alas betonille. Puin haalarit muiden vaatteideni päälle ja siinä pukiessani ja todetessani, että nahkarotsi pitää varmaan riisua ja pukea se uudestaan päällimmäiseksi, ottaessani sen yltäni ja jolloin käteen sattui jossain asennossa niin kunnolla, että parahdin, totesin siinä kaiken muun lisäksi, että takin taskun vetoketju oli auki ja tasku tyhjänä. Ajokortti ja pankkikortti, rahat. Selvisin aika äkkiä. Tai siirryin johonkin toiseen ulottuvuuteen. Kävin kipeällä ja kunnossa olevalla kädelläni, molemmin käsin läpi taskuja, vaatteitani, farkkujen taskut myös ja takataskut, kävin kaikki mahdolliset paikat ja kätköt läpi, mutta ajokortti ja pankkikortti puuttuivat. Ja rahat, jos niitä oli jäänyt.

Tein etsintää. Volvo tuli tutkittua perin pohjin. Olin kadottanut ajokorttini ja sen mukana pankkikorttini jossain välissä. Olin kulkenut vetoketju auki reuhottaen, mitä ei pitäisi tapahtua, päästä tapahtumaan, mutta näin oli käynyt.

En löytänyt näitä Volvon sisustasta, mutta se tuli selväksi, että käsi ei ollut kunnossa. Ymmärsin, että minun pitäisi mennä lääkäriin, päivystykseen, pitäisi mennä heti ja suoraan, mutta ensin etsin ajokorttini ja pankkikorttini. En ollut unohtanut, että tilille on tulossa lopputili. Se voi olla jo siellä. Se oli ollut mielessä taustalla koko ajan ja nyt aloin ajatella ja toivoa, että seurakunnan palkanlaskija hidastelisi, että tämä ei siirtäisi niitä rahoja vielä.

Volvon jälkeen seurasin takaperin omia jälkiäni. Tutkin tallia, menin polvilleni betonille ja katsoin Volvon alle, hyllyn alle, polvistuin ainakin neljä eri kertaa, vähän eri kohtaan, jotta mikään katve ei jäisi näkemättä ja joka kerta ranne, käsi hälytti ja sähkötti, että täällä on luita poikki tai mikä vaiva onkaan. Liekehtivä vaiva.

Olin tarkkana, että avain tuli mukaan taskuun ennen kuin poistuin tallista. Kävelin tallien editse, kerrostalon pihalla, nousin rappusille, tulin niitä alas, yritin nähdä rappusten alle pimeään. Katsoin kukkaruukussa olevaa multaa, kallistin ruukkua, mutta en löytänyt ajokortti-pankkikortti-rahalompsa -yhdistelmääni. Kirosin mielessäni, että olin ottanut tällaisen käytännön, että nämä olivat kaikki yhdessä ja samassa. Tajusin menetelleeni siinä typerästi, todella typerästi.

Palasin ympärilleni vilkuillen Hesarille, sen yli ja kuljin Vaasankadun yli entiselle kotikadulleni. En löytänyt niitä kahta ahdistelijaa. En löytänyt Lindaa enkä Teriä. En tavannut ketään. Kaksi myöhäistä koiranulkoiluttajaa pani minut merkille. En tiedä mitä he ajattelivat asustuksestani? En ollut riisunut haalareita, koska en halunnut suotta kiusata loukkaantunutta kättäni.

En löytänyt mitään kortteja enkä arvopapereita. Kävin varsinaisella tapahtumapaikalla ja jossa ei ollut suurempia jälkiä kahakasta. Ehkä ne erottuisivat päivänvalossa, mutta nyt yöllä, himmeämmässä katuvalaistuksessa, tässä yleisvalaistuksessa en nähnyt esimerkiksi verijälkiä. Seisoin siinä, menin katua alaspäin ja menin viimein Aleksis Kiven kadulle asti. Luulin kai, että häviksissä olevat kortit olivat ajautuneet siihen alamäkeen.

Siinä risteyksessä seistessä tulin ajatelleeksi, että en tiennyt missä vaiheessa, minä hetkenä olin kadottanut nämä korttini? Ne olivat vielä mukana, muistaakseni, kun lähdin Ysistä, lähdimme sen vanhan miehen ja tämän koiran kanssa. Muistelin ja jouduin myöntämään, että en ollut varma siitäkään. Ajokortti-pankkikortti-rahasäilö -yhdistelmä on voinut pudota Ysin lattialle? Se koiramies on voinut kääntää meikäläisen? Koiraheppu on saattanut olla taskuvaras, näppärä sellainen ja tehnyt minulle silmänkääntötempun?

Ajatukset tungeksivat päässä. Niitä oli liikaa. Sellaisia tiloja tulee humalaiselle. Seisoin yhä paikallani. Muutamia autoja kulki ohi, sekä Aleksis Kiven kadulla että kauempana Teollisuuskadulla, ihmisiä, jotka olivat liikkeellä myöhään tai taksikuskeja, jotka aloittelivat päiväänsä, yöelämäänsä, vuorokauden tuottoisimpia tunteja. Kaupungin yön ääniä, kumu, joka tuntui tulevan kaikkialta.

Mietin mitä pitäisi tehdä ja päädyin siihen ratkaisuun, että kävelen Ysin ohi, koputan lasiin siltä varalta, että Ykä on jäänyt sinne pelaamaan vaikka bilistä itsekseen tai jäänyt tyhjentämään pari tuoppia pimeässä, omassa rauhassaan. En tiennyt harrastiko Ykä sellaista? Minulla ei ollut tietoa asiasta, mutta en keksinyt humalaisessa mielessäni mitään muutakaan järkevää tai edes lähes yhtä järkevää.

Menin takaisin, vielä kerran entisen kotitaloni, kotikerrostaloni ohi ja katsoin jalkakäytävää reunasta reunaan, haarukoin sitä, koska en osannut olla tekemättä niin. Sitten Vaasankatua Flemarille, nyt Flemari kävi minulle jälleen, astelin verkalleen ja tunsin joka askeleella kankeuden takalistossa. Potku oli osunut häntäluuhun, oletin.

Ysi oli pimeänä. Koputin oveen ehjällä kädellä, koputin lasiruutuun, rynkytin oven vetimestä ja katsoin koko ajan tarkkana näkyikö pimeässä liiketilassa muuttuvia varjoja, mutta en nähnyt mitään. Siirryin kauemmas, astuin jalkakäytävältä ajoradalle ja ylitin kadun. Jäin seisomaan sinne Ysiä vastapäätä ja pidin kapakkaa silmällä. Katsoin myös ympärilleni, asvalttia ja katua, jalkakäytävää ja yritin loihtia ajokorttini silmiini. Ei näkynyt.

”Hullu”, sanoin itselleni. Siinä oli kaikki mitä saatoin sanoa.

>>>jatkuu>>>