Kaunis kesäpäivä

perjantai 24. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  











Perjantaita. Kolme kuukautta jouluun. Luin eilen aamupäivällä uudistamani Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksen läpi. Olin tyytyväinen siihen tai ainakin luulen niin. Tekstissä oli ehkä kymmenen kirjoitusvirhettä ja muutamassa kohdassa oli parantamisen varaa. Tällaiset seikat ja huomiot sekoittavat lukukokemusta. Eli otan tekstin esiin ja korjaan ja parantelen sitä ja sen jälkeen luen sen läpi uusin innoin. Toissapäivänä rohkaisin mieleni ja tartuin Kalle Päätalon Viimeinen savotta -romaaniin. Luin sen ensimmäisen ja edellisen kerran viisikymmentä vuotta sitten. Innostuin silloin tästä tekstistä ja huomasin nyt ilahtuen, että teksti on säilyttänyt vetonsa. En erehtynyt tuntemuksissani silloin lapsuuden ja nuoruuden välimailla.





                                           


torstai 23. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  











Luin toisen kerran Hannu Salaman Elämän opetuslapsia. Viideskymmeneskuudes lukemani kirja tänä vuonna. Neljä erillistä kirjaa ja sivuja noin tuhat. Kirjailija on kirjoittanut teosta vuosikymmenen, aloittanut ennen vuosituhannen vaihdetta ja lopettanut tarinan, seurannan uudelle vuosituhannelle. Siitä on kymmenisen vuotta, kun luin tämän hajanaisen tai sekaisen teoksen ensimmäisen kerran. En muistanut siitä paljon. Alkupuolella koin yhtäläisyyksiä Mihail Bulgakovin kirjaan Saatana saapuu Moskovaan, koska molemmissa teoksissa palataan kahden tuhannen vuoden taakse Jeesuksen ja Raamatun maisemiin. Elämän opetuslapsia keskittyy Harri Salmiseen ja hänen kirjoittamiseensa, raitistuneen elämäänsä ja naissotkuihin. Naisissa menin sekaisin, samoin Raamatun ajan nimissä ja henkilöissä. Se voi toki olla omaa rajoittuneisuuttani. Asia Elämän opetuslapsissa on valitettavan paljon Salaman kaiken ennen sanoman kirjaamista ja päivittämistä. Oletan, että hän on tuntenut tarvetta päivittää tapahtumia. Bulgakovin lisäksi Elämän opetuslapsia toi mieleeni myös Günter Grassin, jonka teoksissa käydään oikeutta ja syytetään muun muassa kampelaa erinäisestä vehkeilystä. Elämän opetuslapsien viimeinen kirja on tätä kuvitteellista kujanjuoksua ja vainoharhaisuutta. Kivana näkökulmamuutoksena on tässä viimeisessä opuksessa tuntematon minä -kertoja, joka kertoo Harri Salmisesta. Ja lopuksi tuli mieleen Don DeLillon Valkoisen kohinan päätössivut, kun kirjailija Harri Salminen alkaa hutkia irti repäisemällään tuolinjalalla vainoojia ympärillään. Luin ja pidin tekstistä, mutta kaipasin silti jotain – ehkä että Hannu Salama uudistuisi eikä jämähtäisi omiin tekstillisiin kliseihinsä. Mutta sehän on oma ääni.




keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Tiikerintalja(7)

 >>>jatkuu>>>   












Tiedän, että monilla muilla on se vaiva, että he pelkäävät ajaa ruuhkaliikenteessä. He panikoivat. En ymmärrä miksi he ovat hakeutuneet ylipäänsä tälle alalle, kuljetusalalle? Ajamisesta on nautittava, jos kuvittelee, että aikoo tehdä sitä työkseen. Se on ensimmäinen ja ehdoton sääntö. Ajotilanne voi nostaa stressitasoa ja nostaa todennäköisesti, mutta se on normaalia. Näyttelijä kokee jännitystä ennen esiintymistä, mutta eikö samasta ole kyse periaatteessa, kun kuljettaja asettuu kuskin paikalle, auton puikkoihin, käynnistää moottorin ja ajaa liikennöidyille teille muiden tielläkulkijoiden sekaan? Silloin sitä on esillä ja näyttämöllä.

Katselen vain hetkittäin näyttöä, lähinnä varmistukseksi, että pysyn oikealla reitillä. Seuraan liikennettä, pidän etäisyyttä edellä ajavaan, tarkkailen sivupeilejä, ryhmittäydyn asianmukaisesti ja hyväksyn sen, että en pysty ennakoimaan niin hyvin ja ajoissa kuin tutussa katuverkossa, en ota paineita siitä, näytän vilkkua niin kuin kuuluu ja myötäkulkijat antavat tietä niin kuin aina raskaalle liikenteelle. Herkkähipiäiset hellittävät.

Ohitamme Pasilan, jäähallin, tulemme Töölöön. Katu on kapea ränni korkeiden kerrostalojen välissä. Liikenne takkuilee, seisoo, liikennevalot katkaisevat kulun, punainen palaa, vaihtuu keltaiseen ja vihreään, mutta mitään ei tapahdu, tapahtuu vasta myöhään ja kun saan auton liikkeeseen, valo vaihtuu keltaiseksi ja painan jarrua. Olemme paalupaikalla.

Hyvä neuvo”, Teppo sanoo. ”Kannatti lähteä suoraan satamaan.”

Kyllä. Huomaan.”

Vihreä tulee ajastaan. Tarjoan auton keulaa eteenpäin, koukkaan liikenneympyrän niin, että takapyörät eivät oikaise reunuskiville, hidastan ja päästän ratikan etuilemaan, ohjaan kiskoille raitiovaunun taakse, seuraan sitä ja katselen ratikan peräsillalla seisovia matkustajia, katson oikeaan ja näen jalkakäytävällä käveleviä ihmisiä, ratikkapysäkki tulee seuraavana ja ohjaan kaluston korokkeiden ohi, suojatie ja jarrutan ja päästän koululapsia ylittämään ajoradan.

Miltä tuntuu ajaa isossa kaupungissa?”

Ajan ensimmäistä kertaa Hesassa. Tämä on ensitutustumiseni paikalliseen liikenteeseen ja ajokulttuuriin.

Hienolta tuntuu”, vastaan. Näen sivusilmällä Tepon nyökkäävän.

Sä olet rauhallinen kuski.”

En kommentoi.

Mulla särkee päätä.”

Vai niin.”

Teppo selittää, että hänellä ei ole särkenyt päätä koskaan ennen. Joko tämä tilanne, tämä ajoprojekti tekee sen tai sitten esimerkiksi täkäläisessä ilmassa on jotain saasteita, huono kaupunki-ilma ja joka käy päähän.

En tiedä milloin se alkoi, päänsärky. Voi olla niinkin, että pimeässä ajaminen pitkää matkaa vaikutti tällä lailla. Voi olla, että mulla on silmissä jotain häikkää? Pitäsi käydä silmälääkärissä tai optikolla.”

Päättelen, että Teppo puhuu, koska on hermostunut. Hänellä ei pitäisi olla mitään hermoiltavaa, kun minä ajan eikä hänen tarvitse tarttua rattiin. Hänen ei tarvitse ajaa autoa laivaan eikä kiilata sitä sinne ahtauteen. En ole ajanut itse ennen autoa laivan autokannelle, mutta olen kuullut, että siellä on ahdasta.

Laivalla on varmaan apteekki”, Teppo jatkaa.

Taatusti.”

Vihreä aalto on liian nopea meikäläisen Scanialle ja juutun niihin. Alkaa sataa. Pyyhkijät käyvät, pysähtyvät, tuulilasi kastuu hitaasti ja pyyhkijät käynnistyvät taas. Valo vaihtuu ja kaasutan eteenpäin.

Tankkaamme vasta toisella puolella”, Teppo ilmoittaa.

Katson polttoainemittaria. Tankissa on kolme neljäsosaa. Vaihdan kaistaa, ajamme eteenpäin. Vesi valuu tuulilasia pitkin ja pyyhkijät alkavat nakuttaa säännölliseen tahtiin. Kadun pinta on paikoitellen kastunut ja tumma pinta kiiltää.

Hyvä, ettei sada sentään lunta”, Teppo sanoo.

Hyvä.”


>Länsi>


Hevonen suostuu palaamaan vain, kun sitä iskee voimien takaa kannuksilla kylkiin ja mahan alle uudestaan ja uudestaan ja pakottaa sen niin liikkeelle. Eläin on vastahakoinen ja kääntyilee kulkiessaan puolelta toiselle, etenee sivuttain ja pitää silmällä kauempana olevaa polunkohtaa. Kaviot napsahtelevat kovaan tantereeseen ja sitten, kun sitä odottaa vähiten tai ei odota mitään, kuuluu tiikerin kumea karjahdus, joka saa ilman värisemään. Se on yliluonnollisen kova, matala ääni, pelottava ja uhkaava. Kentucky-Joe tuntee kuinka kaikki ihokarvat pörhistyvät käsivarsista selkään.

Hevonen kuulee äänen yhtä lailla. Se kavahtaa arvaamattomasti takajaloilleen kuin näkisi tiikerin suoraan edessä ja Joe on pudota satulasta.

Nooh!” hän älähtää ratsulle, saa vakaannutettua sen miten kuten, vaikka eläimen nahka värisee näkyvästi pitkäjouhisen karvan alla ja kuolaimet kalisevat eläimen purressa niitä.

Soo”, Kentucky-Joe sanoo rauhoittavasti. Hän uskaltautuu irrottamaan toisen käden suitsista ja taputtaa hevosen kaulaa.

Meidän on nyt vain mentävä tuonne polulle. Tuli vastaan mitä hyvänsä.”

He ovat edenneet melkein sille kohtaa, josta polku erkanee myllylle. Joe ohjaa hevosta kääntymään tiheikön keskelle vievälle kapealle polunuralle, puristaa käskevästi kannuksilla ratsun kupeita ja eläin ottaa epävarmana varovaisia askelia eteenpäin, pysähtyy ja kun Joe hoputtaa uudestaan ja käyttää rankemmin kannuksia, hevonen astuu taas väristen muutaman askeleen. Se kokee varmaan olevansa menossa suoraan varmaan tuhoon. Kaikki vaistot, jotka ovat kehittyneet kautta vuosituhansien eläimen aivoihin ja hermostoon, asettuvat vastahankaan.

Kauempaa edestä kuuluu metsän läpi hevosen hirnuntaa, kuuluu ihmisen parahdus, kauhunhuuto, selvä kauhun- ja tuskanparahdus, joka ei voi olla mikään muu ja Kentucky-Joe kokee toistamiseen ihokarvojen nousevan pystyyn. Seuraavaksi hän kuulee hevosen kavioiden kopinan rannan rehevästä metsiköstä ja Cal Habbard hevosen selässä tulee näkyviin polkua pitkin.

Joe tajuaa, että Habbard yrittää pidätellä kaikin keinoin ratsuaan. Mies seisoo korkealla jalustimillaan ja kiskoo suitsista. Joe on varma, että oksat piiskaavat kipeästi Cal Habbardin kasvoja, mutta tämä ei välitä eikä irrota otettaan. Jokin vankempi oksa lyö hatun viimein miehen päästä.

Kentucky-Joen hevonen kääntyy ja pakenee takaisin tielle. Se menee vastustamattomasti ja Cal Habbard hevosineen perässä. Kun molemmat hevoset seisovat viimein rinnakkain keskellä tietä, korskuen, mutta hallinnassa, Habbard ojentaa hevosensa suitset Joen käsiin ja laskeutuu alas satulasta. Hän kävelee kankein askelin polulle, hakee hatun pensaan oksalta, katsoo sen sisään ja hakkaa reittään vasten ennen kuin panee sen takaisin päähän. Nauha, joka kulkee leuan ali ja pitää hatun päässä, on ratkennut irti toiselta puolelta. Se roikkuu siinä tarkoituksettomana ja Cal Habbard ottaa ärtyneellä liikkeellä hatun uudestaan pois päästä, työntää nauhanpään hatun sisään ja painaa sen jälleen päähänsä.

Hän ottaa suitset vastaan Kentucky-Joelta ja nousee ratsun selkään.

Mitä siellä tapahtui? Mikä on tilanne?

Tällaisia kysymyksiä on Joen mielessä. Hän odottaa, että Habbard kertoisi jotain, sanoisi jotain oma-aloitteisesti, mutta tämä ei edes vilkaise sivulleen. Hän ohjastaa ja pakottaa rauhoittuneen hevosensa palaamaan polulle, pitää eläimen aisoissa puristamalla kannuksilla sitä kyljistä ja saa sen etenemään jonkin matkaa tätä kapeaa, tiheikköön katoavaa polunuraa. Joe seuraa. Se on vaivatonta nyt, sillä molemmat hevoset ovat yhdessä rauhallisempia. Tyypillisiä laumaeläimiä. Joe samoin kuin kaikki muut hevosmiehet tietävät sen. Niin kookkaaksi eläimeksi hevonen on yllättävän arka ja suuri pelkuri, mutta kun hevoset liikkuvat laumana, ne saa ajettua vaikka kuinka pahaan paikkaan. Yksittäistä hevosta voi olla mahdoton panna ylittämään esimerkiksi vuolasta jokea, mutta jos se saa luulemaansa lauman tukea, se ui tarvittaessa kymmenien metrien pituisten syvänteiden poikki, virrankohtien, joissa hevosen jalka ei tapaa missään pohjaan.

Tiikerin varoittava murahdus pysäyttää heidät. Ääni täyttää taas metsän, ilman. Se tuntuu mahdottomalta. Ääni kuuluu joka puolelta. Cal Habbardin ratsu vikuroi. Puunrunkojen, -vesojen ja pensaiden reunustamassa pusikossa se ei pääse kääntymään kuitenkaan ympäri, mutta se yrittää sitä silti, teutaroi ja puskee kylki päin vasten Kentucky-Joen hevosta. Molemmat miehet kiristävät suitsia. Habbard sivaltaa ruoskalla hevostaan lautasille ja eläin tokeentuu. Se jää värisemään paikoilleen, vaikka sen jalat pyrkivät yhä siirtymään ja siirtymään.

Cal Habbard käyttää uudestaan ruoskaa, iskee sillä säälittä ratsuaan, painaa kannukset eläimen herkkiin kupeisiin ja saa sen tottelemaan itseään. Ratsu ja mies etenevät vähän kerrallaan vaivalloisesti viimeiset yardit ennen kuin tulevat viimein avoimeen myllyrantaan. Koska Cal Habbard hevosineen on isona edessä, Kentucky-Joe näkee vain osittain mitä kaikkea edessä on vastassa. Rannassa on hakattu aukea. Sen hän tiesi ennestään. Avoin maastonkohta huojentaa ja keventää mieltä. Näkymä myllyrannassa on entisellään. Rännin yläpuolella on juntattuna muutamia pitkiä paaluja tukevasti joen pohjaan kiinni ja niitä vasten on vedetty tukeista ja rautaverkosta sulkupuomi, joka estää virran mukana ajelehtivia uppotukkeja, oksia ja muita isoja roskia ajautumasta myllyn nieluun. Rakennelma näyttää osin sellaiselta kuin uittorakennelmat ylipäätään.

Intiaanit seisovat rannassa sheriffin ja tämän hevosen takana. Kaksi intiaania, Joe huomioi. Onko yksi miehistä jäänyt tiikerin kynsiin? Ehkä se oli se tuskan parahdus, jonka hän kuuli aiemmin. Hän tajusi silloin heti, että nyt kävi jonkun huonosti. He kolme, Habbard, sheriffi ja hän ovat kehnoja tiikerinmetsästäjiä, aloittelijoita, joilla ei ole aiempaa kokemusta siitä, miten tällaisia eläimiä tulee lähestyä ja mitä pitää varoa eniten, kun on niiden kanssa silmätysten.

Intiaanit seisovat liikkumattomina, mutta Kentucky-Joesta miehet vaikuttavat äärimmäisen jännittyneiltä ja tarkkaavaisilta. He katsovat molemmat myllyn suuntaan tai tuijottavat jähmettyneinä sitä jotain, minkä näkevät tai sheriffiä hevosineen siinä edessä jatkuvassa liikkeessä. Joe ajattelee, että ilman sheriffin läsnäoloa intiaanit olisivat paenneet varmaan aikoja sitten parempaan suojaan tai jonnekin mahdollisimman kauas, mieluummin useamman mailin päähän.

Joe ei mieti onko hänen epäilyksensä aiheellinen vai ei? Hän ei ole niitä miehiä, jotka miettivät tällaisia turhia. Sheriffin ratsu kääntyilee ja ottaa sivuaskelia. Mies hevosen selässä. Kaviot pureutuvat tömisten maata vasten. Äänestä voisi luulla, että siinä on kaksi hevosta kisailemassa tai ottamassa yhteen. 


>>>jatkuu>>>




tiistai 21. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  











Eilen tuli sähköpostia kolmannelta kustantajalta, joka ilmoitti, että käsikirjoitukseni ei sovi kustannusohjelmaan. Nopeaa toimintaa. Lähetin tekstin syyskuun ensimmäisenä, kolme viikkoa sitten. Eilen lopettaessani päivän kirjoitusurakkaa olin työn alla olevassa Me puhallamme kynttilöitä -fiktion uudessa versiossa sivulla yhdeksänkymmentä. Tätä menoa saan tämän pienoisromaani- tai novellikäsikirjoituksen valmiiksi, väliaikaisesti ja toistaiseksi, tällä viikolla. Sen jälkeen luen tekstin läpi. Olen hakemassa siihen suorempaa esitystä eli tuon takaumat pääasiassa tarinan alkuun. Arvioin, että puolet tai yli tekstimassasta on samaa, mitä oli vanhassa versiossa ja vajaa puolet on uutta tekstiä.









maanantai 20. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  












Mistähän alkaen aloin huomioida tammentaimia metsissä? Valtaako tammi metsäalaa? Närhet kuljettavat ainakin tammenterhoja pitkiä matkoja, mutta luulen, että oravat tekevät sitä myös. Olen nähnyt tammen taimia ja nuoria tammenalkuja mäntykankailla, mutta myös koivikoissa, kaikkialla. Ilmasto sopii tammelle. Oppikirjoissa tammivyöhyke rajautuu Suomessa eteläisimpään ja läntisimpään osaan maata, mutta tammi panee nämä tiedot uusiksi. Viikonloppuna katsoimme myös jalkapalloa televisiosta. Sunnuntaina iltapäivällä monet eri kamerat ikuistivat monesta eri suunnasta, uudestaan ja uudestaan, kuinka urheilijanuorukainen kaatuu rangaistusalueella, menee mukkelis makkelis toistamiseen ja kolmannen kerran. Kaatoja vai epäurheilijamaista käytöstä? Taidan vaihtaa kanavaa. Luulin, että siellä menee peli.





















 

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  












Tänä viikonloppuna olemme kuulleet ja nähneet useita yli lentäviä muuttolintujen auroja. Hanhien syysmuutto. Arvioin, että keskimäärin aurojen yksilömäärä on ollut lähellä viittäkymmentä. Miten linnut suunnittelevat muuton ja miten järjestyvät ja lähtevät reissuun? Oletan, että vanhemmat linnut ääntelevät, parven johtajat raiuttavat kutsu- ja merkkihuutojaan ja näyttävät esimerkkiä ja kaikki parveen kerääntyneet ponnahtavat samaan aikaan ylös siivilleen ja suunnistavat kohden talvehtimisalueita. Jos joku jää joukosta, se jää. En tiedä kiertelevätkö linnut ensin ja hidastelevat, jotta verkkaisemmatkin havahtuvat vai ei? Yhteistoimintaa joka tapauksessa, vaistonvaraista toimintaa, veren kutsu, joka toimii, on toiminut vuosituhansia.







lauantai 18. syyskuuta 2021

Tiikerintalja(6)

>>>jatkuu>>>   













Teppo selittää kuvioita. Korkeasaaren yhdyshenkilö on tulossa pikapuoliin ja sen jälkeen pääsemme vaihtamaan heidän lavan autoon. 

Se on uusi asia mulle”, Teppo jatkaa. ”Kuulemma häkki ei mahdu muuten tai jokin sellainen selitys siinä on.” 

Paljon sanoit, että meillä on aikaa ennen laivan lähtöä?” 

En sanonut vielä mitään. Meillä on varauksia, heti seuraavaan paattiin on ensimmäinen optio, mutta siihen emme ehdi varmaan.”

Menemme päiväaikaan yli?”

Kyllä. Sä olisit pitänyt enemmän illasta?”

Mulle se on sama.”

Haemme toiset kahvit ja siinä vaiheessa Korkeasaaren yhdyshenkilö tulee paikalle: Kolmekymmentävuotias nainen. Soile.

Ensimmäinen Soile, jonka minä tapaan”, Teppo höpisee. Yritän pitää ilmettä. Teppo on tällainen lörppö aina, kun hän on poissa tolaltaan. Tulee mieleen, että mitä tuumin, en taida sittenkään pyrkiä hänen yhtiökumppanikseen. Tai yritän jonnekin muualle ainakin ensin.

Soile haluaa hoitaa asiat kuntoon saman tien, joten siirrymme, Teppo ja minä Scaniaan, Teppo kuskina jälleen, koska emme ole laittaneet vielä lätkiä ja Soile menee omaan autoonsa, Mazdaan, peruuttaa ja siirtyy sivummalle odottamaan meitä. Ajamme Mazdan perässä pitkän, yhtenäisen varikkorakennuksen viertä noin puoli kilometriä. Siellä on rakennuksen päässä huoltohalli. Parkkeeraamme. Teppo ottaa harjoitusajokolmiot penkin alta ja laittaa ne auton eteen ja taakse. Soile seisoo autonsa vieressä ja odottaa. Haalariasuinen mies aukaisee huoltohallin liukuoven.

Hallissa on ulkonaisesti varsin tavanomaiselta näyttävä, jakeluautoissa käytettävä pelkkä umpilava parrujen päällä ja jollainen on siis myös Scaniassa. Lavan sivussa on huolto-ovi, joka on auki ja alumiiniset askelmat vedettynä valmiiksi oven eteen. Sisällä on valo. Kiipeämme sisään. Umpinaisen lavan vaikuttavin rakennelma on melkein koko lavan pituinen, kaksiosainen, vankkarakenteinen vankilahäkki. Siltä se näyttää. Kalteriraudat ovat paksuja, lähes ranteenvahvuisia tankoja ja häkki on tuettu kaikista kulmistaan kiinni vaijerein alustaan. On selvää, ettei tätä kuljetushäkkiä vaihdeta noin vain helposti autonlavalta toiselle ja että on kätevämpää ja nopeampaa vaihtaa nuppi toiseen.

Huomaan lavan nurkassa, vapaassa tilassa, telineessä kahden ison akun patterin. Patterin latausvalo näyttää täyttä. Seinällä yläpuolella on ilmastointilaite. Se ei ole käynnissä. Musta kumikaapeli luiruu lavan pohjaa pitkin seinänvieressä ja ulos huolto-ovesta.

Hetkinen?” Teppo kysyy.

Soile katsoo häntä: ”Niin?”

Katson tätä häkkiä tai häkkejä. Meinaan ymmärsin, että kuljetukseen tulee yksi tiikeri, ei kahta.”

Pitää paikkansa. Häkin pitää olla kaksiosainen, jotta tiikeri voidaan houkutella toiselle puolelle siksi aikaa, kun eläimelle vaihdetaan uusi vesi, täytetään muonakaukalo ja vaihdetaan makuukset ja muu tarvittava.”

Aivan”, Tepolle välähtää. ”Olinpa. Ajattelin vähän hitaasti.”

Häkin puoliskojen väliset kalterit saa vedettyä puoliksi auki ja suljettua sekä moottorikäyttöisesti että mekaanisesti. Soile näyttää miten homma toimii.

Ymmärsin, että saamme paluutaipaleelle mukaan eläintenhoitajan?” Teppo kysyy.

Kyllä. Näytän kaiken varalta miten tämä turvaportti toimii. Siinä on turvakytkin tai rajakytkin se taitaa olla.”

Selvä.”

Soile ajaa kalterivälikön auki sähköisesti, hälytysääni kuuluu, vaikenee ja ajaa sen jälkeen välin kiinni, jolloin ääni kuuluu taas. Seuraavaksi hän näyttää miten sama homma hoituu tarvittaessa käsipelillä. Hän katsoo Teppoa ja minua: ”Tuliko selväksi?”

Onko eläintenhoitajan nimi tiedossa, joka lähtee Vilnasta meidän mukaan?” Teppo kysyy.

Marina Guzeva.”

Teppo nyökkii. Ajattelen ja oletan, että hän olisi valinnut tai halunnut mieluummin miehen kolmanneksi meidän kanssa.

Marina Guzeva on käynyt Korkeasaaressa. Hän on nuori aviovaimo. Oikein mukava rouva. Puhuu englantia, mutta ei sentään suomea.”

Teppo nyökkii: ”Ehkä me pärjäämme. Mihin aluksi saadaan purkaa ja ottaa alas meidän oma lava?”

Tähän viereen. Korkeasaari on vuokrannut tilan viikoksi eteenpäin. Sen pitäisi riittää.”

Uskon”, Teppo vastaa.

Ajanko auton sisään?” kysyn.

Aja”, Teppo sanoo.

Kävelen Scanian luo, nousen kuskipukille ja käynnistän. Soile ja Teppo seisovat hallin ovella. Otan taaksepäin etäisyyttä seinästä, käännän ja ajan heidän editseen oviaukon kohdalle, vähän ohi ja sompailen auton niin, että perä on sopivasti aukkoa kohti. Alan peruuttaa. Varoitusääni piippaa. Soile ja Teppo väistyvät sivummalle, sitten Teppo siirtyy sisälle halliin. Hän osoittaa ja viittilöi käsillään, kun lava lipuu ensin katon alle sisälle halliin ja nuppi perässä. Ohjaan ja sovitan perän verkkaisesti tiikerilavan viereen. Tiikerilava, hymähdän. En tiedä millä muulla nimellä kutsuisi sitä? Tepon käsi on valmiina pystyssä ja putoaa vaakaan pysähdyksen merkiksi. Seisontajarru päälle. Auto jää käymään vaihde vapaalla. Vedämme molemmat hanskat käsiin ja avaamme lavan lukitukset, irrotamme liitokset ja varmistamme, että kaikki on irti asianmukaisesti. Teppo löytää seinustalta alusparrut ja ajan lavan alas samalla, kun Teppo työntää parrut sen alle.

Soile seisoo odottamassa Scanian toisella puolella. Huomaan, että hän ottaa sähkötulpan irti rasiasta, vyyhteää jatkojohdon ja nostaa sen ovesta lavalle.

Hilaan vaijerin sisään. Kiipeän takaisin hyttiin, vilkuilen peilejä ja vapautan seisontajarrun ja otan eteenpäin. Kun Scanian nuppi on ulkona hallista, pysäytän ja alan ottaa hitaasti taaksepäin. Arvioin väärin, joten joudun tekemään lähestymisen uudelleen. Eteen ja toistamiseen taakse. Soile pysyy asiallisen matkan päässä sivussa. Teppo tekee käsimerkkejä, pyytää lähemmäs, käsi nousee ylös ja putoaa vaakaan. Käännän seisontajarrun päälle.

Kytkemme vaijerit ja ajan lavan ylös nupin rungolle. Lukituslinkut loksahtavat kiinni. Löysään vedon. Teppo työntää varmistusteljen paikoilleen ja lukitsee sen. Kytkemme johdot ja letkut. Teppo hakee ajoharjoituskolmion meidän lavan perästä ja siirtää sen tiikerilavan perään. Tiikerilava taas. Jäikö se nimitys nyt pysyväksi? Onko Tepolla mielessä jokin toinen? Lainakori. Lainalava. Seinustalla on korkeampi tikasteline ja vaihdan sen matalampien askelmien tilalle huolto-oven eteen ja nousemme kaikki kolme jälleen lavalle. Tarkistamme mitä liinoja ja muita tarpeita on siellä valmiina varalla. Teppo kokeilee omakätisesti, miten tiikerihäkki toimii.

Täällä on ilmanvaihto ja sen saa päälle”, Soile selittää. ”Se pitää olla päällä. Tiikerille on stressi sinänsä, kun se joutuu matkustamaan, joten sen oloa on helpotettava kaikin mahdollisin tavoin. Eli kun auto on parkissa, katsotte sellaisen paikan, josta saatte virtaa.”

Teppo vastaa ymmärtävänsä.

Onko tiikeri hereillä kuljetuksen ajan?”

Anteeksi?”

Soilen silmät räpsyvät. Hän jatkaa: ”Käsitinkö kysymyksen oikein? Tiikeri on hereillä. Sille annetaan rauhoittavia ennen matkaa ja matkan aikana, mutta se on valveilla.”

Kuvittelen mielessäni tilanteen, että jätämme Scanian lasteineen yöksi jonnekin yleiselle parkkipaikalle ja paikalliset rikolliset murtautuvat lavan sisälle. Tiikeri karjahtaa.

Haluatko sä kokeilla?” Soile kysyy minulta. Hän ojentaa kaukosäätimen minulle.

Vaikka.”

Ajan häkin välikalterit kertaalleen auki -asentoon ja kiinni. Kokeilen saman manuaalisesti.

Hyvä”, Soile sanoo.

Teppo siirtää katuharjan tälle lavalle ja suljemme oman lavan huoltoluukun.

Katson molempia, Teppoa ja Soilea ja mietin sammuttaako moottori vai pitääkö ottaa auto pihalle, lähdemmekö vai ei aivan vielä?

Soile katsoo rannekelloa.

Monelta laiva lähtee?” Teppo kysyy.

Laiva on rannassa tunnin ja vartin päästä aikataulun mukaan. Ensin on rahdin purku ja sen jälkeen te voitte ajaa sisälle. Arvioisin, että teidän pitää olla terminaalissa viimeistään kahden tunnin päästä. Onko liian tiukka aikataulu? Onko teillä ostoksia tehtävänä tai muita asioita hoidettavana?”

Katsomme Tepon kanssa toisiamme.

Ei minulla ainakaan ole mitään tähdellistä”, Teppo sanoo.

Ei minullakaan.”

Oletan, että nämä laiva- ja rahtauskäytännöt ovat teille tuttuja?”

Soile tarkoittaa tullauksia ja lippujen hankintaa. Hän muistuttaa, että Korkeasaari on pelkkä varaaja ja viime kädessä takaaja, mutta urakoitsijan pitää asioida ja hoitaa itse maksut laivayhtiön kanssa.

Könttäsumma”, Soile sanoo.

No, ensimmäisen kerran olen menossa kuorman kanssa laivalle”, Teppo tunnustaa.

Siinä tapauksessa voi olla viisainta ajaa suoraan satamaan. Laivalla ehtii syömään ja vaikka huilaamaan.”

Teppo saa Soilelta litteän muovikansion papereineen, kättelemme ja minä ajan kaluston ulos hallista. Teppo sulkee hallin oven ja nousee ohjaamoon. Mazda pienenee pienenemistään loitotessaan sivuikkunassa. Auto ohittaa pitkää hallirakennusta. Tie kaartuu sen päästä näkymättömiin. Kauempana on silta täynnä liikennettä. En muista kadun nimeä. Valtaväylä.

Suunta on tuonne?” kysyn.

Niin, kyllä”, Teppo vastaa. Hän tutkii papereita. Hermoilee. Napautan navigaattorin päälle.

Siinä ei ole ääni päällä”, Teppo huomauttaa. ”Jos meinaan kaipaat sitä?”

En kaipaa.”

Laitan vaihteen päälle ja nostan kytkimen. Scanian moottorin hyrinä tuntuu pienenä värinänä penkissä. Moottori hyrisee kuin se olisi yksi iso kissaeläin. Olemme liikkeellä. Tiikeriä päin. Asvaltti kaatuu, lappaantuu auton keulan alle. Kun katsoo kiinteästi vain sitä, rajaa katseen muutamaan metriin auton keulan edessä, tulee sellainen harha, että tosiaan tie tulee vastaan ja että auto on paikallaan. 


>>>jatkuu>>>