Tiikerintalja(7)

 >>>jatkuu>>>   

Tiedän, että monilla muilla on se vaiva, että he pelkäävät ajaa ruuhkaliikenteessä. He panikoivat. En ymmärrä miksi he ovat hakeutuneet ylipäänsä tälle alalle, kuljetusalalle? Ajamisesta on nautittava, jos kuvittelee, että aikoo tehdä sitä työkseen. Se on ensimmäinen ja ehdoton sääntö. Ajotilanne voi nostaa stressitasoa ja nostaa todennäköisesti, mutta se on normaalia. Näyttelijä kokee jännitystä ennen esiintymistä, mutta eikö samasta ole kyse periaatteessa, kun kuljettaja asettuu kuskin paikalle, auton puikkoihin, käynnistää moottorin ja ajaa liikennöidyille teille muiden tielläkulkijoiden sekaan? Silloin sitä on esillä ja näyttämöllä.

Katselen vain hetkittäin näyttöä, lähinnä varmistukseksi, että pysyn oikealla reitillä. Seuraan liikennettä, pidän etäisyyttä edellä ajavaan, tarkkailen sivupeilejä, ryhmittäydyn asianmukaisesti ja hyväksyn sen, että en pysty ennakoimaan niin hyvin ja ajoissa kuin tutussa katuverkossa, en ota paineita siitä, näytän vilkkua niin kuin kuuluu ja myötäkulkijat antavat tietä niin kuin aina raskaalle liikenteelle. Herkkähipiäiset hellittävät.

Ohitamme Pasilan, jäähallin, tulemme Töölöön. Katu on kapea ränni korkeiden kerrostalojen välissä. Liikenne takkuilee, seisoo, liikennevalot katkaisevat kulun, punainen palaa, vaihtuu keltaiseen ja vihreään, mutta mitään ei tapahdu, tapahtuu vasta myöhään ja kun saan auton liikkeeseen, valo vaihtuu keltaiseksi ja painan jarrua. Olemme paalupaikalla.

”Hyvä neuvo”, Teppo sanoo. ”Kannatti lähteä suoraan satamaan.”

”Kyllä. Huomaan.”

Vihreä tulee ajastaan. Tarjoan auton keulaa eteenpäin, koukkaan liikenneympyrän niin, että takapyörät eivät oikaise reunuskiville, hidastan ja päästän ratikan etuilemaan, ohjaan kiskoille raitiovaunun taakse, seuraan sitä ja katselen ratikan peräsillalla seisovia matkustajia, katson oikeaan ja näen jalkakäytävällä käveleviä ihmisiä, ratikkapysäkki tulee seuraavana ja ohjaan kaluston korokkeiden ohi, suojatie ja jarrutan ja päästän koululapsia ylittämään ajoradan.

”Miltä tuntuu ajaa isossa kaupungissa?”

Ajan ensimmäistä kertaa Hesassa. Tämä on ensitutustumiseni paikalliseen liikenteeseen ja ajokulttuuriin.

”Hienolta tuntuu”, vastaan. Näen sivusilmällä Tepon nyökkäävän.

”Sä olet rauhallinen kuski.”

En kommentoi.

”Mulla särkee päätä.”

”Vai niin.”

Teppo selittää, että hänellä ei ole särkenyt päätä koskaan ennen. Joko tämä tilanne, tämä ajoprojekti tekee sen tai sitten esimerkiksi täkäläisessä ilmassa on jotain saasteita, huono kaupunki-ilma ja joka käy päähän.

”En tiedä milloin se alkoi, päänsärky. Voi olla niinkin, että pimeässä ajaminen pitkää matkaa vaikutti tällä lailla. Voi olla, että mulla on silmissä jotain häikkää? Pitäsi käydä silmälääkärissä tai optikolla.”

Päättelen, että Teppo puhuu, koska on hermostunut. Hänellä ei pitäisi olla mitään hermoiltavaa, kun minä ajan eikä hänen tarvitse tarttua rattiin. Hänen ei tarvitse ajaa autoa laivaan eikä kiilata sitä sinne ahtauteen. En ole ajanut itse ennen autoa laivan autokannelle, mutta olen kuullut, että siellä on ahdasta.

”Laivalla on varmaan apteekki”, Teppo jatkaa.

”Taatusti.”

Vihreä aalto on liian nopea meikäläisen Scanialle ja juutun niihin. Alkaa sataa. Pyyhkijät käyvät, pysähtyvät, tuulilasi kastuu hitaasti ja pyyhkijät käynnistyvät taas. Valo vaihtuu ja kaasutan eteenpäin.

”Tankkaamme vasta toisella puolella”, Teppo ilmoittaa.

Katson polttoainemittaria. Tankissa on kolme neljäsosaa. Vaihdan kaistaa, ajamme eteenpäin. Vesi valuu tuulilasia pitkin ja pyyhkijät alkavat nakuttaa säännölliseen tahtiin. Kadun pinta on paikoitellen kastunut ja tumma pinta kiiltää.

”Hyvä, ettei sada sentään lunta”, Teppo sanoo.

”Hyvä.”

>Länsi>

Hevonen suostuu palaamaan vain, kun sitä iskee voimien takaa kannuksilla kylkiin ja mahan alle uudestaan ja uudestaan ja pakottaa sen niin liikkeelle. Eläin on vastahakoinen ja kääntyilee kulkiessaan puolelta toiselle, etenee sivuttain ja pitää silmällä kauempana olevaa polunkohtaa. Kaviot napsahtelevat kovaan tantereeseen ja sitten, kun sitä odottaa vähiten tai ei odota mitään, kuuluu tiikerin kumea karjahdus, joka saa ilman värisemään. Se on yliluonnollisen kova, matala ääni, pelottava ja uhkaava. Kentucky-Joe tuntee kuinka kaikki ihokarvat pörhistyvät käsivarsista selkään.

Hevonen kuulee äänen yhtä lailla. Se kavahtaa arvaamattomasti takajaloilleen kuin näkisi tiikerin suoraan edessä ja Joe on pudota satulasta.

”Nooh!” hän älähtää ratsulle, saa vakaannutettua sen miten kuten, vaikka eläimen nahka värisee näkyvästi pitkäjouhisen karvan alla ja kuolaimet kalisevat eläimen purressa niitä.

”Soo”, Kentucky-Joe sanoo rauhoittavasti. Hän uskaltautuu irrottamaan toisen käden suitsista ja taputtaa hevosen kaulaa.

”Meidän on nyt vain mentävä tuonne polulle. Tuli vastaan mitä hyvänsä.”

He ovat edenneet melkein sille kohtaa, josta polku erkanee myllylle. Joe ohjaa hevosta kääntymään tiheikön keskelle vievälle kapealle polunuralle, puristaa käskevästi kannuksilla ratsun kupeita ja eläin ottaa epävarmana varovaisia askelia eteenpäin, pysähtyy ja kun Joe hoputtaa uudestaan ja käyttää rankemmin kannuksia, hevonen astuu taas väristen muutaman askeleen. Se kokee varmaan olevansa menossa suoraan varmaan tuhoon. Kaikki vaistot, jotka ovat kehittyneet kautta vuosituhansien eläimen aivoihin ja hermostoon, asettuvat vastahankaan.

Kauempaa edestä kuuluu metsän läpi hevosen hirnuntaa, kuuluu ihmisen parahdus, kauhunhuuto, selvä kauhun- ja tuskanparahdus, joka ei voi olla mikään muu ja Kentucky-Joe kokee toistamiseen ihokarvojen nousevan pystyyn. Seuraavaksi hän kuulee hevosen kavioiden kopinan rannan rehevästä metsiköstä ja Cal Habbard hevosen selässä tulee näkyviin polkua pitkin.

Joe tajuaa, että Habbard yrittää pidätellä kaikin keinoin ratsuaan. Mies seisoo korkealla jalustimillaan ja kiskoo suitsista. Joe on varma, että oksat piiskaavat kipeästi Cal Habbardin kasvoja, mutta tämä ei välitä eikä irrota otettaan. Jokin vankempi oksa lyö hatun viimein miehen päästä.

Kentucky-Joen hevonen kääntyy ja pakenee takaisin tielle. Se menee vastustamattomasti ja Cal Habbard hevosineen perässä. Kun molemmat hevoset seisovat viimein rinnakkain keskellä tietä, korskuen, mutta hallinnassa, Habbard ojentaa hevosensa suitset Joen käsiin ja laskeutuu alas satulasta. Hän kävelee kankein askelin polulle, hakee hatun pensaan oksalta, katsoo sen sisään ja hakkaa reittään vasten ennen kuin panee sen takaisin päähän. Nauha, joka kulkee leuan ali ja pitää hatun päässä, on ratkennut irti toiselta puolelta. Se roikkuu siinä tarkoituksettomana ja Cal Habbard ottaa ärtyneellä liikkeellä hatun uudestaan pois päästä, työntää nauhanpään hatun sisään ja painaa sen jälleen päähänsä.

Hän ottaa suitset vastaan Kentucky-Joelta ja nousee ratsun selkään.

Mitä siellä tapahtui? Mikä on tilanne?

Tällaisia kysymyksiä on Joen mielessä. Hän odottaa, että Habbard kertoisi jotain, sanoisi jotain oma-aloitteisesti, mutta tämä ei edes vilkaise sivulleen. Hän ohjastaa ja pakottaa rauhoittuneen hevosensa palaamaan polulle, pitää eläimen aisoissa puristamalla kannuksilla sitä kyljistä ja saa sen etenemään jonkin matkaa tätä kapeaa, tiheikköön katoavaa polunuraa. Joe seuraa. Se on vaivatonta nyt, sillä molemmat hevoset ovat yhdessä rauhallisempia. Tyypillisiä laumaeläimiä. Joe samoin kuin kaikki muut hevosmiehet tietävät sen. Niin kookkaaksi eläimeksi hevonen on yllättävän arka ja suuri pelkuri, mutta kun hevoset liikkuvat laumana, ne saa ajettua vaikka kuinka pahaan paikkaan. Yksittäistä hevosta voi olla mahdoton panna ylittämään esimerkiksi vuolasta jokea, mutta jos se saa luulemaansa lauman tukea, se ui tarvittaessa kymmenien metrien pituisten syvänteiden poikki, virrankohtien, joissa hevosen jalka ei tapaa missään pohjaan.

Tiikerin varoittava murahdus pysäyttää heidät. Ääni täyttää taas metsän, ilman. Se tuntuu mahdottomalta. Ääni kuuluu joka puolelta. Cal Habbardin ratsu vikuroi. Puunrunkojen, -vesojen ja pensaiden reunustamassa pusikossa se ei pääse kääntymään kuitenkaan ympäri, mutta se yrittää sitä silti, teutaroi ja puskee kylki päin vasten Kentucky-Joen hevosta. Molemmat miehet kiristävät suitsia. Habbard sivaltaa ruoskalla hevostaan lautasille ja eläin tokeentuu. Se jää värisemään paikoilleen, vaikka sen jalat pyrkivät yhä siirtymään ja siirtymään.

Cal Habbard käyttää uudestaan ruoskaa, iskee sillä säälittä ratsuaan, painaa kannukset eläimen herkkiin kupeisiin ja saa sen tottelemaan itseään. Ratsu ja mies etenevät vähän kerrallaan vaivalloisesti viimeiset yardit ennen kuin tulevat viimein avoimeen myllyrantaan. Koska Cal Habbard hevosineen on isona edessä, Kentucky-Joe näkee vain osittain mitä kaikkea edessä on vastassa. Rannassa on hakattu aukea. Sen hän tiesi ennestään. Avoin maastonkohta huojentaa ja keventää mieltä. Näkymä myllyrannassa on entisellään. Rännin yläpuolella on juntattuna muutamia pitkiä paaluja tukevasti joen pohjaan kiinni ja niitä vasten on vedetty tukeista ja rautaverkosta sulkupuomi, joka estää virran mukana ajelehtivia uppotukkeja, oksia ja muita isoja roskia ajautumasta myllyn nieluun. Rakennelma näyttää osin sellaiselta kuin uittorakennelmat ylipäätään.

Intiaanit seisovat rannassa sheriffin ja tämän hevosen takana. Kaksi intiaania, Joe huomioi. Onko yksi miehistä jäänyt tiikerin kynsiin? Ehkä se oli se tuskan parahdus, jonka hän kuuli aiemmin. Hän tajusi silloin heti, että nyt kävi jonkun huonosti. He kolme, Habbard, sheriffi ja hän ovat kehnoja tiikerinmetsästäjiä, aloittelijoita, joilla ei ole aiempaa kokemusta siitä, miten tällaisia eläimiä tulee lähestyä ja mitä pitää varoa eniten, kun on niiden kanssa silmätysten.

Intiaanit seisovat liikkumattomina, mutta Kentucky-Joesta miehet vaikuttavat äärimmäisen jännittyneiltä ja tarkkaavaisilta. He katsovat molemmat myllyn suuntaan tai tuijottavat jähmettyneinä sitä jotain, minkä näkevät tai sheriffiä hevosineen siinä edessä jatkuvassa liikkeessä. Joe ajattelee, että ilman sheriffin läsnäoloa intiaanit olisivat paenneet varmaan aikoja sitten parempaan suojaan tai jonnekin mahdollisimman kauas, mieluummin useamman mailin päähän.

Joe ei mieti onko hänen epäilyksensä aiheellinen vai ei? Hän ei ole niitä miehiä, jotka miettivät tällaisia turhia. Sheriffin ratsu kääntyilee ja ottaa sivuaskelia. Mies hevosen selässä. Kaviot pureutuvat tömisten maata vasten. Äänestä voisi luulla, että siinä on kaksi hevosta kisailemassa tai ottamassa yhteen. 

>>>jatkuu>>>