Lähdemme ravintolasta ja kiertelemme laivalla ympäriinsä sen, mitä siellä pystyy kulkemaan. Bändi soittaa isossa ravintolasalissa. Osa risteilyporukasta on kai päättänyt valvoa koko yön, mutta me siirrymme sen kummemmin sopimatta vähin erin lähemmäs yhteishyttiämme ja olemme viimein käytävällä hytin ovella, kun Teppo kysyy kohteliaana miehenä, haluaako Marina, että me miehet odottelemme käytävällä sen aikaa, että hän ehtii suorittaa iltatoimet ja pääsee omaan sänkyynsä?
”Mielellään”, Marina vastaa. ”Mulla ei mene kauan. Avaan oven, kun saatte tulla.”
Hän on pohtinut tämän etukäteen, ajattelen, nämä järjestelyt.
Teppo ja minä siirrymme ahtaalta käytävältä avarampaan porraskuiluun ja odottelemme siellä. Valoja näkyy ulkona mustalla merellä ja arvelemme, että ne ovat jonkin rahtialuksen valot, joka on menossa Kotkaan tai miksei Helsingin Vuosaaren satamaan. Näemme, kun hyttimme ovi raottuu ja jää puoliavoimeksi. Sitten Marinan pää tulee näkyviin oven takaa ja hän katsoo meihin päin: ”Saa tulla.”
>Länsi>
Nilkka, jonka Kentucky-Joe astui pahasti kivenkoloon edellisenä päivänä, on ajettunut aamulla, kun hän herää eikä jalalle kärsi laskea painoa. Hän pitää siinä ympärillä kylmää käärettä parin tunnin ajan, mutta ontuu puolen päivän aikaan työmaalle.
Kun hän on tukkitapulien kohdalla, Larry yllättää hänet ja astuu näkyviin yhden ison ristikon toiselta puolelta. Joe hätkähtää puolittain. Larrylla ei ole tapana liikuskella eikä hiiviskellä hänen maillaan. He ovat molemmat sellaisia omissa oloissaan viihtyviä erakoita tai puolierakoita. Piirre, josta Kentucky-Joe on vain hyvillään. Häntä ei haittaa, mitä kaupunkilaiset puhuvat mahdollisesti hänestä ja heistä molemmista ja mitä korkonimiä heihin on tarttunut. Joe ei välitä turhista puheista. Hänen puolestaan ihmisillä saa olla puheenaiheita.
”Päivää vaan”, Larry tervehtii ensimmäisenä.
”Päivää”, Joe vastaa.
”Aika kasa puutavaraa. Ja sirkkeli.”
”On sitä.”
Enemmän kuin tarpeeksi, Joe ajattelee.
Hän ei ole miettinyt tätä ennen mahdollista kaveria sahuun ajaksi, mutta kysyy nyt saman tien suoraan, onko Larry halukas olemaan apurina muutamana aamupäivänä: ”Maksan tietenkin.”
Muulit tarvitsevat ohjastajan käsittelemään niitä ja saamaan ne kulkemaan pientä rinkiä ja siihen osaan Joe aikoo vuokrata Cal Habbardin Mustan ja kaksi elikkoa. Tukkien kanssa painiessa puolestaan kaksi raavasta miestä ei ole liikaa. Tukit pitää pyöritellä tapulin laitaan, lähelle sirkkelipetiä, nostaa ne terälle vievään ohjuriin ja sen jälkeen peräpään mies työntää tukkia ja toinen mies ottaa vastaan lautaa ja jäännöstukkia toisesta päästä.
”En tarkoita, että aloittaisin sahaamisen tänään tai huomenna, mutta arvioisin sen, että aikaisintaan ylihuomenna.”
Larry taputtelee mietteliäänä tukinpäitä ja kokeilee nostaa niitä. Nousivathan ne, mutta ei tyyten ponnistelematta.
”Aion ostaa vahvaa köyttä ja pykätä vintturin avuksi”, Joe lupaa.
Hän keksii sen siinä puhuessaan ja huomaa ja moittii mielessään omaa huolimattomuuttaan: Mitä hän on ajatellut ja pyöritellyt päässään, ei mitään tai ei ainakaan erikoisemmin näitä tehtävään työhön liittyviä yksityiskohtia?
”Jaa sanoitko vintturin?” Larry toistaa.
Kentucky-Joe ei tiedä, mitä mies hautoo oikeasti mielessään, ehkä hän pitää naapuriaan heilahtaneena, pöhkönä, mutta Larry ei sano sitä sentään ääneen.
”Talja”, Joe sanoo.
”Pitää olla köysi ja talja, molemmat.”
”Niin pitää.”
Taas Larry kohottaa ja punnertaa kaksin käsin painavaa pöllinpäätä, laskee sen takaisin ja ravistaa päätä: ”Aika jukureita.”
”Ovat.”
”Miksi et rakenna pyöreästä puusta? Mihin sinä tarvitset lautoja?”
Selitys on niin ilmeinen ja selvä Joelle, ettei hän ole oivaltanut, ettei toinen käsitä sitä välttämättä yhtä lailla.
”Enin osa lautaa tulee vesijohtoputkeen.”
Joe ei ehdi jatkaa, kun Larry älähtää: ”Vesijohtoputkeen? Semmoiseen!”
Tyrmistynyt äänensävy paljastaa miehen ajatukset.
”Niin”, Joe myöntää.
He katsovat pitkään kaivohuoneelta tasanteelle kaartuvaa ja laskeutuvaa ojaa, joka kulkee avoimena siitä muutaman yardin päästä heidän ohi. Kaivanto on paikoin puoli metriä syvä, paikoin syvempi.
”Lautaa menee muuhunkin, mutta osa on vesijohtoa varten.”
”Niin kuin kouru?” Larrylle välähtää. Hänen äänensä on nyt asiallisempi. Tottahan hän on nähnyt kouruja ennen, kullankaivajilla ja karja-aitauksissa. ”Nyt minä käsitän.”
Kentucky-Joe ajattelee, että Larry ymmärtää, mutta vain niin kauan kunnes hän kattaisi vesijohdon ja peittäisi sen maalla tai paremminkin hienolla hiekalla. Johdon pitää olla suojassa maan onkalossa, mutta se pitää olla samalla kaivettavissa tarvittaessa helposti esiin, helpommin kuin se työ ja vaiva, mitä ojan kaivaminen ja perustaminen on vaatinut. Oja voi tukkeutua. Jokin eläin voi joutua ja juuttua putkeen ja tukkia sen.
”Puun tarvitsisi olla niitten samaa paksuutta”, Larry miettii.
Sitten hän kysyy, mistä päin eiliset rahtarit olivat?
”En kysynyt”, Joe vastaa.
Hän ei tee sillä tiedolla mitään, mutta näkee Larryn ilmeestä, että tämä ajattelee asiasta toisin.
”Miten vointi?” Larry kysyy seuraavaksi. Hän nyökäyttää päällä viitaten Joen jalkaan.
”Nyrjäytin sen eilen.”
”Jaa.”
Larry lähtee kiertämään uudestaan tapuleita ja tarkastelee niitä. Joe ei välitä konkkia perässä kipeällä jalallaan, vaan nojaa ja tukee kylkensä vasten vankkoja hirsiä.
Larryn ääni kuuluu näkymättömistä: ”Mihinkä aiot sijoittaa sirkkelin?”
”Sano sinä?” Kentucky-Joe vastaa.
Hän on ajatellut sitä sentään koko paljon etukäteen, mitannut ja laskeskellut, mikä olisi viisainta ja edukkainta, mutta eilen ja tänään hän ei ole jaksanut vaivata sillä seikalla päätään.
”Meinaan, kun tuo on tuossa tuo helvetin kaivanto.”
Larryn äänensävy ja sanat paljastavat, että mies ei ole mielissään Joen salaojenpohjista.
”Muulit eivät mahdu kiertämään siinä ja joku astuu varmasti jalkansa poikki siihen jonain päivänä.”
Kaikki on järkipuhetta, Joe myöntää mielessään. Tai hän ajattelee niin päin, että ei olisi pitänyt kaivaa ojaa vielä tänne asti, näin pitkälle. Hän on kiirehtinyt ja hätiköinyt suotta sen kanssa. Sen olisi ehtinyt möyriä perille saakka myöhemmin.
”En laittaisi sirkkeliä sille puolelle, vaan tien laitaan”, Larry jatkaa.
Joe lähtee ontumaan ja katsomaan tapulien ja tien väliin jäävää maa-alaa. Maata on ollut olevinaan alun perin vaikka kuinka paljon, avonaista kenttää, jossa tuuli pääsee pyörteilemään vapaasti ja puhaltamaan okapalloja edellään, mutta nyt tämä joutotanner on käymässä ahtaaksi. Se huvittaisi, ellei harmi karvastelisi päällimmäisenä.
”Tietä ei voi oikein tukkia”, hän toteaa puoliääneen.
”Eikö?”
Larryllä on ehdotus: ”Muulit voivat kiertää kehää keskellä tietä. Ne eivät ole siinä kenenkään tiellä. Kuka muu täällä liikkuu?”
”Aivan. Kyllä.”
Tie on pelkkä kärrynpyörien ura. Toki Kentucky-Joe sen tietää. Hänen maatilkkunsa ja tien välissä ei ole edes ojaa. Ei liioin tien tuolla puolen erämaata vasten. Joeta houkuttaa ja kiinnostaa ajatus tien siirtämisestä, houkuttaa hetki hetkeltä enemmän. Tie siirtyisi käytännössä itsestään eikä sen eteen tarvitsisi tehdä mitään. Riittää, jos tukkii tien pystyttämällä sirkkelin tylysti keskelle kulkuväylää ja jolloin väki kiertää työmaan ohi ja tekee samalla uuden tien kauemmas joutomaalle.
Intiaanit eivät valittaisi, koska he eivät valita mistään. Kaatopaikalle menijät eivät puuttuisi tähän tapaukseen. Koska tie päättyy intiaanien leiriin, se ei ole kenenkään muun käytössä. Ehkä tienura on jatkunut joskus edemmäs ja se voi olla alun perin jokin villieläinten, biisonien tai vastaavien eläinten vaelluksillaan talloma, vanha kulkureitti, mutta sen ovat yksin eläimetkin unohtaneet ikiajoiksi. Eläimet ovat kaikonneet ja tie on peittynyt puolittain autiomaan hiekkaan.
He laskevat lautoja pitkinä, retvakkaina raitoina maahan kaivettuun kapeaan ojaan muodostamaan kourun. Pohjalautaan tulee nauloin kiinni laudat molemmille sivuille. Laudat eivät ole saman mittaisia. Niiden ei tarvitse eikä edes kuulu olla. Kentucky-Joe selittää tätä harvasanaiseen tyyliinsä Larrylle. Vaihtelevalla jaolla jatkokset eivät tule samaan kohtaan.
He aloittavat ojanlaskun kaivannon päästä, siitä kohdasta, lähinnä Larryn maita, jossa ojaura päättyy umpimaahan. Larry kuvittelee, että Joe kaivaa siihen myöhemmin päätekaivon. Suomalaisen puheista hän on saanut jonkinmoisen kuvan tästä oudosta suunnitelmasta: Joe aikoo rakentaa kolme erillistä taloa, joissa on vain pienet keittiöpuutarhat ja tilaa välttämättömille vajoille ja muille lisärakennuksille. Larry järkeilee mielessään, että Joe suunnittelee kaivavansa taloille yhteisen kaivon tai kolme kaivoa ja jos vesi ehtyy jostain kaivosta, sitä voidaan laskea silloin lisää hiekkarinteessä olevasta isosta kaivoaltaasta.
Sen jälkeen, kun Larry oivalsi tämän selityksen, järkiselityksen, hänen pahin levottomuutensa karisi pois ja hän alkoi suhtautua koko projektiin luottavaisemmin ja innostuneemmin. Hän on utelias ja haluaa nähdä, miltä rakennelma näyttää valmiina? Näin siitä huolimatta, vaikka hän ei ole erityisen ilahtunut siitä, että tänne alakaupunkiin tulisi ja houkuteltaisiin tällainen väenpaljous. Maisema muuttuu, sen hän koki ensimmäisen kerran jo silloin, kun suomalainen tuli hänen naapurikseen. Kuinka paljon suomalaisen vuokramökit muuttaisivat aluetta lisää? Mutta vielä sitä ei ole tapahtunut. Vielä ei ole varmaa edes, että Kentucky-Joen mystiset salaojat onnistuvat, toimivat tai toimisivat käytännössä. Sen Larry halua nähdä, olla paikalla todistamassa, kun salaojat täytettäisiin ja vesi alkaisi virrata niitä pitkin. Niin pitkälle kuin virtaisi.
>>>jatkuu>>>
