Kaunis kesäpäivä

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   





Kolmas tänä vuonna lukemani kirja on D. T. Maxin elämäkerta David Foster Wallace. Varsin amerikkalainen henkilö, mutta tämän käsityksen olin luonut jo lukiessani aiemmin suomennettuja novellikokoelmia Kummatukkainen tyttö, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Hauskaa, mutta ei koskaan enää.

Omaan kirjoittamiseeni kuuluu sellaista, että teen sormiharjoituksia kuunnelmaa varten tai luonnostelen kuunnelmaa. Kaksi tiikerintaljaa on telakalla. Oikeastaan siinä tapahtui niin, että vesillelaskun yhteydessä unohtui pohjaluukku auki tai jotain vastaavaa ja alus upposi syväväylän pohjaan. Nyt siinä on kaksi vaihtoehtoa, nostaa se ylös tai jättää sinne vaikka sukelluskohteeksi. Se voi toimia aarrekammiona.


lauantai 30. tammikuuta 2021

Repe(22)

 >>>jatkuu>>>    






LINDA soitti omalle sosiaaliohjaajalleen. Hän soitti omasta huoneestaan eli siitä solun toistaiseksi asumattomasta huoneesta ja laittoi jopa oven kiinni. Minni jäi seisomaan oven taakse ja vilkaisi minuun.

Näin meille käy aina”, sanoin sille. Hymyilin. Olin hyvilläni, en allapäin, mutta olin myös sekaisin.

Linda sai ajan kello yksitoista.

Tänään?” kysyin.

Hätätapaus.”

Soitan Pasille”, sanoin.

Istuin keittiön pöydän ääreen ja asetin kännykän pöydälle. Valitsin Pasin numeron ja poimin puhelimen käteen. Kännykkä hälytti. Pasi vastasi kolmannella tai neljännellä kilahduksella: ”Hei. Mitä äijä?”

Oletko missä?” kysyin.

Tallilla.”

Sopiiko, jos tuon Minnin sinne muutamaksi tunniksi?”

Tuomme, olin vähällä sanoa. No, eihän se olisi haitannut. Pasi olisi saanut tietää vain tulevan tai olevan asiantilan muutamaa tuntia aiemmin.

Pasi epäröi hetken: ”Eiköhän. Monelta?”

Nyt. Pian.”

Puhuessani huomioin, että Linda teki omiaan, tarttui käsilaukkuun, aukoi sitä ja meni sen kanssa vessaan. Meikkaamaan, ajattelin. Minni seisoi keskellä eteistä. Kun Linda sulki oven perässään, neiti koira katsoi jälleen minuun.

Naisten juttuja”, sanoin sille. ”Olet oikeassa. Me olemme lähdössä pian. Pääset Pasille päivähoitoon. Mitä pidät?”

Minni vispasi takamustaan.


Päätimme kävellä. Meillä oli aikaa ja todennäköisesti pääsisimme perille kävellen yhtä nopeasti kuin ratikkapelillä. Ratikka auttoi vain osan matkaa. Samalla koira saisi aina tarpeellista liikuntaa.

Linda oli vaitelias. Päättelin, että häntä jännitti. Hän keskittyi, sitä myös ja soin hänelle siihen mahdollisimman täyden rauhan. En puhunut kuin pakolliset.

Sulla on kaikki tarpeellinen mukana?” kysyin muun muassa, sen ennen kuin lähdimme asunnolta. Linda virnisti takaisin: ”Mikä tarpeellinen? Mulla ei ole mitään.”

Aivan”, vastasin. Häkellyin. En ollut muistanut sitä enää. Elin jossain oudossa kuvitelmassa, kuvitelmamaailmassani. En tietenkään ensimmäistä kertaa.

Linda pudisti hieman päätään.

Laitoin hihnan Minnille ja laskeuduimme raput alas. Meillä oli onnea jälleen, kun emme kohdanneet ketään. Se johtui Lindasta, ajattelin. Jos kulkisin itsekseni tai siis kahden kesken koiran kanssa, saisin heti jonkun niskaani. Koska minun tuurini ja karmani on sellainen.

Toivottavasti en tuota sulle epäonnea”, sanoin ääneen Lindalle.

Hän rypisti otsaansa: ”Mitä?”

Toivotin meille onnea.”

Ei kuulostanut siltä.”

Sekosin sanoissa.”

Kuljimme alas Mäkelänkadun laitaan, sitä vähän matkaa ja seuraavasta suojatiestä yli ja jatkoimme kohti Sturenkatua. Ilma oli yhä aamunviileä.

Paleltaako?” kysyin Lindalta.

Ei.”

Lindalla ei ollut sittenkään meikkiä. Hän olisi ehtinyt ehostaa itsensä, mutta sitä ei kannattanut tehdä kuulemma, kun menee soppalaan. Hän oli tehnyt vain rajaukset luomiin. Ei pitänyt sentään liioitella. Se olisi ollut ylilyönti.

Oliko viime yö ollut hänelle pettymys? Sellainen epäilys tuli. Mieleni oli herkistynyt ja tarkkavainuinen.

Sturenkadulle. Sitä Teollisuuskadulle, liittymän kohdalta alas, kadun yli ja viimein Flemarilla.

Tämä on mun katuni”, sanoin Lindalle. En tiennyt olinko puhunut siitä ennen, mutta oletin.

Tulimme Aleksis Kiven kadun laitaan ja ylitimme sen. Autot pörräsivät, liikenne kumisi. Arkipäivän hälisevää toimeliaisuutta.

Ajattelin Teriä. Mietin kaipasiko Linda ystäväänsä? Odotin hänen ehdottavan, että koukkaisimme siinä tutussa paikassa, mutta Linda ei puhunut mitään Teristä. Hän ei puhunut ylipäätään. Hän oli vakava, kiukkuinen ja puhumaton. Tuli mieleen oliko hän vihainen minulle ja mistä syystä: Senkö takia, että olin saanut hänet kiintymään itseeni. Olin luikerrellut hänen suosioonsa. Olin tehnyt joka tapauksessa jotain anteeksiantamatonta. Siltä tuntui. Sitä oli ilmassa. Toivoin, että Linda kertoisi, mikä se jokin oli, mikä oli viassa tai mikä kaikki?

Tallilla ryskytin ovea ja Pasi tuli avaamaan, tuli saman tien ulos jalkakäytävälle ja ojensin Minnin hihnan hänelle. Hän huomasi Lindan heti, mutta katsoi minuun.

Esittelin: ”Linda, tässä on Pasi, mun serkkuni. Olen puhunut hänestä.”

Kyllä. Muistan”, Linda vastasi. Hän ojensi kätensä ja Pasi hieraisi kättään haalarin persaukseen ennen kuin tarttui Lindan pieneen käteen.

Hei”, Pasi sanoi. ”Hauska tutustua. Mä olen Pasi.”

Linda.”

Pasi katsoi sen jälkeen jälleen minuun ja sitten Minniä: ”Mitä koira?”

Me haemme sen tunnin, kahden päästä”, lupasin.

Ei kiirettä”, Pasi vastasi suurpiirteisenä.

Paikka”, sanoin Minnille. Se ei kuunnellut.

Linda ei naurahtanut eikä hymyillyt. Hän ei sanonut mitään. Oliko tämä sittenkin hänen aamuilmeensä tai oikea ilmeensä? En ollut varma mistään. Linda ja Minni, he kaksi olivat molemmat ilmeettömiä. Kumpikaan ei näytellyt eikä esittänyt, vain me miehet velmuilimme. Sanoimme muutaman yhdentekevän sanan toisillemme, osasimme käyttäytyä tai emme osanneet. Ehkä tämä oli päinvastoin häiriökäyttäytymistä? Olimme kaksi typerää, aikuista miestä. Tulevatko miehet koskaan aikuisiksi?

Tällaisia yhteydettömiä ajatuksia kiisi pääluun läpi. Ne olivat sekavassa järjestyksessä. Oivalsin, että olin muun ohessa humalassa, tällä kertaa se ei vain johtunut viinasta tai kaljasta. Päässä heitti.

Nähdään”, sanoin ja lähdimme. Linda ja minä aloimme astella rinnatusten, kahdestaan jalkakäytävää eteenpäin. En katsonut taakseni koiraa enkä Pasia. Tämä ei ollut eron hetki. Tästä ei tarvinnut tehdä sellaista. Kaivoin kännykän esiin ja huomasin, että meillä oli yhä aikaa tuhottavaksi.

Vilkaisin nuorta seuralaistani. Arastelin katsoa. Pelkäsin mitä näkisin? Seurailin Lindan mielialoja. Rakas naiseni oli yhä entisestä ja aiemmasta poiketen epätavallisen totinen ja harvinaisen kiukkuinen. Oliko se stressiä, sen syytä vai oliko hän pitänyt tähän asti pyhäilmettä minulle? Kasvot olivat vakavat ja tuimat. Ärtynyt, kiukkuinen ja pahantuulinen. En pitänyt näkemästäni. En tiennyt miten suhtautua siihen?

Stressiä? kysyin. En ääneen. En uskaltanut. Päätin ottaa ja ajatella niin, että stressi aiheutti tämän reaktion. Linda oli menossa esiintymään ja hän kärsi ramppikuumetta.

Miten on?” kysyin. ”Meillä on aikaa. Aikaa ennen aikaa.”

Tiedän.”

Ei katsetta minuun. Linda ei hapuillut kättäni omaansa. Hän ei tunkenut lähemmäs, kulkemaan kylki kyljessä.

Jatkoimme Flemaria Karhupuistoon. Kirjaston kohdalla ajattelin, että voisimme kuluttaa aikaa siellä, mutta en ehdottanut sitä. Jalat veivät mäkeä alas Hakaniemen suuntaan.

Linda saisi päättää. Tein sellaisen päätöksen. Hän päättäköön. Jossain vaiheessa joutuisimme pysähtymään ja hän joutuisi avaamaan suunsa ja sanomaan jotain. Hänen olisi lopetettava tämä mykkäkoulu.

Paitsi että minä repesin ensimmäisenä.

Näit Pasin”, sanoin. Se tuli yhtäkkiä mieleen, sopiva, vaaraton, kevyt puheenaihe ja päästin sen suustani.

Niin näin.”

Mitä pidit henkilöstä?”

Hänellä on siinä autokorjaamo”, Linda väisti.

On.”

Niin kuin huomasit. Niin kuin näkyi.

Olimme rannassa, melkein. Vettä näkyi, jos osasi katsoa ja jos tiesi etukäteen, että se oli vettä. Kaupunki anasti meren itselleen, vei sen luonnolta. Kaupunki, pahennuksen aiheuttaja.

Pitäisikö meidän luoda jotain taktiikkaa?” kysyin oikeaa asiaa.

Sain Lindan katsomaan itseäni: ”Mitä taktiikkaa?”

Tein seuraavan kysymyksen: ”Missä mä odotan sua?”

Kysymys näkyi huvittavan Lindaa.

Kerro mullekin?” kysyin, sanoin.

Mitä?”

Minusta näytti, että sä olit huvittunut. Ilmeisesti osasin sanoa jotain hauskaa?”

Kyllä. Meidän on viisainta mennä otille yhdessä.”

En ollut ajatellut sitä tai en niin.

Siis yhdessä?” kysyin.

Jos me muutamme asumaan yhteen?”

Aivan.”

Mitä aivan? Jos me olemme aikeissa muuttaa yksiin, eikö meidän kuulu mennä silloin yhdessä ja molempien puhumaan asiasta ja hakemaan sosiaalihuollosta tukea? Välillä musta tuntuu, että sä olet tyhmä. Ikään kuin sä et ajattelisi ollenkaan. Tietenkin nyt pitäisi kysyä, että millä?”

Menin sanattomaksi. Hän tölväisi minua. En muistanut milloin viimeksi minulle olisi ladeltu näin suoria sanoja tai kuka olisi ollut asialla?

Niin?” Linda kysyi. Hän katsoi minua. Seisoimme jalkakäytävällä, muutaman metrin päässä soppalan sisäänkäynnistä ja Linda odotti vastaustani.

Kuvittelin, että tämä oli sun aikasi.”

Aha. Sä et taida olla tosissasi mukana?”

Olen. Siitä ei ole kysymys.”

Siitä?” Linda tarttui sanaan. ”Mistä sitten? Miten sä kuvittelit, että tämä homma etenee?”

Olin tyhmä. Kohautin olkiani ja sain mitä ansaitsin: ”Juuri niin. Kohauttele siinä olkiasi. Totta helvetissä sun pitää tulla mun kanssa yhdessä kuuntelemaan madonluvut.”

Niin”, myönsin.

Oletko sä nyt hereillä?”

Olen.”

Hyvä. Viimeinkin. En tiedä.”

Linda keskeytti siihen.

Et tiedä mitä?” kysyin. Oikeastaan aavistin, mitä Linda oli sanomassa. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä välttämättä eikä minun olisi tarvinnut kysyä mitään, mutta usein käy niin, että sitä puhuu ennen kuin ajattelee.

En tiedä”, Linda vastasi.

Hänen silmänsä kiilsivät. Olivatko ne kyyneleitä vai tuuliko sen teki?

Sano vaan”, kehoitin.

Linda katsoi ohi, katsoi kuin kadulla olisi tulossa jotain, kuin siellä olisi jotain tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa.

En tiedä miksi mä ehdotin tätä?”

Haluatko sä perua?”

Haluatko sä?” Linda palautti. Nyt hän katsoi minuun.

Ei”, vastasin.

Linda nyökkäsi.

Mennäänkö istumaan penkille?” hän ehdotti.

>>>jatkuu>>>



perjantai 29. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    






Kerään tähän lisää vaikutelmia ja lainauksia D. T. Maxin kirjasta David Foster Wallace. Jossain haastattelussa Wallace kertoi, lainaus sivulta 176: ”tuntui kuin koko maailmankaikkeus olisi nauranut minulle kimakkaa, ivallista naurua. Olin antanut kaikkeni, ja tämäkin vielä. Tunne väreili pitkään ilmassa kuin tosi pahanhajuinen pieru.” Tämä parahdus perustui ilmeisesti novellikokoelman Kummatukkainen tyttö saamaan vastaanottoon yleisössä. Teos ei ollut menestys.

Eteenpäin: Seuraava lainaus Wallacen sanomia, sama Maxin kirja, sen sivulta 209: ”Muistin että pari vuotta vanha kamani on ihan kauheaa, mutta eihän se olekaan; se ei vain oikein johda mihinkään ja yrittää liikaa olla nokkelaa ja taiteellista tekstiä sen sijaan että yrittäisi toimia tunnetasolla. Minusta tuntuu, että olen muuttunut, olen oppinut niin paljon siitä, millaista hyvä kirjoittaminen on.” Tätä mieltä herra kirjailija oli 90 -luvun alussa. Infinite Jest kypsyi ja sitä oli olemassa jo siellä täällä, mutta synteesi oli vasta tekeillä.



torstai 28. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

       




 


Luen D. T. Maxin kirjaa David Foster Wallace. Helena luki sen aiemmin ja odottaa nyt, että saisin luettua kirjan loppuun, jotta pääsisimme keskustelemaan siitä. Luulen, että kerrotusta Wallacesta eikä Maxista? Maxin kirjan mukaan on selvinnyt, että Wallace katsoi paljon televisiota. Lainaus Maxin tekstiä sivulta 148: ”...televisio oli valtava voima. Se oli jo muuttanut kertomisen tapaa pätkimällä tarinat lyhyiksi, helposti nieltäviksi ja rentouttaviksi osiksi. Kaikki myyteistä ihmissuhteisiin saivat mukautua tämän valtavan rehuannostelijan edessä.” Tämä siis Maxin tekstiä. Kirjassa on lukuisia kirjailijanimiä, joista huomaan, että näitä ei ole suomennettu. Jos haluaa pysyä ajassa, pitää hallita kieltä.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Repe(21)

>>>jatkuu>>>   




 


AAMULLA olimme molemmat vielä niin paljon ylikierroksilla, että lähdimme ulkoiluttamaan yhdessä Minniä. Linda halusi nauttia kahvin ulkona jossain pienessä kuppilassa. 

Leikitään, että ollaan ulkomailla. Lomareissulla.” 

Minulle se kävi. 

Ulkona tajusin, että olimme tavallista varhemmin liikkeellä. Ensimmäiset töihinmenijät kulkivat vasta, vielä nukuksissa ja valjuina työpisteeseensä.

Kun olimme tulleet sen verran kauemmas pihamaalta, että saatoin päästää Minnin laskemaan aamukuset, Linda tarttui hihaani. Hän katsoi minua.

Mitä?” kysyin.

Mä puhun tämän sulle nyt yhden ja ainoan kerran.”

Odotin.

Kun meille tulee riita.”

Linda nosti toisen kätensä torjuntaan. Hän vaiensi minut, tuijotti tiukasti ja rävähtämättömin silmin. Ymmärsin olla sanomatta mitään vastalausetta.

Kaikille tulee riitaa, ennemmin tai myöhemmin. Siltä ei välty.”

Selvä”, rohkaistuin sanomaan.

Minni lähti liikkeelle ja me perässä.

Linda selitti, että jos tämä meidän juttu menee pitemmälle ja meistä tulee pari ja kun me riitelemme jonain väistämättömänä kertana, hän ei halunnut kuulla eikä hyväksyisi silloin, että huorittelisin häntä.

Joo”, sanoin. ”Käsitän.”

Ymmärsitkö?”

Ymmärrän ja ymmärsin.”

Se on sääntö numero yksi, josta ei poiketa. Vyön alle ei saa lyödä.”

Sovittu. Kumpikaan ei lyö vyön alle. Siinä tapauksessa.”

Mä en kohdista tätä nyt sulle yksin”, Linda jatkoi, yhä leikittömän totisena ja hymyttömänä. ”Mä en vain siedä kaikkea paskanjauhamista enkä kaikilta. Näin on.”

Nyökkäsin.

Jos mä lopetan huoraamisen, niin siitä ei sen jälkeen enää puhuta. Oletan, että sä edellytät, että mä jätän sen puolen?”

Hyvä”, vastasin. ”Samaa mieltä. Oikein. Asia on selvä.”

Olen ymmärtänyt. Meni perille. Asia ei aiheuta eikä aiheuttanut minulle ongelmia.

Pidä mielessä”, Linda sanoi vielä ja silti.

Pidän.”

Me emme voi olla yhdessä, alkaa olla kimpassa, jos tämä asia aiheuttaa sulle ongelmia?”

Ei aiheuta”, vakuutin.

Muistatko lupauksesi?”

Kyllä.”

Humalassa tai selvänä et huorittele mua. Et koskaan. Et edessäpäin etkä takana. Et missään.”

Voin luvata. Harvinaisen helppoa luvata se.”

Helppo luvata ja helppo pitää. Niinkö?”

Kyllä”, vakuutin.


Kävelimme siirtolapuutarhaan, teimme lenkin sinne, mutta minulle ei jäänyt siitä juuri mitään muistikuvaa, vaikka kävelimme pitkät matkat puistikon viertä. Käsitin ja muistiini jäi ääni, joka syntyy hiekan ja soran tyynnyttävästä rahinasta jalkojen alla. Mieleen jäi yksittäisiä välähdyksiä sieltä täältä ja niissä oli pilkahduksina jälkikuvia osin lehtensä karistaneista lehti- ja omenapuista ja pienistä siirtolapuutarhamökeistä, jotka olivat kooltaan ja muutenkin kuin leikkimökkejä.

Silti tuntui kuin en olisi nähnyt koko aluetta enkä edes käynyt siellä. Koska kuljin Lindan ja Minnin kanssa. Näinkö silmissäni vain Lindan? Oliko hän kaikki mitä oli olemassa? Yhtäkkiä muuta ei ollut, vaikka vuorokausi takaperin hän ei ollut millään lailla osallisena elämääni. Hän saattoi olla unelma, täyttää sen osuuden, mutta unelma on aina enemmän tai vähemmän kuvitelma ja sellaiseksi tiedostettu.

Outoa, kummallista ja veikeää. Veikeää, että pystyin tiedostamaan tämän muutoksen sisässäni. Olin eri ihminen, muuttunut tai muuttumassa toiseksi, mutta minua ei ollut nukutettu tämän leikkauksen ajaksi, vaan se tapahtui paikallispuudutuksella, joten pystyin seuraamaan ja analysoimaan tapahtumaa. Se mikä oli meneillään minussa, ei tapahtunut salassa eikä salakähmäisesti. Näin itseni ja muutokseni ja hyväksyin asian.

Jollain tasolla Linda kuuluisi vastedes elämääni. Se tuntui selvältä ja varmalta. Millä kaikilla tasoilla? Tilanne eli vielä. Se oli hahmottumassa, tulivuorenpurkauksen se vaihe, jossa laava vyöryy alas rinteitä, jos kuvittelee laavan lempeäksi taikinaksi, joka vain muovaa kaiken ja muuttaa muuksi, uudeksi. Autoin tätä purkausta. Pyrin vaikuttamaan ja edesauttamaan sitä. Tai jos ei aivan niinkään, niin en pyrkinyt millään tavoin vastustamaan tapahtumakulkua. Se oli saanut minulta luvan. Olin mukana, valmis, hereillä ja selvä. Illan olut ei ollut sekoittanut mitään. Sitä ei tarvinnut laskea.

Linda oli juonut enemmän, mutta kaipa hänellä oli syynsä. Kaipa hänellä oli paineita ja pelkoja. Hän oli minun tavoin uuden ja yllättävän edessä.

Palasimme Vallilan kaduille ja jätimme siirtolapuutarhan taaksemme.

Kiva paikka”, sanoin.

Niin minustakin.”

Olimme kävelleet jonkin aikaa puhumattomina. En tiennyt mistä alkaen. Tulimme auki olevan pienen kahvilan kohdalle, jossa omistajarouva oli itse tiskin takana.

Tämä on kuin olisi Pariisissa, ajattelin. En ole käynyt siellä, Pariisissa, en ole käynyt oikeasti missään, mutta minulla on mielikuvia ja olen nähnyt erinäisiä filmejä, dokumentteja ja lukenut Pariisin kahviloista.

Minni sai jäädä ulos ihmettelemään. Talon maarajassa, kadun tasossa olevat pienet kellarinikkunat oli suojattu vahvoin rautaristikoin ja pujotin yhdellä kädellä koiran talutushihnan rautojen välistä ja tein umpisolmun. Aloin hallita sen.

Linda odotti vieressä ja seurasi.

Sillä lailla”, hän sanoi.

Menimme sisään kuppilaan. Otimme kahvit ja riisipiirakat, joiden päällä oli munakokkelia.

Munakokkeli on juuri paistettu”, myyjärouva mainitsi.

Linda kantoi kuppimme ja lautaset pieneen pöytään ikkunan ääreen. Minni näkyi ulkopuolella. Se katsoi jotain kadulla tai jalkakäytävällä olevaa, ei meitä kahta.

Mikä on sun elämäntarinasi?” Linda kysyi.

Hauska kysymys.

Onko nyt sen aika?” kysyin.

On.”

Sä harkitset sen jälkeen miten aiot suhtautua minuun?”

Kerro vain ilman taka-ajatuksia?”

Linda hymyili tyynesti ja tasaisesti.

Olin hyvilläni siitä. Näin piti olla. En toivonut hänen olevan surullinen. Olisin kärsinyt siitä.

No?” Linda patisti.

Ajattelin miltä kuulostaisi, jos kertoisin nyt, että rakastan häntä? Yöllä en ollut tuntenut vielä niin, en ollut halunnut sanoa sitä, noita sanoja, mutta parhaillaan tämän tunnustus, sen julistamisen tarve painoi sisälläni. Mitä Linda vastaisi, jos sanoisin sen? En usko rakkauteen ensi silmäyksellä. Niin hän sanoisi. Ja perään: Unohdat, että olen frigidi.

Sun ei tarvitse kertoa historian aamuhämäristä asti”, Linda lisäsi.

Anteeksi”, pyysin.

Saat.”

Kerroin jo, että mä olen hidas.”

Se ei ole uutinen.”

Karjalanpiirakka munakokkelilla oli mainio valinta. Kahvi maistui.

Kerroin, että minulla ei ollut taiteellisia mielitekoja.

Jos kaipasit tietää.”

Hyvä”, Linda heitti väliin. ”Kaksi taiteilijaa yhdessä on kestämätön paikka.”

Niin varmaan.”

Kerroin, että kiinnostuin autoista tietyssä vaiheessa. Se mahtui mieleen silloin ainoana. Ei ollut olemassa mitään muuta. Ehkä olisin parhaillaan sillä tiellä, hankkinut siltä alalta ammatin ja elämän, jos ei olut ja kapakkaelämä olisi viekoitellut sivuraiteelle.

Keskeytin ja söin loput karjalanpiirakasta.

Ja nuoret naiset viekoitelleet?” Linda ehdotti.

Tuskin”, vastasin.

Älä valehtele.”

Keksin seuraavana armeijan, koska se on pakollinen ja koska olin vältellyt ennen inttiin menoani tuloksekkaasti kaikkea opiskelemista enkä ollut sitoutunut mihinkään muuhunkaan. Eli tuli mieleen, että voisin jäädä yhtä hyvin armeijan hommiin.

Ajattelin tätä ja näin etukäteen.”

Kapiaiseksi?” Linda kysyi.

Niin. Olin niin viisas.”

En kertonut sentään, että mahdollinen ura armeijan harmaissa, kun olin vihdoin keksinyt sen, tuntui heti siltä, että tämä on sopiva ja juuri oikea ratkaisu meikäläiselle. Se oli ollut minua odottamassa kaiken varalta, vaikka en ollut tiedostanut asiaa ennen palvelukseen astumista.

Tämä on tylsää”, sanoin. Fatalismia, ajattelin. Heppoista sellaista.

Ei ole. Jatka vain.”

En puhunut Lindalle, että kerroin kapakassa suunnitelmiani. Nyt se hävetti. Kerroin jopa, että aion mennä RUK:hon tai puhuin miettiväni pitäisikö yrittää ja pyrkiä sinne? Puhuin tällaisia typeryyksiä, ennakointia ennen kuin olin ollut päivääkään intissä. Kuin kyse olisi pelkästään valinnoista.

Nämä suunnitelmat jäivät toteutumatta. Ne olivat joutavia ja turhia kuvitelmia. Asevelvollisuus, armeija osoittautui joksikin vallan muuksi kuin olin typeryyksissäni, tietämättömyyttäni, hyväuskoisuuttani ja nuoruuttani kuvitellut. Ehdin olla alokkaana palveluksessa vaivaiset kaksi viikkoa, kun kaikki etukäteiskuvitelmat olivat karisseet ja olin hylännyt täysin ja lopullisesti ajatukset armeijasta työnä ja urana, tulevaisuutena. Se ei ollut minua varten. Se ei ollut minun juttuni.

Herätys”, Linda naurahti.

Mihin mä jäin?” kysyin ja muistin sen samassa.

Päätit jäädä armeijaan”, Linda muistutti.

Aivan. Petyin siihen.”

Ai, ai. Et ole ensimmäinen.”

Siitä ei tullut mitään.”

En sisäistänyt enkä hyväksynyt, niellyt sitä typerää tottelevaisuuskurssia. Mikä muu asevelvollisuus ja asevelvollisuusaika on kuin orjallinen tottelevaisuuskurssi? Ja ne, jotka pääsevät ylemmälle tasolle, käskijöiksi ja komentajiksi, he ovat ensin madelleet käskettävinä, hyväksyneet sen ja käyneet tämän vaiheen jälkeen läpi manipuloijan opaskurssin. Yksinkertaisen manipuloijan kurssin. Pikasellaisen.

Et jäänyt inttiin?”

En.”

En kertonut, että se koko homma meni puihin.

Susta ei ollut siihen?” Linda kiteytti.

Ei. Hyvin sanottu. Ei ollut. Santsikuppi?”

Mielellään.”

Linda nousi ja haki toiset kupilliset. Ne eivät maksaneet mitään.

Kiitos”, kuulin Lindan kiittävän.

Sen jälkeen istuimme ja katselimme näyteikkunasta ulos. Se oli näyteikkuna ja siltä tuntui istua siinä. Ehkä paikan tilalla oli ollut ennen jokin pikkuputiikki? Ajattelin, että tästä tulee minun ja meidän kantakuppilamme. Ja jos meistä ei tule paria, silloin muistan ajatuksissani ja tässä samassa paikassa istuessani aina tätä tiettyä aamua.

>>>jatkuu>>>

tiistai 26. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   






Meillä on tapana huomautella toisillemme muistutuksia tyyliin – Tänään on kulunut kuukausi Tapaninpäivästä. Niin muuten on. Toissapäivänä, kun aloin lukea ääneen tätä erilaista äänenlukuprojektia, Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoitusta, sen toisen kirjoituskerran tuotosta, silloin oli kulunut kuukausi jouluaatosta. Toissapäivänä pääsimme urakassa sivulle 117 ja eilen, kun oli kulunut kuukausi joulupäivästä, olimme lopettaessamme päässeet sivulle 223. Pyöreät sata sivua jäi luettavaksi tänään. Aiomme lukea sen. Kun käsikirjoitusluku päättyy tänään, on yhä 26:s päivä tammikuuta ja Tapaninpäivästä on kulunut kuukausi. Onko siinä jotain mystistä merkitystä, että nämä kolme lukupäivää sattuvat sopivasti joulunpyhiksi, mutta kuukauden heitolla?

On varhainen aamuhetki. Helena on lähdössä sauvakävelylenkille. Talon mittari näyttää yhtä astetta pakkasta. Lempeä talvikeli. Maassa on lunta, teillä ja jalkakäytävillä.

maanantai 25. tammikuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    





 Viime keväänä ja kesällä, kun kirjoitin ensimmäisen version Kaksi tiikerintaljaa -käsikirjoituksesta, luin sen sitä mukaa ääneen Helenalle. Kun olin saanut kirjoituskerran päätökseen, lähetin tekstin hänelle sähköpostiin. Helena luki sen kokonaisuudessaan ja hyväksyi valtaosin. Joulukuussa luin sen itse ja totesin, että käsikirjoituksessa on paljon parannettavaa. Sain toisen kirjoituskerran päätökseen toissapäivänä ja kun kerroin, että seuraava askel on lukea se läpi, Helena ehdotti, että lukisin sen saman tien ääneen. Eilen aamulla aloitimme tämän projektin ja iltakuudelta olimme päätyneet sivulle 117. Kolmannes luettu.

Helena teki minun lukiessani omia merkintöjään vihkoonsa ja piirsi siihen, kuvitusta kenties. Ajatus oli, että arvostelisimme käsikirjoitusta, kun se olisi luettu kokonaan, mutta merkitsin jo tältä alkukolmannekselta itselleni ylös muistiin paranneltavia kohtia ja asioita. Isompia ja pienempiä. Listasin esimerkiksi, että Omat mietteet on rajattava vähemmäksi ja kirjoitettava ne jotenkin mielenkiintoisemmin. Se taitaa kattaa puolet käsikirjoituksesta, myös lukemista odottavasta kaksi kolmasosasta. Pysyväisohje. Jännitän eniten, kantaako juonikulku eli onko teksti koossa juonen osalta? Tuleeko käsikirjoitukseen vielä isoja ja mullistavia rakennemuutoksia vai onko siinä pelkkää hiomista? Kolmas kirjoituskerta odottaa, mutta häämöttääkö sen takana sitä seuraava tai seuraavia?