Kun kuu kääntää kasvot(13)

>>>jatkuu>>>  

 

Hesari on helsinkiläisten paikallislehti ja samalla maan suurin lehti, maan suurin, kutistuva lehti ja nopeimmin kutistuva, koska tämä kaupunkilaisväestö on helpoimmin irtautumassa ja hylkäämässä vanhat perinteet ja niitä palvovat ja noudattavat tavat ja he ovat eturivissä myös luopumassa perinteisestä sanomalehdestä.

Uin tässä suhteessa vastavirtaan. Tilasin lehden, paperisena ja kestona. En hakenut ilmaista nettiversiota. En aio lukea netistä samaa lehteä ennakkoon, jonka luen seuraavana aamuna, siltä osin kuin luen.

Haluan pysyä ajan tasalla. Haluan lukea päätösten ja tekojen, poliittisten kepulointien taustoitukset. Luen mielelläni kansalaisten aktiivisia kannanottoja, joita tulvii lehden mielipidesivustoilla. Luen kulttuuria ja ajoittain jopa urheilua. Urheilun suhteen olen kuitenkin tarkempi ja varovaisempi. Varon joutumasta sen aivopesemäksi. En arvosta korkealle enkä nosta jalustalle esimerkiksi jonkin jääkiekkotiimin tai jalkapallojoukkueen fanittamista. En käsitä hypettämistä Suomen jalkapallomaajoukkueen osalta. En halua kuulua tähän surkeaan joukkoon, massaan, jolla ei ole omia aivoja tai joka ei ainakaan käytä niitä.

Torveloita. Sopiva sana kuvaamaan sitä sakkia. Sakilaisia. Niinkin sen lajin älyvapaita meuhkaajia on nimitelty. 

>Seurantaa>

Palasin lähteelle eli luin mitä sekalaista olin kirjoittanut tähän mennessä. Saanut aikaiseksi. Ei kovin kummoista. Tajusin, että tapaus Kulta Kimono on vääristämässä ja vääristänyt antamaani kuvaa, vääristänyt asiaa ja aikamääriä ikään kuin kysymys olisi ollut jostain mittavasta avaruudellisesta vaikuttajasta. Painovoima, sitä kai tarkoitan. Kulta Kimonon painovoimakenttä laskeutui niin raskaana tähän oman verkkoni todellisuuteen, että en näe sen ohella juuri muuta.

Harkitsen tässä antaa muutoksen viedä, antaa periksi, siirtää tämän tekstin varsinainen ajatus ja tarkoitus, valokeila kohdistumaan vain ja ainoastaan Kultaan, ystävääni. Harkitsen naputtavani kirjaimista muistolabyrintin hänelle. Elämäkerta päiväkirjan asemesta. Miten on? Harkitsen ja harkitsin, mutta taustalla järsii tietoisuuttani rinnakkaisena ja melkein yhtä lohduttomana tieto ja havainto, että tästä tekeleestä ei taida tulla sitä, mitä olin aikonut. Vielä enemmän ja kehnompaa: En usko enää, että se on mitään julkaisukelpoista. Ehkä saan aikaan jonkin ajatuslöyhän kokoelman, mutta se jää parhaimmillaankin pelkäksi vitsiksi, kuriositeetiksi, kirjoituskokoelmaksi, josta puuttuu alku ja loppu ja sisältö. Tämä epäkirja.

Näissä ajatuksissa huomasin jäljittelemättömän masennuksen kämmenenjäljen. Se ei ollut hipaisu eikä sormenjälki, se oli vähintään koko kämmenellä tehty kosketus tai läpsäisy tai kieltomerkki, pysäytys. Olin aloittanut jotain suurin suunnitelmin ja kuvitelmin, mutta kun masennus iski, aavistamatta ja yllättäen, olin välittömästi aivan lamassa.

Lama on olotila, johon ei pidä jäädä eikä jämähtää. Vedin henkeä ja päätin, että lyön kokeeksi, päästäkseni irti paikalleen juuttuneesta olosta, tunnetilasta, muutaman uuden merkin ja sanan ja lauseen lisää tähän tiedostoon: Tätä toiveikkaana alkanutta vuosikymmentä, sen ensimmäistä vuotta on eletty reilut kaksi kuukautta. Kevät säteilee. Koin sen säteilevänä jo kuukausi sitten, mutta nyt kevät huokuu ympärilläni monin verroin selvempänä ja erottuvampana.

Kevät ei ole kuollut.

Vaihdoin keittiön pöydän. Rikas ihminen tekee niin. Kävelin Konttiin, Suomen punaisen ristin lähimpään toimipisteeseen, lukija tietää mikä Kontti on, näin mieleisen, puisen keittiönpöydän, suorakulmaisen, mutta isomman kuin omassa keittiössäni oleva ja tein kaupat. Maksoin pöydän ja sen kuljetuksen, sovin toimituspäivän ja -ajan ja ilmoitin lahjoittavani samalla entisen keittiönpöytäni heille.

”Me emme ota sitä vastaan ilman muuta”, miespuolinen Kontin asiakaspalvelija sanoi.

Katsoin häntä hämmästyneenä ja tyyppi jatkoi: ”Me haluamme nähdä sen ensin.”

”Minkä?” kysyin ensin ja ymmärsin vasta sitten mistä keskustelimme: ”Se on uusi pöytä, käytännössä käyttämätön.”

Kontin asiakaspalvelija nyökkäsi. Ilmeestä en ollut varma. Ehkä hän ajatteli, että näitä selityksiä on kuultu.

Sain selitettyä asian kuitenkin niin ymmärrettävästi, että Kontista lupasivat, että heidän tavarantoimittajansa vievät vanhan pöydän mennessään saman tien, kun tuovat uuden, uuden vanhan.

Rikas tekee näin, minun piti sanoa ja sanoin jo aiemmin. Minulla on onnenpotkun kautta käteistä, tuohta, varaa loppuiäkseni, mutta sen sijaan, että olisin mennyt huonekalukauppaan ostamaan uuden pöydän, hankin vanhan. Minulla oli syyni: Pidän enemmän vanhoista pöydistä. Uustarjonnassa ei ole sellaisia pöytiä, jotka kelpuuttaisin, joista löytäisin sellaisen, jonka haluaisin ja hyväksyisin, jota aikoisin katsoa vastaisuudessa päivittäin. Jos olen tarkka, olin kyllästynyt nykyiseen tai nyt jo pois muuttaneeseen, entiseen keittiönpöytääni, koska se oli pieni, mutta myös siitä syystä, että sen malli ei miellyttänyt silmääni. Jostain syystä näin. Minun kaipuuni on jäänyt viime vuosisadalle, lähinnä. Pidän viisikymmentä vuotta sitten valmistettuja huonekaluja parempina kuin nykyisiä. En kritisoi enkä arvostele välttämättä huonekalujen kuntoa tai kestävyyttä, vaikka saattaa olla aihetta, vaan arvostan sitä huonekalutyyliä, joka oli olemassa ennen, muotia, joka on jäänyt historiaan.

Olen kai vanhakantainen.

Tiedotin aiemmin näissä merkinnöissäni, että olen nykyään freelance-toimittaja. Olen laiska sellainen, työhaluton. Olen kieltäytynyt liian monesta oman alani työtarjouksesta. Siinä mielessä liian monesta, että yhteydenotot ovat loppuneet. Vaikka onko sillä merkitystä? Jos minulla on rahaa riittävästi loppuelämäkseni, minulle on sen puolesta samantekevää onko hommia vai ei?

Vajaa puoli vuotta siitä, kun tein viimeksi oikeita töitä.

Mietin kaikenlaisia kummallisia asioita. Mietin esimerkiksi voiko yleinen tulevaisuudenkuva olla sellainen, että kokonainen veikkaamalla rikastunut kansalaisryhmä siirtyy pois varsinaisilta työaloilta? Varsinaisen tuottavan työn piiristä. Veikkaaminen työnä. Harrastuksena asiantuntijalausuntojen antaminen televisio-ohjelmissa, lähinnä siis urheilulähetyksissä. Vielä tarkentaen sanoen mieliurheilulajini televisiolähetyksissä eli jalkapallostudiossa, -studioissa, eri kanavien kilpailevissa studioissa.

Takavuosina on nähty ja koettu miten eri televisiokanavia ilmaantuu uusia ja uusia. Silti samaan aikaan käy valitus siitä, että ohjelmatarjonta huononee koko ajan, uusinnat seuraavat toisiaan, kokonaisten ohjelmasarjojen ja -kausien uusinnat käynnistyvät heti edellisten kausien päätteeksi. Jotkut katsovat enää kausia.

En ole keskustellut kasvokkain kenenkään kanssa näistä asioista, mutta netin myötä olen mukana tolkuttomassa tietotulvassa. Tieto? Laitan sen perään kysymysmerkin, sillä aika vähän tästä niin sanotusta tietotulvasta sisältää tietoa ja asiaa. En osaa määritellä mitä siinä aineistossa on, mutta jos se on paljon puhuttua tietoa, en ole kiinnostunut siitä. Minulla ei ole silmää tälle tiedolle, ei silmää eikä käyttöä. En koe tarvitsevani sitä.

Pidän asuntoni siistinä. Se panee ajattelemaan taas kahtiajakoa miehiin ja naisiin ja miespuolisiin ja naispuolisiin luonteisiin. Väitän, että miehissä on henkilöitä ja luonteita, jotka ovat naismaisia ja naisissa on vastaavasti miehekkäitä sukupuolensa edustajia. En tiedä kuitenkaan kumpaan kulttuuriin kuuluu vahvempana siisteys ja elinympäristönsä pitäminen siistinä, järjestyksessä ja organisoituna? 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

John le Carren Panaman räätäli oli kahdeksastoista lukemani kirja tänä vuonna ja yhdeksäs ääneen. Olemme molemmat lukeneet sen ennen. Teksti, tarina ja kuvaus ovat ammattimaista ja hallittua. Yhteen aikaan le Carren kirjat olivat suosikkejani, niihin aikoihin, kun luin enemmän dekkareita, mutta nykyään olen palannut tai ajautunut etsimään jälleen teoksia, jotka kokeilevat ja etsivät eivätkä seuraa valmiita reittejä. Kirjoja, jotka jokin pakko on pannut kirjailijan kirjoittamaan. Kirjoja, joissa niiden tekijä on ollut pakon muistiinmerkitsijä. Samaan aikaan, kun luimme Panaman räätäliä ja oli puhetta siitä, että Panaman kanava on toiseksi tärkein kanava maailmassa, Suezin kanavalla tapahtui haveri, rahtilaiva puski rantavallin hiekkaan, tukki laivareitin ja redit molemmin puolin merta täyttyivät odottavista laivoista. Sama näkymä siis, jota le Carre kuvaili Panaman räätälissä.

Terveisiä Taavetista

 

Toissapäivänä siirryin Bolañon fiktiivisistä maisemista Mika Waltarin Turms kuolematon -kirjan kuvitteelliseen etruskien maailmaan, Välimerelle, yli kahden tuhannen vuoden taakse. Vaihteeksi suomalaista kirjailijaa. Olen lukenut aikaisemmin Sinuhe egyptiläisen, kolme Palmu -salapoliisikirjaa, Fine van Brooklynin ja jonkin muun Waltarin pienoisromaanin, mutta haluan kokeilla ja tunnustella, miltä tällainen historiallinen romaani tuntuu nyt? Tai lähinnä koenko Waltarin kerronnan hyvänä ja mestarillisena vai onko se arkistunut, nuutunut jokapäiväiseksi ja loistottomaksi ja menettänyt teränsä? Ainakin Wikipediasta voi lukea, että Mika Waltari totesi vanhoilla päivillään menettäneensä kykynsä kirjoittaa ja kärsivänsä siitä. Työ jäi kesken. Viimeistä romaania ei syntynyt, vaikka aihe oli mielessä. Kynä ei tavoittanut sitä.

Terveisiä Taavetista

 

Seitsemästoista lukemani kirja tänä vuonna on Roberto Bolañon 2666. Lukukokemus vastaa samaa kuin uppoutua David Foster Wallacen Infinite Jestiin. Samoin tulee mieleen myös Günter Grassin Koiranvuosia, se etenkin lukiessani 2666 -kirjan viidettä ja viimeistä osaa Archimboldin osa. Kirjailija määräsi testamentissaan, että kirja olisi pitänyt julkaista viidessä osassa, mutta kustantaja ja omaiset päätyivät julkaisemaan sen yhtenä kirjana. Luettuani tämän megaromaanin, pidän ratkaisua hyvänä. 2666 on hajanainen tai moninainen, mutta siinä on kyse kuitenkin samasta tarinasta tai ympyrästä. Kun siinä on pysytty pitkään nykyajassa, tarkoittaa 1990 -lukua, ei tuota mitään vaikeutta, että tekijä aloittaa viimeisessä osassa Archimboldin syntymästä 1920 ja juuttuu noin sadaksi sivuksi Toisen Maailmansodan vaiheisiin ja silloin paikka on Saksa ja sen valloittamat alueet. Loppua kohti ajankohta lähestyy jälleen vuosituhannen vaihdetta. Kun vertaan Bolañoa Grassiin ja Wallaceen, Grass on näistä kolmesta värikkäin, Wallace amerikkalainen, mutta Bolaño on kollegoitaan lakonisempi, kosmopoliitti.

Kun kuu kääntää kasvot(12)

 >>>jatkuu>>>

Olen varautunut siihen, että tämä prosessi, joka on käynnissä minussa, henkisen minäni ja fyysisen olemukseni kivulias yhteensovittaminen, se sekä sattuu että kestää harmittavan kauan. Se ei tapahdu eikä tapahtunut ykskaks niin kuin olin kuvitellut. Tiesin, että se ei tapahtuisi noin vain äkkiä, mutta silti odotin, että muutos olisi pikaisempi kuin miksi se on osoittautunut.

Onko tämä naisellinen asenne, naismielen tyypillinen tapa suhtautua asioihin. Naisen järjenkäyttöä. Järjettömän järjenkäyttöä, ajattelen, jos haluan tai haluaisin pilkata tai ivata itseäni, mutta en edes uneksi sanovani tätä ääneen, paljastavani naisellisia heikkouksiani. Miesvaltainen yhteiskunta ja miesten hallitsema arki kävelee muutenkin uudelleen ja uudelleen naisten yli. Se ei ole vain optio, sitä tapahtuu kaiken aikaa, räikeämmin ja vähemmän räikeästi.

Puhuu nainen minussa.

Menin keittiöön, koska en halunnut seurustella juuri nyt uuden televisioni kanssa. Se on uusi vielä jossain katsannossa, mutta toisaalta jo osa ympäristöäni. Olen tottunut siihen nopeasti, koska se on sellainen vaatimaton vaativa. Se on magneetti ilman voimaviivoja. Sen näkymättömät voimaviivat ovat vahvemmat kuin oikean magneetin näkyvät, ei näkyvät, ei, magneetinkaan voimaviivat eivät näy sellaisinaan. Niiden vaikutus näkyy, on mahdollista saada näkyviin esimerkiksi rautajauheella. Television magneettisuus erottuu siinä, että se vie ihmisen eteensä, määrää hänet katsomaan itseään, olemaan siinä hievahtamatta ja ajattelematta mitään muuta kuin kulloinkin esitysvuorossa olevaa ohjelmaa.

Olen hullu, ajattelin. Keittiössä. Olen hullu ja yksin. Kaduin tekoani, tekojani, kaikkia tekojani, mutta yhtä enemmän kuin muita ja katsoin ikkunasta taloja ja katunäkymää. En katunut, mutta ikävöin ja kaipasin. Pahinta oli, että en tiennyt mitä kaipasin. Sydämen lohduttomuutta.

Minulla on keittiössä pieni, suorakulmainen pöytä, kaksi tuolia sen ympärillä, kukkateline, jossa on muutama viherkasvi ja seinään kiinnitetty kohdevalaisin antaa niille omaa punertavaa valoaan. Olen porannut reiät seinään iskuporakoneella. Omistan sellaisen, poraaminen hoituu minulta sentään ja minulla on jopa pakkilaatikko työvälineineen ja pieni lokerikko, jossa on ruuveja ja tulppia, kiinnitystulppia. Eli olen omakätisesti asentanut kohdevalaisimen paikalleen ja se antaa kukille niiden tarvitsemaa valoa.

Katossa on perinteinen valaisin, jossa on lapakot, käytän tahallaan sitä nimitystä ja kettinki roikkuen, josta nykäisemällä lapakot alkavat pyöriä ja tuulettaa ja kierrättää huoneilmaa. Olen asentanut omakätisesti valaisimen paikalleen ja tehnyt siihen vaadittavat sähkötyöt. Minulla on viisiaskelmiset, kevyet A-tikkaat, joilla yllän kattoon ja yllän vaihtamaan verhoja. Olen itsellinen nainen.

Yritänkö kehua omaa, perinteistä, muka jotain miehistä taitoa vaativaa osaamistani? Korjaan: Ylipäätään osaamistani, kykyjäni? En, vastaan, mutta tulee mieleen rajakohtia, joiden yli en ole mennyt: Kymmenen vuotta sitten ajoin ajokortin, henkilöauton ajokortin ja alussa olin aikeissa hankkia jonkin vanhan koslan, niin kuin kaikki muutkin, vanhan ja halvan, koska siihen aikaan en ollut varoissani, en todella eikä minulla ollut varoja käytännössä mihinkään kulkupeliin, mutta siirsin hankintaa vähän kerrassaan tuonnemmas. Vanhempani pitivät sitä viisautena, harkitsevaisuutena, sen osoituksena ja osin taisin uskoa myös itse tähän selitykseen.

Kiertelevä ja hyppelehtivä toimittajaelämä olisi suosinut oman auton hankkimista, mutta toiselta puolen se suosi yhtä lailla sitä huolettomuutta, ettei ole mitään huollettavia. Perimmältään kyse on vain ajattelutavasta ja katsantokannasta. Yhtäkkiä oli kulunut neljä vuotta tai viisi vuotta ja huomasin, että en sitten hankkinut ensimmäiseksi omaa autoa alle, kun ajoin kortin. Ja siinä vaiheessa, tämän huomion jälkeen, tuli ajatus, että ehkä se ei ole mikään pakko? Toimitus tarjosi minulle auton käyttöön, jos tarvitsin sitä ja jos piti lähteä ulkomaille keikalle, se tapahtui lentokoneella ja perillä vuokrasin auton. En tarvinnut omaa autoa.

Nyt tajuan syyn, vaikka en aiemmin katsonut totuutta silmiin: En hallinnut moottoreita. Minusta ei ole ropaamaan niitä. En halunnut vaihtaa renkaita, keväällä kesäkumeja alle ja syksyllä talvirenkaita. Tietenkin ne hommat voi teettää toisilla, mutta jotenkin tuntui välttämättömältä, että olisi paremmin sinut auton kanssa ja että voisin tehdä jotain, jos auto laukeaisi tielle kesken matkanteon.

En ollut kiinnostunut moottoreista, mopot, mopoaika meni myös ohi jälkeä jättämättä. Muutaman kerran ajoin yllytettynä kokeeksi rundin jonkun koulukaverini mopolla, mutta en tykästynyt siihen harrastukseen. En kokenut kuuluvani joukkoon, kun porukka kokoontui mopojen ympärille parveilemaan ja kun joku alkoi puolittain huoltaa pyöräänsä. Olin mukana vain kuulojäsenenä, tarkkailijana, hiljaa ja vaiti. Olin poika, joka pelkäsi jollain tapaa mopoja ja vielä enemmän prätkiä. Ne olivat äkäisiä. Auto oli toinen asia. Siinä oli sisällä, istuimella ja turvallisesti vöissä, mutta siinäkin taisin tuntea olevani väärässä paikassa. Minua ei ollut luotu istumaan auton penkillä, ei ainakaan kuskina ohjaimissa.

Tämä on selvinnyt minulle viime aikoina. Kymmenen vuotta ja yli olen tiennyt jonkin olevan olemassa, että jokin ei ole täsmännyt ja nyt, tässä yksinäisyyden hiljaisuudessa, oivallukset täyttävät mieleni: Olin väärällä alalla. Olin tyttö poikien vaatteissa, joka esitti poikaa. Vasta, kun hyväksyin tämän tosiasian, huonommuudentunteeni helpotti. Se ei ollut ollut huonommutta eikä ole, vaan kyse on siitä, että olen toista materiaalia kuin nuoret uroot.

Yksin, ajattelin. Oliko myös Kulta Kimono kokenut olevansa yksin? Miltä osin? Oliko hän ajautunut sen takia itsemurhaan? En uskonut siihen, vaan näin mieluummin, että hän sai päähänsä kokeilla tasapainoilla sillan kaiteella. Näin hänet melkein huojumassa kaiteella. En saanut pakotettua silti itseäni näkemään mielikuvissani häntä juuri sillä tietyllä kaiteella, millään tietyllä kaiteella, vain pelkän tasapainoilevan hahmon, huomio kohdistuen ylös ojennettuihin käsivarsiin, joilla Kulta yritti pitää yllä ja hakea takaisin horjuvaa tasapainoa, mutta sitten hän katosi kuvasta. Hän putosi. Se tapahtui äänettömästi. Hän ei huutanut eikä kirkaissut. Ymmärsin, että kauhu salpasi hänen henkensä, kuristi kurkun kiinni ja hän eli hetken pudotuksen kauhistavassa totuudessa, ennen kuin paiskautui jalat edellä jäälle tai jäiseen avoveteen.

En tiedä mitään tästä. Näen tällaisia valvepainajaisia ja jotka voivat pitää paikkansa ja voivat olla yhtä lailla pitämättä.

Keittiönpöytä on liian pieni. Olin nähnyt ja tajunnut sen myös aiemmin, mutta nyt tajusin sen lopullisesti. Olin hankkinut liian pienen pöydän. Keittiössä olisi ollut tilaa isommalle pöydälle ja minulla olisi ollut sellaiselle tarvetta jopa tällaisena yksinäisenä sinkkuna, viimeisen päälle yksinäisenä. Olisin mahtunut lukemaan paremmin aamulehteni.

Kun tein tai - mitä en tehnyt tietenkään itse eli mikä olisi oikea, oikeampi sanamuoto - kun kävin toimenpiteessä, leikkauksessa, kiertoilmauksena, kun tulin tämän toimenpiteen jälkeen vasta jackpot-voittorahoilla hankkimaani asuntoon, tilasin muun muassa hesarin kestona. Tiesin ja ennakoin, että joutuisin viettämään paljon aikaa kotosalla, joten tein asunnosta mahdollisimman viihtyisän, toimivan ja käytännöllisen kodin. Kodikkuutta on aamuhetki kahvin, jugurtin, juustosämpylänpuolikkaan ja paikallislehden parissa.

Jossain vaiheessa muistin, että on olemassa käsite paikallislehti. Ennen aikaan kirjoitettiin ja puhuttiin niin: Paikallislehdessä oli se ja se juttu. Luin aamulla paikallislehdestä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

   

Luen ääneen John le Carren kirjaa Panaman räätäli. Eilen iltapäivällä ja illalla oli kolmas lukutuokio, kun luimme sitä. Kirja on puolessa välissä. Olemme lukeneet molemmat sen aikaisemmin. Helena sanoo, että siinä tulee esiin tuttuja asioita, mutta muistan itse vain sen, että olen pitänyt lukemastani, le Carren kerronnasta. Muistelen, että kirjailija on maininnut kirjoittaneensa tällaisen teoksen kunnianosoituksena Graham Greenelle. Greenellä on Miehemme Havannassa -niminen, humoristinen kirja, tarina, jossa nauretaan vakoilugenrelle. Siinä agentiksi värvätty ei pysty tyydyttämään salaisen palvelun toimijoita ja tuottamaan tarpeeksi raskauttavaa aineistoa, joten hän ottaa mallia pölynimurista ja piirtää mukaellen sen osia, jotka ovat olevinaan väitettyjä hiljaisuudessa ja piilossa valmistettuja aseita ja sellaisina vakavana uhkana emämaalle tai maailman rauhalle tai mille milloinkin.

Terveisiä Taavetista

   

Eilen illalla jalkapallokulttuuria, kun Suomen miesten jalkapallomaajoukkue otteli MM-karsinnassa Bosnia-Hertsegovinaa vastaan Helsingin Olympiastadionilla. Hyvä peli. Onnistumista ja alussa virkeää pelinhallintaa Suomelta, mutta ottelun loppua kohti ote siirtyi hankalasti aina vankemmin vierailijan käsiin ja tämä rankaisi. Draamaa, kun vieraat saavat hyväkseen rankkarin, menevät johtoon, huojennus Suomen joukkueen tasoittaessa, riehaa, kun Suomi siirtyy johtoon, mutta lopussa vieraat pääsivät tekemään tasoituksen.

Kevättä. Toissapäivänä näimme neljä joutsenta lennossa, kun kävelimme alas ratavarteen. Jalkakäytävällä olevat jäänrippeet särkyivät hauraina jalan alla. Eilinen päivä pysyi lämpöasteiden puolella ja illalla satoi vettä ja nyt aamulla mittari on nollassa ja maisema usvaisen harmaa.