Terveisiä Taavetista

 

 

Eilen oli hellettä Taavetissa. Koivuihin on ilmaantunut pienet lehdet ja omenapuissa on nuput. Eilen iltapäivällä taivas oli kauttaaltaan poutapilviä. Shortsiasuisia jalankulkijoita vaelteli teillä ja parvekkeilla ja rivitalojen takapihoilla oli väkeä nauttimassa kesän esimakua. Luimme parvekkeella, Helena Carter Dicksonin Kadonnutta hirsipuuta ja minä Jörn Donnerin kirjaa Gabriels dag. Kuulin siinä alussa kirjailijan oman tupakan ja viskin polttaman äänen, mutta se ensituntuma on jo häipynyt. Samoin Allen Ginsbergin oma ääni on kulunut pois hänen runoistaan, paitsi niistä, joita on kuultu moneen kertaan eri dokumenteissa. Gabriels dag on tullut julki kahdeksankymmentäluvulla. Allen Ginsbergin runollinen elämä alkoi 1947 ja koska Collected Poems seuraa julkaisuaikaa, olen lukenut näitä runoja nyt vuoteen 1960. Useimmat runot olen lukenut kahteen kertaan, mutta muutamia varhaisia runoja en ole lukenut ollenkaan. Olen sivuuttanut ne, koska en ole löytänyt niistä Allen Ginsbergin runoilijanääntä, vaan hän on etsinyt vielä omaa ilmaisuaan ja seurannut muita ja esimerkkejä. Tänään oli aikomus pyöräillä jälleen lähimetsään, mutta muutimme suunnitelmia ja istumme parhaillaan aamiaisella keittiön pöydän ääressä toisiamme vastapäätä. Perjantain varhainen hetki.

Terveisiä Taavetista

  

Terveisiä metsästä ja hakkuaukiolta. Poljimme tänään, helatorstaina aamulla Taavetista Savitaipaleentietä Sivuintielle. Siellä on pieni, sopivan ikäinen hakkuuala. Kävin siellä toissapäivänä ja keräsin pikkupussin korvasieniä ja tänään kiersin loput aukosta ja löysin toisen mokoman näitä kevään herkkuja. Kaukainen käki kukkui. Linnut pitivät konserttia. Ilma oli auringonpaisteinen, mutta autereinen. Kirjoitan näitä rivejä parvekkeella. Yöllä heräsin kolmen aikaan uneen, joka oli samalla tarinaa, näytelmää tai kuunnelmaa. Sillä oli jopa nimi – Iloinen ja onnellinen. Siinä oli myös selvä ja kirkas juoni, mutta harmi, että se häipyi samalla, kun valveuduin unesta.

Kun kuu kääntää kasvot(25)

>>>jatkuu>>>

Tässä välillä perikunta vuokrasi asuntoa, mutta piti silti varastotilan omassa hallussaan ja siellä oli ja odotti tädin jälkeenjäänyt omaisuus, jonka olen siirtänyt osin takaisin huoneistoon. Telkku on sama, jonka hän osti vähän ennen kohtalokasta onnettomuuttaan. Televisio toimii nikottelematta. Iso viisikymmentätuumainen ruutu. Se on minulla auki edessäni. Kuuntelen lähetystä milloin englanniksi kansainvälisiltä kanavilta ja milloin kotoisesti suomen kielellä. En ole töissä. Kukaan tai melkein kukaan ei ole töissä enää ja silti, myös tässä kriisitilanteessa monen on oltava hommissa ja toimitettava kohdalleen tulevia askareita ikään kuin kaikki oleva jatkuisi entiseen malliin, vaikka viimeinen suora on täysillä menossa.

Ensinnäkin toimittajat ovat täystyöllistettyjä. Tai. Niin. Oletan, että suuri osa toimittajakuntaa istuu minun tavoin omassa tai toisten olohuoneessa tai vastaavassa katselutilassa, yksin tai porukassa, istuu telkun ääressä, imeytyneenä siihen kiinni, sen eteen linnoittautuneena ja yrittää ymmärtää tekstiä, puhetta ja kuvia ja jatkuvaa mallintamista, joka seuraa mieletöntä vauhtia lähestyvää pienplaneetta. Se ei ole yhtä suuri kuin maa. Siinä tapauksessa se olisi planeetta, yksi planeetta siinä systeemissä, joka kiertää omalla radallaan keskustähteämme aurinkoa.

Kun luin ylläolevan kappaleen, huomasin, että joku voi vetää siitä sen virheellisen johtopäätöksen, että olen toimittaja, yksi tästä arvostetusta joukosta? En ole. Olen vasta valmistumassa liikenteen paikallisohjaajan ammattiin. Olen harjoittelijana mukana käynnistämässä pilottihankkeena HKL:n ilman kuljettajaa liikkuvien bussien toimintaa. 5G-verkon laajuus Helsingin alueella mahdollistaa sen. Ikävästi häirikkönä taivaanrannalle ilmaantuneen Rangersin takia HKL on keskeyttänyt hankkeen. Uudet, viimeisen päälle varustellut bussit odottavat viistorivissä peruutusvalmiina terminaalissa ja odottavat käytännössä meidän ihmisten, myös liikenteen paikallisohjaajakokelaiden kanssa, että uhka katoaa ja arki palaa.

Rangers on törmännyt johonkin tai se on törmäillyt pitkin ja poikin, muutellut suuntaa, muuttanut muiden avaruuden vaeltajien suuntia ja nopeuksia ja varmaan myös olevia ja suhteellisia kiertoratoja ja nykyisessä vaiheessaan se on löyhästi kaksiosainen asteroidi. Kuvissa, jotka ovat tämänhetkisiä mallinnoksia todellisesta kohteesta, Rangers on kuin jättikokoiset haulikonpiiput, mustat piipunreiät, jotka osoittavat kohti maata. Siinä on yliluonnollisuuden tuntua. Se on kuin ei enää tästä maailmasta.

Mihin kohtaan laitamme pisteen tähän sekoiluun? Se tämä on, muun muassa. Totta ja sekoilua. Molempia. Tässä sekunnissa maailma loppuu ja joka loppu erottuu kiduttavana hidastuksena ja elämme enää uuden olomuodon odotuksessa. Kannattaako mennä enää syömään, vaikka vatsassa on tyhjä kohta? Kaikkea veikeää ja epäolennaisen tuntuista pitää tehdä ja toimittaa edelleen, vaikka missään siinä ei tunnu olevan järkeä.

On sotatila. Tällaista oli varmaan sodassa, tämä tunnelma.

Pysähdyin seuraavaan ajatukseen: Tavallisissa oloissa, siis siihen maailmanaikaan, kun avaruus toimi vielä rauhallisesti, ennustettavasti ja kun emme olleet näin nopeasti eteen tulevan, todennäköisen maailmanlopun kynnyksellä, silloin ihmisen elämä oli turhuuksien tavoittelua. Se on ollut sitä ikimuistoisista ajoista alkaen. Vain uskossa olevat ja olleet ja toisaalta se tieto, että on olemassa lapset, lapsenlapset, tulevat sukupolvet, että nämä yksilöt, yhteisöt ja kansat elävät meidän jälkeemme ja kansoittavat maan, vain nämä oletukset ovat tehneet mahdolliseksi ja mielekkääksi ajatella pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Jos hylkää ja heittää menemään tämän jatkuvuuden ajatuksen, voi heittää saman tien myös kaiken muun.

Menipä kaunoviritteiseksi. Tulee mieleen, että taidan muistuttaa kirjoitustyyliltäni arvon tätiäni. No, voisin valita huonomman esikuvan. Tulinko maininneeksi, että luin Siskoveikko Suomen vuosikymmen päiväkirjan alun eli sen, mitä sitä oli karttunut. Luin sen kokonaan ja aloin vasta sen jälkeen työstää näitä jälkikommentteja. Lukemani antoi minulle uutta tietoa ja veresti vanhoja kuulemiani.

Nukuin yön yllättävän hyvin. Näin varmaan unia, mutta en muista niitä. Aamulla oli ensimmäiseksi mielessä mitä uutta kuuluu maailmasta tai paremmin avaruudesta? Ajattelin, että herra, rouva Rangers oli eilen viikon päässä, joten tänään on sen mukaan kuusi kalenteriluukkua jäljellä avattavana. Sen jälkeen koittaa joulu.

Harras toiveeni on, että tämä osoittautuisi sittenkin jonkun laatimaksi, korniksi pilaksi. Sen kestäisi nyt. Mutta aika pian kiroaisi kyllä tämän huhun ja harhan levittäjän. Ihminen on nopea oppimaan ja nopea unohtamaan. Ne asiat kietoutuvat yhteen.

Toinen vaihtoehtoinen toiveeni on, että tietokonelaskelmat ovat viassa. Sitäkin saa toivoa. Lasken mielessäni siihen, siihen enemmän.

En vaivu toivottomuuteen. Minut on sangen vaikea hukuttaa siihen.

Kun aukaisin television, ajankohtaisohjelmat olivat täyttä avaruutta. Pelkkiä ajankohtaisohjelmia. Välissä piirrettyjä ja elokuvia, musiikkiohjelmia, kaikki siltä menneeltä ajalta, jolloin maailma ei ollut vielä loppunut. Myös tässä vaiheessa televisio-ohjelmat vaativat toimittamista ja suorien lähetysten liitteinä olevat klipit vaativat oman erillisen toimittamisensa ja työryhmien panokset. Samoin paneelien haastatteluissa esiintyvät henkilöt tarvitsevat taukoja ja vapaa-aikaa. He ovat ihmisiä, nukkuvat, syövät, paskovat, pitävät siestaa. He käyvät lenkillä, ylipäätään ulkona ja ennen muuta he käyvät netissä eri sivustoilla päivittämässä omaa tietouttaan.

Kaikki samalla, kun maailma valmistautuu tuhoonsa.

Asiantuntijat ovat oikeastaan selittäjiä, selittäjien ammattikunta, joka sovittaa netissä olevan, sieltä löydettävissä olevan tosiasia-aineiston tavallisten ihmisten ymmärryksen tasolle.

Monet uskonlahkot ovat julistaneet vuosisatojen ajan ennustusta maailmanlopusta: Maailmanloppu tulee. Oletko valmis? Nämä ennustajat ovat tai olivat naurunalaisia, mutta tarkemmin ajatellen, nykyvalossa, he taisivat osua oikeaan. Me puolestaan olemme etuoikeutetussa asemassa sikäli, että tiedämme kohta ja näemme livenä millainen maailmanloppu on? Oletettavasti näin käy. Siitä on ensimmäisiä pelejä ladattavissa netissä. Joku kuvittelee meidän loppumme ja piirtää sen. En pahastu enkä loukkaannu siitä. Olen huvittunut.

Lisäämme tulevalla tapahtumalla tai vaihtoehtoisesti hiuksenhienolla läheltä piti -tilanteella tietoa avaruudesta ja ajasta ja olemassaolosta. Haluamme varmaan tosi paljon nähdä ja kokea tämän kaiken? Kuka varaa ensimmäisen lipun? Anteeksi, en tiennyt, että lippuja ei myydä enää? Niinkö? Aivan, ymmärrän, siis vapaa esitys, ei sisäänpääsymaksua. Ilmaisia maistiaisia ei kannattaisi ottaa vastaan, mutta olkoon tällä kertaa.

Löysin kanavan, jossa käytiin läpi seikkaperäisesti Rangersin viimevuotista vierailua maan lähituntumassa. Kuvat olivat suhteellisen hyviä, vaikka kohde ei ollut helpoin mahdollinen. Järisyttävän kokoinen massiivi kirkastui kirkastumistaan lähestyessään. Sen muoto oli enemmän maapähkinää muistuttava, sellaisen kaksiosaisen, ikään kuin hajoava, mureneva rakenne. Muru. Jos toivoi tarkkoja lähikuvia terävine yksityiskohtineen, ne jäivät kuitenkin haaveeksi. Ne olisivat vaatineet seurantalennolle lähtenyttä, nopealla alustalla ollutta kameraa, mutta sitä ei ollut napattavissa toimintaan noin vain näin lyhyellä varoitusajalla.

Rangersia on epäilty tyypillisesti jäiseksi komeetaksi, mutta jos se oli sellainen, sillä oli kivisydän. Tältä näyttää kivisydäminen olio, vieras tuntemattomasta.

Kuvia, kuvia, kuvia. Loittoneva Rangers, vuosi sitten. Jäähyväispuheet sille ja joissa oli mukana pelko mahdollisesta jälleentapaamisesta. Mutta se menisi vuosikymmenien tai -satojen päähän. Se oli lohdullisesti tiedossa. 

>>>jatkuu>>>

 

Terveisiä Taavetista

 

 

Aloitimme päivämme tänä aurinkoisena aamuna pyöräilemällä rannalle. Kastauduimme molemmat. Kaukainen käki kukkui. Näsiä kukki ja terttuselja viheriöi. Kuikat lensivät kaarroksen järvenselän yli. Orava juoksi oksaa pitkin. Eilen illalla oli kesän enteitä ilmassa. Luin loppuun Joseph Conradin kirjan Mörkrets hjärta. Kolmaskymmenes tänä vuonna lukemani kirja. Kauppakomppania matkaa jokilaivalla ylös virtaa Kongon sademetsään. Sieltä haetaan kauppa-asemilta norsunluuta. Laivalle pestatut alkuasukkaat saavat palkkana messinkitankoja, joita heidän on tarkoitus käyttää rahana, vaikka jokivarren heimot vetäytyvät piiloihinsa ja vaikka laiva ei pysähdy varsinaisesti tarvikehuoltoa varten. Valkoihoisilla on säilykkeitä ja muuta syötävää, mutta neekereillä vain käynyttä virtahevonlihaa ja jotain epämääräistä taikinaa lehteen käärittynä. Siirtomaavaltaa, kuvaus siitä. Tällaista belgialaista vallankäyttöä. Nykyään Bryssel on eurooppalaisen, sivistyneen vallan prameilevin keskus.

Terveisiä Taavetista

 

 

Keräsimme eilen tämän vuoden ensimmäiset korvasienet. Myrkyllisiä käsittelemättöminä, tiedän. Se kuuluu varmaan huomauttaa näin julkisessa blogissa. Vuosi sitten tämä harrastuksemme jäi välistä, koska teimme muuttoa Lappeenrannasta Taavettiin ja vaikka olisimme ehtineet käydä myös sienessä ennen muuttoa ja sen jälkeen, ei jaksanut. Emmekä tienneet etukäteen Taavetissa sopivia maastoja, joista etsiä tätä kevätsientä. Joten vuosi on kulunut ilman korvasieniä. Mustikoita ja puolukoita keräsimme viime kesänä ja syksynä, samoin kanttarelleja, tatteja ja rouskuja. Jostain syystä emme löytäneet suppilovahveroita, mutta eiköhän se erhe korjaannu tulevana kesäkautena. Eilisen, aurinkoisen äitienpäivän jälkeen tänään aamulla on harmaata ja sataa tihuuttaa. Eilen illalla Espanjan La Ligan jalkapallo-ottelussa Sevilla ja Real Madrid tasasivat pisteet maalein kaksi kaksi. Kun kolme ottelua on jäljellä tämän kauden sarjaa, Atletico Madrid on edelleen kärjessä ja mahtiseurat Barcelona ja Real Madrid siitä kahden pisteen päässä. Jännittäviä loppupelejä.

Terveisiä Taavetista

 

Äitienpäiväaurinko paistaa. Aamulla oli pakkasta kaksi astetta, mutta pian aurinko jo lämmitti. Pohjoisen puolen taivaanranta kajasti turkoosia sarastusta yön yli. Kuusi viikkoa kesäpäivän seisaukseen ja toiset kuusi viikkoa siitä eteenpäin eli yhteensä kolme kuukautta edessä tätä valon juhlaa. Sain kiintiön täyteen toistaiseksi draamatekstejä. Jätin osan lainaamiani näytelmiä lukematta ja palautimme ne kirjastoon. Luen Allen Ginsbergin runoja, kirja on ja pysyy olohuoneen sohvapöydällä ja sen vieressä englanti-englanti -sanakirja. Välilukemisiksi valikoin Joseph Conradin kirjan Mörkrets hjärta. Meille on kertynyt muutamia ruotsinkielisiä kirjoja. Kun lukee kielillä, teksti tuntuu paremmalta ja huonokin teksti saa lisäpotkua. Tosin Conrad kirjoittaa hyvin. Olen lukenut ennen, vuosia sitten, Mörkrets hjärta -kirjan ja myös sen suomeksi, Pimeyden sydän ja Conradin muusta tuotannosta teokset Hopealaiva ja Anarkistit. Puolalais-englantilainen kirjailija, joka varttui merillä yli sata vuotta sitten ja asettui sittemmin maihin kirjoittamaan kokemuksistaan. Mörkrets hjärta tapahtuu Belgian Kongon siirtomaassa. Neekeriorjia ja norsunluuta. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1902.

Kun kuu kääntää kasvot(24)

>>>jatkuu>>>  

   

Yritän olla rehellinen: En olisi kaivanut näitä kirjoituksia esiin, en olisi edes huomannut niitä enkä etsinyt niitä, jos ennustus ei olisi toteutumassa parastaikaa. Se on ikävästi käsillä tässä ja nyt. En olisi kirjoittamassa tätä jälkikirjoitusta, jos en olisi etsinyt kirjoitustilaa ja -ohjelmaa, johon voin tehdä merkintöjä ja jolloin tein tämän löydön ja löytöjä: Tädin jälkeenjääneet kirjoitukset. Outo täti astui elämääni, henkilö, joka on ollut suvussamme vaiettu salaisuus. Hän on ollut puheenaihe, jota ei ole haluttu käsitellä. Hän oli ennen setäni, muistan kyllä, vaikka olin vasta kymmenen sen draaman aikaan, jolloin täti menehtyi. Olin tietoinen myös, että hän oli vaihtamassa sukupuolta, mutta en nähnyt häntä koskaan tätinä. Hän vetäytyi julkisuudesta. Hän kuoli ennen kuin palasi uutena henkilönä.

Olen lukenut läpi tädin muistelmat. Ne huimasivat. Näin kuvailisin kokemustani.

Tässä jälkikirjoituksessa kutsun Siskoveikkoa tädiksi. Oletan, että hän toivoisi niin, jos voisi ilmaista mielipiteensä.

Edellä mainitsin yhden selityksen kadonneiden kirjoitusten löytymiseen. Hain kirjoitusalustaa. Toinen selitys on, että halusin kokeilla, ensimmäisen kerran, toimiiko tädin tietokone yhä? Löysin sen laturin. Se oli tietsikan mukana ja laitoin masiinan lataukseen ja aloin ihastella isoa näppäimistöä. Aika massiivinen. Ymmärrän sen johtuvan siitä, että täti oli toimittaja, kirjoitustyöläinen. Hän tarvitsi kunnollisen näppäimistön ja siihen aikaan, noin kymmenen vuotta sitten, oli myös muuten isompia näppäimistöjä suhteessa näyttöihin kuin nykyään. Näyttöjen ja ruutujen kasvaessa ja muuttuessa tärkeämmiksi näppäimistöjen koko on jäänyt suhteessa pienemmäksi. Kirjoittaminen on vähäisempää ja vähäpätöisempää.

Vuosi sitten tapahtui, että Siskoveikko Suomen ennakoiman ennustuksen ensimmäinen osa toteutui, sillä Kuu kääntyi hieman. Siihen osui vetovoiman puuska. Kuu ei lähtenyt tiehensä eikä sinkoutunut Maa -planeettaa vasten, ei mitään niin dramaattista, mutta se alkoi kääntää kasvojaan. Se oli tarpeeksi pahaenteistä.

Vajaa vuosi edellisestä, tällä hetkellä, tilanne on epäuskottavan epätavallinen, hälyttävä ja kauhistuttava. Rangers -nimen saanut meteoriitti on törmäyskurssilla maapalloon. Se oli melkein törmäyskurssilla yllättäen myös vuosi sitten, kun maa lävisti asteroidivyöhykkeen - vaikka se nimitys ei taida olla tiedetermillisesti välttämättä aivan oikein - mutta olennaista on, että noin vuosi takaperin Rangers ohitti maapallon ja kuun, onnellisesti ja siedettävältä etäisyydeltä. Melko siedettävältä eli kuun tasapaino järkkyi, kuun ja maan keskinäinen vetovoimatasapaino järkkyi ja joka ei ollut toiveiden mukaista, mutta ei niin pahoin, että siitä olisi ollut välittömiä, kohtalokkaita seurauksia. Esinäytös.

Mutta kuu käänsi kasvot. Joku tiesi.

Nyt Rangers on tulossa noin viikon matkan päässä maasta ja tulossa tarkemmin sanottuna suoraan kohti, päin, siinä järkyttävässä kurssissa. Kaikki mitä maan päällä voidaan tehdä tulevan, mahdollisen törmäyksen välttämiseksi ja meteoriitin ohjaamiseksi pois vaaralliselta kurssilta, on tehty. Eli ei ole tehty mitään eikä tässä vaiheessa voi tehdä enää mitään eikä ehdi, ei muuta kuin ristiä kätensä ja rukoilla. En varmaan liioittele, jos sanon, että maailmanlopun tunnelmat ovat vallalla.

Törmäyskurssilla, muistutan, en manaa. Törmäyskurssilla oleminen ja törmääminen eivät ole sentään sama asia. Luojan lykky. En lakkaa toistamasta tätä. En kannata paniikin lietsomista. En hyväksy toisaalta sitä, että asioita salataan ja pimitetään, mutta törmäys on tähän tietoon, tässä vaiheessa ja tältä etäisyydeltä todennäköinen. Mutta se ei tarkoita mitään sataprosenttista todennäköisyyttä.

Netissä on kiinnostavia lukuja. Maa kiertää aurinkoa arviolta nopeudella 30 km/s. Hillitöntä vauhtia. Lisäksi aurinkokunta kiertää linnunradan keskustaa vielä lujempaa, kymmenkertaisella nopeudella, noin 300 km/s. Edelleen linnunrata etenee, loittonee, kulkee suuntana epämääräinen kohde, piste universumissa vauhdilla 700 km/s. Tässä on kolme vauhtijanaa ja oletettavasti niitä on löydettävissä tasolta toiselle siirryttäessä lisää. Niitä siirroksia voi olla loppumaton määrä. Onko olemassa käsitteitä alku ja loppu? Onko vain olemassaolo?

Netin tietävät ovat paljastaneet suurelle yleisölle, että Rangers -massiivi on liikkeessä samaan suuntaan maan kanssa ja joka on hyvä asia, mutta siinä on myös ei-toivottava puoli. Mainitsen havainnollisuuden vuoksi ensin sen, mikä jää näillä oletuksilla pois laskuista: Kohteet eivät ole tietojen mukaan tulossa vastakkain, törmäämässä päin toisiinsa, nokkakolarina, tulossa eri suunnilta ja jolloin tuhovaikutukset olisivat vähintään kaksinkertaiset verrattuna myötäpuolelta tulevaan kolarointitilanteeseen, osumaan. Törmäyksen toteutumismahdollisuus olisi päittäin tullessa tosin pienempi. Siltä osin nykytilanne, jossa Rangers kirii kiinni maapallon etumatkaa, on pahempi: Maan vetovoima pyrkii ottamaan perässätulevan massan hinaukseensa ja kasvattaa sillä törmäyksen mahdollisuutta. Peräänajotilanteessa tuhovaikutus jää onneksi lievemmäksi. Kuinka paljon lievemmäksi? Antaako Rangers maapallolle vain töytäyksen, lisää maapallon vauhtia vai tapahtuuko pahempia? Veikkaan, että pahempia.

Jätän tämän hetkeksi. Ennen kuin tässä kuolemme kaikki porukalla - mikä on suuren yleisön mielestä oletus ja todennäköisesti toteutuva tulevaisuuden visio - ja siltä varalta, että tai jos joku toisesta sivilisaatiosta lukee kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta, parhaassa tapauksessa, kummin päin vain, tätä säilynyttä dataa, missä ikinä lukeekin, kerron, että Siskoveikko Suomi kuoli jäätyään junan alle. Näin arkisesti. Siitä on jäljellä kysymyksiä: Oletuksena se oli joko itsemurha tai joku tuuppasi hänet kiskoille tai yksinkertaisesti vahinko. Asia ei ole selvinnyt koskaan. Se ei ole selvinnyt tähän päivään mennessä ja on järkevää olettaa, että tämä asia ei tule selviämään koskaan sen paremmin.

Sitä paitsi sillä ei ole enää vähintä merkitystä, koska aika loppuu, jos pahin tapahtuu. Kokonaisuudessaan. Se loppuu kaikilta. Se ei lopu tähän päivään, ei ihan vielä, planeetat ja kivimöykyt vitkastelevat, mutta pian aika lyö luukut kiinni ja kääntää Suljettu -kyltin näkösälle.

Jos.

Varaudun tähän sillä periaatteella, että asennoidun pahimman mahdollisen mukaan. Tässä suhteessa, tähän pisteeseen asti olen mukana maan valtaenemmistössä, mutta en poista, en hylkää päästäni vaihtoehto beetä. Se tarkoittaa, että käy toisin, onnekkaammin. Niin kauan kuin elän, pidän peukkuja vaihtoehto beelle.

Mahdollinen jälkeenjäävän olemassaolevan datan lukija on oma lukunsa. Jos tämä tuttavallisesti Rangersiksi ristitty kivenmurikka, jonka kokoa en muista ulkomuistista, mutta se on eri kokoluokkaa kuin kerrostalot tai supertankkerit, lähinnä maanosa kooltaan, jos tämä osuu, tärähtää tällä kertaa kohdalle, se tarkoittaa tiedotusvälineiden ja kaiken älyn mukaan pikaista maailmanloppua. Meille maan asukkaille maan loppu on yhtä kuin maailmanloppu. Joten lukija, joka saa tämän datan eteensä, jos saa, joutuu tutkailemaan sitä vastaavasti kuin maan asukas, arkeologi on tutkinut aikoinaan ammoisia nuolenpääkirjoituksia ja joissa ei ole selityksiä eikä avaavaa koodia mukana. Tämä on lukijan kohtaama ensimmäinen vaikeus ja toinen on kuvitella mielessään miltä sukupuuton sekunnissa kokeneet ja sen kautta kadonneet ihmiset, eläimet, maapallo, tämä systeemi, miltä se on näyttänyt ja mitä se tarkoittaa, on tarkoittanut visuaalisesti meidän ihmissilmämme näkemänä?

Aika rientää. Mitä tapahtuu viikossa? Siinä ajassa elämme yhden elämäniän loppuun, koko elämän, loppuelämän. Elämme elämämme loppuun. Jos tietokone on laskenut väärin tai jotain muuta ennustamatonta tapahtuu, jota ei osata ennustaa eikä ennakoida ja käy niin onnellisesti, että järisyttävä kivikolossi sujahtaa myös tällä kertaa maan ohi, saamme yllättäen lisäaikaa. Alamme elää elämänjälkeistä aikaa tai kuolemanjälkeistä tai ajanlaskun jälkeistä aikaa. Näitä voi ajatella ja pyöritellä päässään.

Televisio toimii. Perin ja sain hiljattain tätini Siskoveikko Suomen asunnon omakseni varusteineen. Toivoin sitä ja sain. Nautin tästä. Lukija ehkä huomaa sarkasmia sanoissani. 

>>>jatkuu>>>