>>>jatkuu>>>
LINDA oli niin hoikka. On. Olin järjissäni ja olin sotkeutumassa johonkin sellaiseen, jota en halunnut enkä kaivannut. Tai jota pelkäsin, joka arvelutti. Linda oli pikkuhuora. Hän on lyhyt ja hoikka, tyttö tai lapsi ennemmin kuin nainen. Ja kun sellainen naissukupuolen edustaja jakaa persettä, häntä voi sanoa aiheesta pikkuhuoraksi.
Ei muuta. Ajatukseni kulkivat tällaisia reittejä, mutta eivät pitemmälle.
Söimme pizzaa. Istuimme Mäkelänkadulla kebab-paikassa ja Linda oli tilannut pizzan. Siinä oli täytteenä herkkusieniä, ananasta ja katkarapuja, valkosipulia. Linda joi olutta, hän imi toista tuopillista ja minä olin juonut kahvin. Linda syötti minulle osan pizzasta.
”Musta on kiva syöttää sua”, Linda virnisteli. ”Saanko?”
”Saat.”
Linda kertoi jossain välissä, että hän ei ollut koskaan aikonutkaan mennä naimisiin Joren kanssa.
”Niinkö?” kysyin.
”Epäiletkö sä sitä?”
”En.”
”Sun äänesi on sellainen kuin epäilisit?”
Vakuutin, että se ei pitänyt paikkaansa. Selitin silti, että en halunnut sotkeutua heidän kahden väleihin.
”Ei ole mitään välejä”, Linda älähti. ”Hitto. Älä puhu mulle Joresta.”
”Ei sitten. Anteeksi.”
”Saat.”
Sitten Linda palasi kuitenkin itse Joreen: ”Sä et tiedä minkälainen tyyppi se on. Voin sanoa, että mä tunnen henkilön.”
Meni Lindan yksinpuheluksi, koska en ottanut kantaa.
”Kerron ehkä joskus tarkemmin.”
Linda katsoi minua, vakoili ilmettä: ”Vai oletko sä sensaationnälkäinen?”
”En.”
”Et edes normaaliutelias?”
”Miten lienee”, vähättelin.
Tätä se on, ajattelin. Kapakkaseura. Kapakassa olo. Känniset viihtyvät keskenään ja jos joukossa on joku selvä, tämä istuu vaitonaisena ja vaivautuneena. Sille ei mahda mitään. Puheet menevät jotenkin niin älyttömiksi, ettei niihin tee mieli puuttua.
Istuimme ikkunapöydässä, joten saatoin pitää Minniä silmällä.
”Karkaako sun naisesi?” Linda kysyi.
Hän huomasi sen. Tiesin hänen tarkoittavan Minniä. Ajattelin, että voisin kertoa perusteellisesti meidän tämän päivän aiemmasta seikkailustamme, mutta en tiennyt kuinka vastaanottavainen Linda oli? En tiennyt oliko hänellä pohjia? En tiennyt oliko hän ottanut jotain muuta, sellaista, mistä puhutaan vain valikoidussa seurassa, kaltaisten kesken?
”Koira pärjää puoli tuntia itsekseen.”
”Kyllä”, myönsin.
En ollut katsonut kellonaikaa, kun tulimme pizzalle, mutta arvioin, että olimme istuneet jo puoli tuntia, yli. Minni saisi olla ja viihtyä itsekseen kadun laidassa tunnin tai enemmän. Tai siinä vaiheessa, kun tunti olisi kasassa tai Linda ottaisi vielä yhden tuopin, kolmannen, silloin lähtisin, asiallisesti, mutta päättäväisesti.
Koira seisoi. Se ei ollut laskenut peräpäätä asvalttiin. Se odotti, tuijotti ovea, josta olimme menneet ja vain hetkittäin ympärilleen, kun joku lähestyi ja ohitti sen. Ajattelin, että Minni ei ollut tottunut odottelemaan kapakoiden ovilla.
Linda keksi, että voisin sanoa, että koira oli hänen, siis Lindan. Se tuli yhtäkkiä. Jos joku kysyisi. Yllättävä, järkevä väläys. Tiesin itsestäni tai uskoin, että myös humalassa voi saada fiksuja oivalluksia ja Linda sai nyt yhden ja alkoi pyörittää sitä keskustelussa. Muita ei ollut siinä mukana kuin me kaksi. Kebab-paikassa oli porukkaa useimmissa pöydissä, ei tungokseen asti, mutta aika täyttä ja puheensorina oli äänekästä, mutta me olimme pysyneet silti omassa, yksityisessä, kahden hengen kuplassamme. Linda oli katsellut välillä ympärilleen, kierrättänyt katsetta niin kuin olisi hakemassa panoa, seuraavaa asiakasta, mutta hänen katseensa palasi näiltä pyrähdyksiltä takaisin minuun ja hän jatkoi juttua siitä, mihin oli jäänyt, jos muisti, mitä oli puhunut.
”Sitä ollaan niin hiljaista”, Linda sanoi. Hän oli sanonut saman ainakin kolmeen eri otteeseen. Joka kerta olin hymyillyt ja myönnellyt vastaukseksi: ”Niin. On vähän outo olo.”
”Ota kalja, se auttaa.”
”Uskon”, vastasin, mutta en tehnyt sitä. Osaan olla päättäväinen tai olin ainakin nyt. Olin siltä osin voimieni tunnossa. Olin siinä mielessä, että en edes käsittänyt, miten olin voinut retkahtaa aiemmin? Niin helpolla. Niin monta kertaa, aina uudestaan ja uudestaan. En tajunnut sitä. Olin äimänä.
”Helppoa. Voit sanoa kelle hyvänsä, että se ei ole sun koirasi. Hei, niin kuin ei olekaan. Et puhu mitään paikkansapitämätöntä.”
Nyökkäsin. Olin samaa mieltä. Helpotti, kun löytyi tällainen tekosyy. Se helpotti myös siltä osin, että pystyin jälleen ajattelemaan paremmin. En kokenut olevani täysin kiipelissä. Ajattelin vaihteeksi Lindaa. Hänellä oli tilillään reilu sata euroa rahaa ja hän puhui, että aikoi pimittää sen soppalassa.
”Sä menet huomenna soppalaan?” kysyin.
Linda katsoi minuun: ”Sanoinko niin?”
”Oletan.”
Linda mietti: ”Pakko. Se on huomenna.”
Olimme syöneet pizzan ja Linda kysyi haittaako, jos hän ottaa pari kaljatölkkiä mukaan?
”Ei haittaa.”
”Saanko tarjota sulle yhden?”
”Et.”
”Tarkoitan en nyt täällä, mutta jos mä otan sua varten yhden kaljan ja itselleni kaksi. Uskallatko sä ottaa yhden kaljan?”
”Uskallan”, vastasin heti. Vastasin niin jo sen takia, että pääsisimme lähtemään. En viihtynyt. En kyennyt rentoutumaan, päässyt siihen rentoon tilaan kuin pitäisi.
”Mutta”, Linda sanoi.
Hän oli humalassa, ymmärsin. Hänellä oli ollut pohjia, kun hän tuli asunnolle. Oliko hänen pitänyt ottaa rohkaisuryyppyjä?
”Niin?” kysyin.
”Mä ole silti sitä mieltä, että meidän pitäisi muuttaa yhteen.”
Kaksi ongelmaista yhdessä. Onko se hyvä asia? Pystyisimmekö tukemaan toisiamme vai kävisikö siinä niin, että kun toinen sortuisi, jos sortuisi, toinen luisuisi saman tien perässä? Se tuntui kovin todennäköiseltä.
”Mä käyn huomenna soppalassa, olet oikeassa, mutta entä jos hommataan meille yhteinen asunto?”
Linda oli pienessä humalassa, mutta hänen järkensä toimi. Hän huomasi ja huomioi asioita: ”Et innostunut?”
”Kyllä ja ei, ajattelinpahan vain.”
”Sulla niitä on, ajatuksia, on ollut ainakin tätä ennen.”
En ollut varma oliko se kehu vai arvostelua?
”Ajatteletko kenties, että mä voisin mennä Terin luo? Tunnusta vaan.”
”En ajatellut sitä.”
En ollut ajatellut sitä, mutta Linda toi itse sen minun mieleeni. Miksi hän ei mennyt Terin luo? Totta kai hän sai tulla meikäläisen oven taakse, mutta eikö olisi ollut luonnollisempaa, jos hän olisi hakeutunut Terin luo? Heillähän oli jonkinmoinen kimppa.
”Se asunto on Terin nimissä”, Linda sanoi. ”Mulla oli tämä Joren kämppä ja Terin kämppä. Kaksi asuntoa. Aika hyvin, vai mitä? Ei pitäisi valittaa.”
Katsoin taas koiraa ulkona katulamppujen valossa. Ilta oli pitkällä, mutta ei tarvinnut pelätä, että tulisi pimeä.
”Mä otan neljä kaljaa, jos mä saan kassin? Tai saanko pyytää, että sä ottaisit kaksi tölkkiä oman rotsisi taskuihin?”
”Saat pyytää”, lupasin.
”Hienoa.”
Kurdilla, turkkilaisella, iranilaisella tai mikä olikaan oli antaa ohut, valkoinen, ilman mainoksia oleva kassi Lindalle.
Minni oli innoissaan, kun tulimme ovesta kadulle. Linda tervehti ja tuljutti koiraa meidän molempien edestä, mutta Minni kiepahti myös siihen minun jalkoihini.
”Koska mä olen jäänyt tunne-elämäni osalta lapsen tasolle”, Linda sanoi, katse yhä koirassa.
Meillä ei ollut kesken tai Lindalla ei ollut jäänyt mielestäni mikään puhe sillä lailla kesken, että tämä olisi siihen jokin lopullinen summaus tai siirto eteenpäin. Ymmärsin silti, mitä hän tarkoitti, mitä yritti tuoda julki.
”Lapsi”, Linda toisti. ”Tiedätkö, kerronko, että lapsi osaa käyttää valtaansa.”
Nyökkäsin. Pääsimme liikkeelle.
”Kuulitko ja ymmärsitkö?”
”Luulen”, sanoin ääneen.
Sarjassa lapsen vallankäyttö, joka oli samaa perua kuin esimerkiksi koira, josta tulee perheen pomo, lauman alfa. Vai menikö vertaus pitkäksi. Niin kuin syöttö voi mennä pitkäksi lätkäkaukalossa tai jalkapalloareenalla.
En tiedä olinko valmis kuuntelemaan tätä filosofointia. Hei, vaimoni on filosofi, kotitarvefilosofi. Filosofinaisystäväni on prostituoitu. Minun huoraava naisystäväni avautuu filosofisesti.
Kuuntelin tämän suodatuksen läpi ja tiesin kuulemattakin, mikä oli Lindan tarinan ydin: Lapset ja tytöt tietyssä iässä, tytöt varsinkin osaavat kietoa aikuiset sormensa ympäri. He pompottavat aikuisia mielihalujensa mukaan.
”Sullako on jäänyt tämä ikävaihe päälle?” kysyin oma-aloitteisesti, viisaasti.
”On. Mä nautin tietkö myös siitä, että miehet, herrat asiakkaat rakastuvat minuun.”
”Ymmärrän.”
”Sussa mä näin henkilön, joka on samanlainen narri kuin olen itse.”
”Pysyn mukana”, hymähdin.
”Väitätkö sä, että sulla menee hyvin?”
”En väitä.”
Menimme kadun yli, raitiotiekiskojen yli ja Mäkelänkadun toisen puolen kahden ajokaistan yli. Ajattelin kuunnellessani, että Linda on varmaan yksi niitä ammattilaisia, joka pitää ja nauttii jollain tasolla työstään, hommastaan ja että tilanne on se, vaikka hän ei toisaalta pidä hommastaan. Tajusin, että se pätee työhön kuin työhön ja että se pätee myös elämään. Elämästä ei tarvitse pitää, ei sen enempää kuin itsestään. Molemmat joutuu hyväksymään eikä niistä pääse eroon ilman ponnisteluja.
”Nyt mä mietin, käytänkö mä samaa taktiikkaa ja maneereja suhun?” Linda kysyi ääneen.
”Siitä vaan, vapaasti.”
”Tarkoitan, että onko se reilu peli? Tiedätkö mä epäröin tulla tänään vai vieläkö on sama päivä?”
”On”, sanoin väliin.
”En tullut suoraan tänne. Menin keskustaan asti. Mä olin vähän hukassa ja tunsin oloni paremmaksi vasta, kun palasin Kallioon, mutta en saanut mentyä Terin luo. Tiedät Terin?”
”Tiedän.”
En tiennyt, mitä hänen huomautuksensa tarkoitti.
”Anteeksi, jos puhun sekavia.”
”Kuka vain saattaa puhua sekavia.”
Linda pysäytti minut, meidät. Talutin Minniä hihnassa ja koira pysähtyi myös. Olimme niin lähellä kotia, asuntoa, kämppää, että näimme rakennuksen sivun seuraavan sivukadun muodostamasta aukosta, vaikka ei vielä meikäläisen boksin ikkunaa.
”Vielä voit kääntyä”. Linda sanoi niin totisena kuin vain humalainen osaa.
”Tarkoitit puhua itsestäsi?” korjasin.
”En. Puhuin sinusta. Voit käskeä mut painumaan tieheni. Mä en tiedä sulle mitään hyvää.”
Hymyilin. Pudistin päätä.
>>>jatkuu>>>
