Luin toisen kerran Hannu Salaman Elämän opetuslapsia. Viideskymmeneskuudes lukemani kirja tänä vuonna. Neljä erillistä kirjaa ja sivuja noin tuhat. Kirjailija on kirjoittanut teosta vuosikymmenen, aloittanut ennen vuosituhannen vaihdetta ja lopettanut tarinan, seurannan uudelle vuosituhannelle. Siitä on kymmenisen vuotta, kun luin tämän hajanaisen tai sekaisen teoksen ensimmäisen kerran. En muistanut siitä paljon. Alkupuolella koin yhtäläisyyksiä Mihail Bulgakovin kirjaan Saatana saapuu Moskovaan, koska molemmissa teoksissa palataan kahden tuhannen vuoden taakse Jeesuksen ja Raamatun maisemiin. Elämän opetuslapsia keskittyy Harri Salmiseen ja hänen kirjoittamiseensa, raitistuneen elämäänsä ja naissotkuihin. Naisissa menin sekaisin, samoin Raamatun ajan nimissä ja henkilöissä. Se voi toki olla omaa rajoittuneisuuttani. Asia Elämän opetuslapsissa on valitettavan paljon Salaman kaiken ennen sanoman kirjaamista ja päivittämistä. Oletan, että hän on tuntenut tarvetta päivittää tapahtumia. Bulgakovin lisäksi Elämän opetuslapsia toi mieleeni myös Günter Grassin, jonka teoksissa käydään oikeutta ja syytetään muun muassa kampelaa erinäisestä vehkeilystä. Elämän opetuslapsien viimeinen kirja on tätä kuvitteellista kujanjuoksua ja vainoharhaisuutta. Kivana näkökulmamuutoksena on tässä viimeisessä opuksessa tuntematon minä -kertoja, joka kertoo Harri Salmisesta. Ja lopuksi tuli mieleen Don DeLillon Valkoisen kohinan päätössivut, kun kirjailija Harri Salminen alkaa hutkia irti repäisemällään tuolinjalalla vainoojia ympärillään. Luin ja pidin tekstistä, mutta kaipasin silti jotain – ehkä että Hannu Salama uudistuisi eikä jämähtäisi omiin tekstillisiin kliseihinsä. Mutta sehän on oma ääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti