Kaunis kesäpäivä

tiistai 14. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

     












Eilen illalla, kun saunoimme ja kävimme välillä jäähyllä parvekkeella, kuuraisiksi jäätyneet parvekelasit alkoivat sulaa ja kyynelehtiä. Parvekkeen betoniset kannatinpylväät hohkivat kuitenkin kylmää niin paljon, että niillä kohden laseissa pysyi yhä ohut jääpeite. Hyvän romaanin, sisimpää värisyttäneen romaanin jälkeen on vaikeaa, kun ei tiedä, mitä luettavaa valikoisi seuraavaksi? Otin James Joycen kirjan Finnegans Wake, jonka luin puolitoista vuotta sitten, mutta johon en kyennyt silloin keskittymään kunnolla. Nyt se tuli luokseni ja luin aluksi niteen sisältämät viisikymmentä sivua johdantoa ja kirjallisuusluettelon, jossa oli suositeltuja selitys- ja lukuoppaita tämän vaativan teoksen lukijoille. Helena valikoi luettavakseen Franz Kafkan Oikeusjutun. Kuukausi sitten otin uuden kopion Roto -käsikirjoituksesta. Olen edennyt tekstissä yli puolenvälin. Muutoksia ja lisäyksiä on tullut runsaasti ja koko käsikirjoituksen sivumäärä on lisääntynyt neljälläkymmenellä sivulla. Jatkossa on edessä vähintään yhtä paljon uudelleen ja paremmin kirjoitettavaa. Haastetta riittää.



maanantai 13. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    











Parina päivänä on ollut leppoisa ulkoilusää. Iltapäivisin, kun emme ole käyneet asioilla, olemme patikoineet Vallitietä Savitaipaleentien laitaan ja kevyen liikenteen väylää kuutostien ali ja takaisin. Kallioleikkaus sillä kohtaa on aina vetänyt katseen puoleensa. Eilen luimme loppuun Joyce Carol Oatesin neljätoista vuotta sitten ilmestyneen kirjan Haudankaivajan tytär. Se oli seitsemäskymmenes tänä vuonna lukemani kirja ja seitsemästoista ääneen. Kertomus on nimensä mukainen. Seuraa juonipaljastuksia: Kirjailija aloittaa tarinan keskeltä, jossa on yksi käännekohta, kuvaus yksinhuoltajaäidin arjesta pienen poikansa kanssa ja odottaen matkatöissä olevan miehen palaamista. Tämän johdanto-osuuden jälkeen Oates aloittaa alusta, mainittavimmat lapsuus- ja nuoruusmuistot, perheenjäsenet ja tragedia, jossa vanhemmat veljet karkaavat maailmalle ja äiti ja isä menehtyvät. Päähenkilö jää alaikäisenä orvoksi. Koulukiusattuna hän sinnittelee opinnoissaan, menettää malttinsa ja lyö takaisin, joutuu erotetukseksi ja unohtaa koulumaailman. Rakkaus ja mies astuvat nuoren, koskemattoman neidon elämään. Mies on kaikkea muuta kuin sanoo olevansa ja tekee muuta kuin kertoo. Kirja tulee puolivaiheeseen, jolloin mies pieksee vainoharhaisena vaimonsa, viskaa apuun menevän kolmevuotiaan poikansa seinään, mutta nukahtaa ponnistelujensa jälkeen. Vaimo kerää tavaransa, anastaa miehen auton avaimet, kantaa poikansa sinne kyytiin ja ajaa karkuun muutaman sadan kilometrin päähän ja hylkää auton. Seuraa pakomatka. Pitää olla liikkeessä jatkuvasti. Pelko ei hellitä otetta, lukijastakaan. Päähenkilö on vakuuttunut siitä, että hänen poikansa on musiikillinen ihmelapsi. Valkoinen jazzpianisti, rikkaan miehen poika, eronnut, naukkaileva tyyppi iskee silmänsä nuoreen naiseen ja sen jälkeen musikaaliseen poikaan. Tämän kaiken Oates kirjaa ylös nautittavalla tyylillä, rauhallisesti, avioliitto ja pojan menestys, läpilyönti pianistina. Lopuksi kirjassa on kymmenkunta sivua kirjeitä. Kun päähenkilö oli lapsi, Euroopasta piti paeta juutalaisia ja päähenkilön kotiin, haudankaivajan mökkiin, oli tulossa asumaan äidin sisko lapsineen, mutta laiva käännytettiin New Yorkin satamasta. Kaikki kuolivat, mutta ainakin yksi selviytyi, sillä päähenkilö löytää julkisuuden kautta kuolleeksi luulemansa serkun, joka on tiedenainen ja julkaissut muistelmansa. Seuraa kirjeenvaihto. Serkku ei halua tavata. Hän kieltää toista kirjoittamasta. He eivät tapaa. Päähenkilö on kuuntelemassa serkkunsa uuden kirjan julkistamistilaisuutta ja jonottaa siihen omistuskirjoituksen, mutta ei kerro, kuka hän on, kiittää kirjailijaa ja palaa kotiinsa. Tekstistä käy ilmi, että päähenkilö on vakavasti sairas ja elää viimeisiä aikojaan. Eilen illalla, kun saimme luettua tämän melkein seitsemänsataasivuisen romaanin loppuun, tunnelmalataus oli niin voimakas, ettei voinut lukea enää mitään muuta koko iltana.








sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    











Eilen aamuhämärissä loistivat kirjaston ikkunat kuin joulukalenterissa. Sää oli lauha, viisi astetta pakkasta. Iltapäivällä teimme pitemmän kävelylenkin. Iltaan mennen ikkunanäkymä muistutti aina enemmän vanhoja Bruegelin maalauksia. Franz Kafkan Oikeusjuttu oli 69:s tänä vuonna lukemani kirja. Kohdakkoin ja paikoin loistavaa, taiturimaista tekstiä, mutta se tuntuu samalla ulkokohtaiselta, kuin kirjailija ei olisi sisällä tarinassaan, vaan analysoisi sitä. Kun tiesi etukäteen, että teksti on jäänyt kesken kirjailijan omasta mielestä, se keskeneräisyys korostui. Ärtynyttä ja vihaista tekstiä. Voisiko sanoa, että Dostojevskia ilman draamaa ja Fedorin myötäelämistä. Joulun paketit on lähetetty ja vastaanottajat ovat saaneet ne. Viisi lähetystä, joista yksi vaati seurantaa. Siinä pääsi tapahtumaan näppäilyvirhe vastaanottajan puhelinnumerossa jossain välissä toimitusketjua ja seurannassa oli ilmoitus, että vastaanottajaa on tavoiteltu viestillä. Paketti ei ollut perillä. Helena täytti netissä muutos- tai oikaisulomakkeen, jonka jälkeen koodi meni perille puolessa tunnissa ja vastaanottaja sai noudettua lähetyksen automaatilta. Kafkaakos tässä.





lauantai 11. joulukuuta 2021

Tiikerintalja(30)

      >>>jatkuu>>>    











Muuta vaikeutta ei ole eikä ilmene. Otan taaksepäin reilun autonmitan ja koukkaan huoltorakennuksen kulmalta jyrkästi ensin toiseen suuntaan ja sen jälkeen yhtä tiukka otto vastapäiseen suuntaan. Hytin kulma raapii melkein kiinni suoja-aidan säleisiin, mutta ääntä ei kuulu eli ei osu. Seuraavaksi edessä oleva pensas jyräytyy keulan alle. Jarrutan. Vaihdan pakin päälle ja peruutan ja käännän samalla. Nurmikkoa kääntyy rumasti nurin. Huomaan sen, vaikka päähuomioni on taustapeileissä ja peruutuskamerassa. Teppo näyttää käsimerkkejä. Koska peruutan ryömintävauhtia, onnistun ohjaamaan perän kerralla kohdalleen. Tepon käsi nousee pysähdyksen merkiksi. Painan kytkimen pohjaan ja toisen jalan jarrupolkimelle. Teppo näyttää seuraavaksi kahden käden välillä, minkä verran minun pitää tai pitäisi ottaa vielä lisää taakse. Enemmän kuin kymmenen senttiä, mutta vähemmän kuin kaksikymmentä. Näpertelyä. Nostan taas kytkintä ja irrotan jarrua ja Scania lipuu taaksepäin ja painan kytkimen pohjaan ja jarrun päälle. Tepon molempien käsien peukalot ovat pystyssä onnistumisen merkiksi. Laitan seisontajarrun päälle ja sammutan moottorin.

Teppo avaa minulle oven: ”Mestari on hyvä.”

Kiitos”, vastaan. Yritän olla tyyni, mutta Tepon kehuvat sanat lämmittävät väkisin mieltä.

Varsinainen suhari”, Jorma lisää. Hän nostaa myös peukaloa. ”Tässä on eräskin kuorma-auto pyörinyt ja pyörinyt ennen kuin kuski on saanut sen kohdalleen. Autot kasvavat isommiksi kuin rakennukset. Saman huomaa laivoissa.”

Niin huomaa”, Teppo myöntää. ”Kelluvia kerrostaloja.”

Kelluvia kerrostaloja”, Jorma sanoo siihen.

Kävelen auton keulan editse nurmikon laitaan ja painan koholleen noussutta turvetta takaisin maanmyötäiseksi. Teppo tulee siihen viereen.

Me saamme kuulemma katsella ilmaiseksi Kissalaakson eläimiä.”

Teppo virnuilee. Arvaan, että leikkimielinen Jorma on puhunut tällaisia. Nyökkään. Teppo näyttää paremmalta kuin koko matkan aikana ennen. Ehkä se johtuu siitä, että paineet ovat poistuneet, kun tiikeri on tuotu onnellisesti maahan ja tuotu meidän puolestamme niin pitkälle kuin on suinkin mahdollista. Olemme suoriutuneet tehtävästä mallikelpoisesti ja nopeasti.

Voit päästä Korkeasaareen vakituiseksi kuskiksi”, Teppo veistelee.

Täällä saa varmaan hajulisän joka tunnille”, totean.

Kissat haisevat. Näemmä ei ole eroa sillä, onko kyse kotikissasta vai tällaisista isoista villipedoista. Joka tapauksesssa meidän kuuluu kuulemma pysytellä poissa tiikerin näkösältä. Marinalla on mun kännynumero ja hän soittaa, kun eläin on siirretty.”

Selvä”, nyökkään.

Taas tulee mieleen, että entä jos jokin menee vikaan ja tiikeri pääsee karkuun? Minkä kaaoksen se järjestäisi täällä saarella? Ihmeellisiä ajatuksia. Ehkä minulla on ylivilkas mielikuvitus? Ajattelen kuitenkin vielä, että sellaisen varalta henkilökunnalla on varmaan aseet ja sopivia nukutusluoteja ja miksei myös oikeita luoteja siltä varalta, ettei ole aikaa odottaa nukutusaineen tehoavan.


Kuljemme omia aikojamme Kissalaakson häkkien välissä. Emme näe ketään muita, emme edes eläintenhoitajia. Katsomme leijonia ja leijonien isoja pentuja. Yksi pennuista vakaantuu katsomaan minua silmiin, mutta muut eivät kiinnostu meistä. Ne touhuavat keskenään. Tiikeriä ei näy. Ilves lekottelee maassa kelonrungon takana. Siitä näkyvät vain tupsukorvat. Traktori ajaa näkymättömissä häkkien takana. Ääni kuuluu.

Ihmeellistä touhua”, Teppo sanoo.

Vilkaisen häntä ja hän lisää, ettei ymmärrä näitä eläintarhoja. Teppo miettii vielä hetken ja alkaa analysoida ja laskea, että tietenkin tällainen eläinpuisto on tuottava matkailuvetonaula.

Vetonaula”, toistan. Aina joskus jokin yksittäinen, vanha sana tai ikiaikainen sananparsi menee sillä lailla ihon alle, että tajuaa yhtäkkiä, mitä sillä tarkoitetaan tai on tarkoitettu alun alkaen: Vetonaula on mikä tahansa naula tai piikki, kun sen avulla naulataan puita yhteen tai lautoja kiinni tolppiin tai minne hyvänsä. Naula vetää laudan viimein tiukasti kiinni, viimeiset vasaraniskut, kun naulan kanta uppoaa puuhun ja puu tiukkaantuu toista vasten.

Teppo on jatkanut ilmeisesti juttua. Hän on seuraavan häkin ääressä: Sivettikissa. Se ei ole näkyvissä. Ehkä koko häkki tai aitaus on tyhjä? Eläimet elävät aikansa ja se tarkoittaa, että tällaisten eläintarhayritysten on hankittava jatkuvasti uusia, nuoria eläimiä kuolleiden tilalle. Kuolevat ja menehtyvät. Eläintarhojen on tehtävä nuorennusleikkauksia. Ja hankittava tietenkin sopivasti koiras- ja naaraspuolisia asukkeja lisääntymään. Liena tuli tänne tuottamaan tiikerinpentuja. Liena pääsee tehtaalaiseksi.

Kun katson aitausten ohi kauemmas Korkeasaaren keskiosan ja lauttarannan välisen hiekkakäytävän yli, näen puiston nurmikolla käyskentelevän riikinkukon. Se astelee vapaana verkkaisesti ja arvokkaana, arvostaan tietoisena, mutta ei ole avannut pyrstöään. Tai sitten se on naaras. En tiedä näytteleekö naarasriikinkukko pyrstöään vai vain koiraat?

Leopardi terottaa kynsiä kauhtunutta puunrunkoa vasten. Eläin on sen näköinen kuin aikoisi kiivetä ylös jollekin oksalle lekottelemaan, mutta luopuu ajatuksesta ja alkaa astella jäykin, mutta kimmoisin askelin muuten vain sille varatulla elinareenalla. Sen häntä on jäykkänä kaarena ja kaartuu lisää hännänpäässä.

Aina täällä tapahtuu jotain”, Teppo selittää. ”Mitä luulet, tuleeko eläimistä lopulta pakosta esiintyjiä. Karhut ainakin ovat oppineet kerjäämään ihmisiltä makupaloja.”

Osoitan sormella kylttiä, jossa kielletään syöttämästä eläimiä.

Ethän syötä eläimiä.”

Ymmärrän”, Teppo sanoo. ”Ajattelin vain, että alkavatko eläimet ajankulukseen ja luontojaan näytellä ja esiintyä? Ajankuluksi. Kun on muuten tylsää. Täytyyhän niiden huomata, että tiettyinä aikoina täällä on saari täynnä kansaa ja ihmisiä rykelminä katsomassa niitä aitojen takana. Ymmärrätkö mitä meinaan?”

En.”

Ymmärrät, mutta sanot tahallasi noin.”

Oletko sä ihan terve?”

Teppo katsoo minua: ”En. Mä esitän terveempää kuin olen. Tuntuu jotenkin, että on parempi, jos nämä intendentit ja muut täällä eläintarhassa eivät tiedä tai kuule, että meikäläinen oli jossain lenssussa tai vastaavassa. Tietenkin Marina saattaa puhua, mutta miten sen estää?”

En tiedä.”

Vajaa tunti”, Teppo katsoo kelloa.

Pitääkö päästä huussiin?” kysyn. ”Pian? Heti? Kohta?”

Teppo miettii: ”Ei. Mä tajusin, että sä kysyit olenko terve? Voin sanoa, että en ole parhaillaan, en fyysisesti enkä mieleltäni, mutta teeskentelen olevani kunnossa.”

Onko sun nälkä?”

Kyllä ja ei. Toisaalta on ja samaan aikaan kurkussa on pala.”

Mielenkiintoista. Tämä vieno tuoksahdus, mitä se tekee?”

Ei mitään. Mä en haista mitään erikoista.”

Ole onnellinen. Mikä sulla oikeastaan on? Sä valitit silloin alkuun, että päätä särkee.”

Valitin”, Teppo tuhahtaa. ”Kerroin, että päätä särkee. Sen jälkeen maha meni sekaisin ja se on esimerkiksi parhaillaan hellä. Se ei ole normaali.”

Ymmärrän.”

Ehkä mä olen allerginen tiikereille? Ehkä mä sain jonkin pöpön siitä vanhasta taljasta.”

Katson Teppoa: ”Mistä vanhasta taljasta?”

Siitä, mikä jäi auton perälle ja joka on meidän tallilla säilössä. Sain naarmun käteen siitä. Etkö todella muista?”

Muistan nyt. Eikö se ole parantunut?”

On.”

Onko?”

On, on.”

Olemme siirtyneet ja palanneet vähitellen takaisin huoltorakennuksen luo. En tiedä, onko meillä lupa siihen, mutta kapuan kumminkin ohjaamon, vedän oven kiinni ja alan kuunnella musiikkia. Otan ensimmäisen cd:n, joka osuu käteen ja työnnän soittimen. Black Magic Woman alkaa soida. Tunnistan sen. Olen kuullut sen hiljattain jossain musiikkiohjelmassa tai -dokumentissa. Otan cd:n kannen: Fleetwood Mac. Olisin veikannut Santanaa. Sivupeilistä näen Tepon menneen kyykkyyn lavan seinustaa vasten. 


>Länsi>


Vainaja lepää tuvassa pukkien päälle levitetyillä laudoilla. Keinutuoli on nostettu ulos katokseen pois tieltä. Arkkua ei ole ja pappi on tiedustellut sitä jo kahteen kertaan. Kaksi naista, seurakuntasisaria, on tullut Larryn avuksi laittamaan Kentucky-Joeta kuntoon hautaa varten. He ovat asettaneet toisen tiikerintaljan vainajan päälle suojaksi.

Niinko arkku?” Larry kysyy takaisin. Hän kynsii niskaansa. ”Niitä sukulaisia ei ole näkynyt ja löytynyt?”

Hän ajattelee, että niillehän tämä tällainen kuuluu.

Ei”, pappi vastaa. ”Voin siunata vainajan, mutta kyllä hänet pitää haudata arkussa.”

Vaikka omalle maalle?” Larry kysyy.

Silti.”

Vanhastaan uudisasukkaat ovat haudanneet omat vainajansa, mutta se käytäntö on kuulemma voimassa vain hätätilassa, poikkeusoloissa ja -tilanteissa. Kaupungin järjestyssäännöissä on tarkat pykälät asiasta.

Larrya harmittaa, että on joutunut suomalaisvainajan naapurina tällaiseen tilanteeseen.

He seisovat kaikki neljä vaihteeksi pihalla ja katselevat kukin omiaan miettien lautatapuleja ja ojakaivantoa. Larry ei tiedä katselevatko naiset niitä myös ja mitä nämä tuumivat näkemästään, mutta pappi tarkastelee uteliain ilmein laanille levitettyä puutavaraa ja tekee kai mielessään jotain arviota niistä.

Mikähän tässä on ollut miehellä menossa?” pappi tuumii.

Hän vilkaisee seppää vierellään: ”Kai Joe jotain puhui suunnitelmistaan?”

Kyllä hän niitä kertoi aina välillä. Piti tehdä kolme asuinrakennusta tähän.”

Niin”, pappi nyökäyttää. ”Puutavaraa on ainakin kiitettävästi.” 


>>>jatkuu>>>




perjantai 10. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

      












Eilen Luumäen Lehdestä näkyi, että Luumäen kunnalla on 328 vuokra-asuntoa ja velkataakka niistä on 11.7 miljoonaa. Aloin laskea ja pyöristää: 300 vuokra-asuntoa, jos käyttöaste on lähellä sataa prosenttia ja jos laskee, että asunnossa asuu keskimäärin kaksi henkilöä tai alle, pyöristän luvun alaspäin 500:aan, joka on yhdeksäs osa Luumäen väkiluvusta tämän vuoden keväällä, 4529. Useampi kuin joka kymmenes luumäkeläinen asuu vuokralla kunnan asunnossa. Kun huomioi kaikki vuokralla asuvat, lukema on todennäköisesti viidennes tai neljännes kuntalaisista, valtaosa Taavetissa ja Jurvalassa. Mietin, että kasvava kunta tarvitsee lisää asuntoja, jos siis ajatus on lisätä väkimäärää? Maalaisjärjellä tuumittuna merkittävää muuttovirtausta kuntaan tuskin syntyy, jos ei ole asuntoa, johon muuttaa? Jos ei toivoteta tervetulleeksi, ei toivoteta.




torstai 9. joulukuuta 2021

Terveisiä Taavetista

    











Pakkanen pitää vielä otteessaan. Kaksikymmentäkuusi ja puoli astetta miinuksella, mutta sääennusteessa on luvassa käänne lauhempaan. Kun Helena sai luettua Päätalon kirjan Täysi tuntiraha ja olimme palauttamassa sen kirjastoon, hänelle tuli mieleen tarkistaa, mitkä Iijoki -sarjan kirjat ovat omassa hyllyssämme: Täysi tuntiraha, Nuoruuden savotat ja Oman katon alle. Joyce Carol Oates kirjoittaa kiduttavasti. Helena on vahvasti sitä mieltä. Mitä muuta voi odottaa, kun juonenkulussa nuori kokematon ja koskematon nainen rakastuu tai luulee rakastuneensa kaksi kertaa itseään vanhempaan, väkivahvaan mieheen, jota kaikki muut naisihmiset karttavat ja kiertävät kaukaa? Ainekset ovat olemassa rankkaan tekstiin ja Oates on ottanut haasteen vastaan. Onneksi välipalana voi nauttia Perry Masonia ja minulla on kesken Kafkan Oikeusjuttu.





keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Tiikerintalja(29)

       >>>jatkuu>>>   













Intiaanit nyökkäävät juhlallisina, kääntyvät ja alkavat astella tien pölyssä kohti Intiaanikylää. Matalalta paistavan auringon kilotus saa tomun pöllähdykset näyttämään joltain kultasateelta. Tai niin kuin vihmoisi sadetta. Kangastus. Larry on kuullut sanan ja lukenut siitä. Kangastus on sellainen, että ihminen näkee vettä autiomaassa, jossa on todellisuudessa pelkkää hiekkaa. 

Hän kävelee suomalaisen pihatietä mökin eteen. Hevonen on pilttuussaan. Larry katsoo sitä, kävelee otuksen ohi ja mökkiin sisälle. Hän ei kuule siellä mitään. Pahat ja ikävät aavistukset valtaavat mielen. Hän siirtyy makuutilan puolelle. Kentucky-Joe viruu samassa asennossa, johon tämä jäi hetki sitten.

Hei”, Larry sanoo ääneen.

Joe ei reagoi. Larry tarttuu miehen saappaanterään ja tuljuttaa. Jalka liikkuu velttona. Kareet vilistävät Larryn selkää pitkin. Hän astuu kankein jaloin lähemmäs sängyn pääpuolta ja yrittää nähdä Joen kasvot. Sisällä on hämärämpää kuin ulkona ja ulkoa tullessa vielä hämärämpää.

Larry tarttuu sängyllä retkottavaa miestä ranteesta ja nostaa. Käsi on rento ja veltto. Se ei ole kuitenkaan kylmä. Pitäisi olla peili, Larry ajattelee. Hän kuvittelee puhuvansa näitä itsekseen ja ehkä tekeekin niin. Hän lähtee etsimään peiliä tai lähtee etsiäkseen sen, mutta asia unohtuu, hän pysähtyy päättämättömänä ja kääntyy takaisin sängyn pääpuoleen asti. Kentucky-Joen silmäluomet ovat kiinni. Hän nukkuu, Larry olettaa. Sen täytyy olla niin. Sen on pakko olla niin. Joe on tajuton ja virkoaa kohta. Larry ojentaa kämmenselän miehen sierainten ja puoliavoimen suun eteen, mutta ei tunne hengityksen tuottamaa ilmaviriä. Hän epäilee, ettei pysty nykytilassa tuntemaan varmasti, vaikka mies hengittäisi kiivaasti. Hän ei ole itsekään täysin kunnossa.

Joe”, Larry sanoo ja kutsuu. Hän katsoo Kentucky-Joen kasvoja, mutta niillä ei tapahdu mitään. Sama nukkuvan tajuton ilme.

Joe, kuule”, Larry sanoo uudestaan. ”Sinun hevosesi heitti minut selästä. Kuule.”

Hän ei tiedä mitä sanoisi siihen jatkoksi. Hän siirtää käden Joen olkapäälle ja tuljuttaa tätä, tuljuttaa voimallisesti, niin lujaa kuin tekisi sellaiselle, joka on syvässä unessa ja joka pitää herättää.

Kuule. Herätys. Alahan aukaista silmäsi.”

Aukaise silmäsi, jos olet hengissä, Larry ajattelee. Aukaise silmäsi, jos olet vielä tässä maailmassa.

Siiseli”, tulee henkäyksenä.

Ääni säväyttää, säikäyttää ja saa Larryn astumaan askeleen taaksepäin. Hän oli jo varma, että Kentucky-Joe on kuollut. Hän tavallaan toivoi sitä, toivoi, että asia olisi päätöksessään, sillä mies kuolisi joka tapauksessa.

Huoneessa ei ole tuolia, jolle istua, joten Larry seisoo sängyn vieressä syvässä epätietoisuuden tilassa. Pitääkö hänen jäädä kuolevan luo ja olla paikalla, jos tämä sanoisi vielä jotain vai pitääkö hakea kiireesti apua? Kummin päin kuuluu toimia tässä tilanteessa? Ulkona pilttuussa odottaa Joen ratsu valmiiksi satuloituna, mutta Larryllä ei ole halua kokeilla ratsastaa sillä toista kertaa. Entä jos hän juoksisi hakemaan lähimmän naapurin apuun?

Ei hyvä, Larry pudistaa päätään. Saman tien hän voi mennä tohtorin luo. Mies asuu kolmen mailin päässä. Yhtä lailla hän voi juosta suoraan tämän puheille.

Joe”, hän sanoo taas.

Suomalainen ei vastaa.

Sä puhuit”, Larry muistuttaa. ”Sano jotain lisää? Oletko elossa? Oletko vielä elossa? Onko tuskia? Sattuuko johonkin?”

Larry puhuu ja siirtyy taas lähemmäs sänkyä. Hän tuljuttaa jälleen Kentucky-Joeta tämän olkapäästä.

Joe.”

Hän tuljuttaa tätä, mutta tietää samalla tai vaistoaa, että mies on kuollut. Kentucky-Joe päästi äsken viimeisen huokauksensa. Viimeiset sanat.

Joe. Puhu jotain. Kuuletko? Joe?” 


>Itä>


Aamuvarhainen. Korkeasaari ei ole auki yleisölle vielä näin varhain. Se on hyvä, ajattelen. Tosi asiassa en tiedä edes, onko eläintarha auki yleisesti tähän aikaan vuodesta? Järjestetäänkö siellä erikseen tutustumiskäyntejä tilatuille ryhmille? Eläimet tarvitsevat kuitenkin hoitoa ympäri vuoden ja tarvittaessa kellon ympäri. Ne ovat mainioita työllistäjiä. Olemme paikalla etuajassa ja sikäli parhaassa mahdollisessa aikataulussa. Olemme saavuttaneet ja jopa ylittäneet tavoitteemme. Ajan kapeaa siltaa saarelle, Scania käytännössä tyhjäkäynnillä ja rannassa on odottamassa valmiina sillanpielessä yhteyshenkilömme Soile ja joku haalariasuinen mies hänen seuranaan. Pysäytän heidän kohdallaan.

Huomenta. Tervetuloa”, Soile huikkaa ja tervehtii saman tien Marina Guzevaa vieressäni, vilkuttaa kättä ja Marina vastaa tervehdyksiin. Teppo laskeutuu alas hytistä ja Marina hänen perässään.

Oliko ongelmia, hankaluuksia?” kuulen Soilen kysyvän ja Teppo puistelee päätä.

Haalarimies nousee kyytiin.

Terve”, hän sanoo. ”Jorma. Nyt on edessä kaikkein hankalin ajo-osuus.”

Niinkö?” vastaan. En tiedä onko tämä vain leikkipuhetta. ”Nikke. Ajanko eteenpäin vai pitääkö odottaa vielä jotain merkkiä?”

Anna mennä. Mutta hiljaa ja rauhassa. Meillä on kaikki aika maailmassa.”

Se on hienoa.”

On.”

Vapautan seisontajarrun ja nostan kytkimen. Olemme liikkeessä. Edessä on verraten kapea kevyen liikenteen raitti, joka kaartuu ylös rinnettä. Näen sivupeilistä ennen kuin kaarre peittää sillan ja meren kaistaleen, että Soilen, Marinan ja Tepon muodostama kolmikko seisoo yhä paikoillaan. Naiset puhuvat ja Teppo kuuntelee heitä vieressä.

Tiikeri voi hyvin?” Jorma kysyy.

Luulen. En ole nähnyt kunnolla koko eläintä.”

Aivan. Tiikeriä ei pääse näkemään niin vain. Se on harvinaista.”

Leikkipuhetta jälleen, ajattelen. Tällainen tyyppi.

Jorma neuvoo ja opastaa reittiä. Oksat raapivat välillä hytin ja lavan rakenteita ja mietin, mitä kyytiläinen tuumaa niistä? Säikkyy, epäilen.

Marina on varmaan syöttänyt eläimelle rauhoittavia?”

Käsittääkseni näin on.”

Muistan, että siitä on aikaa, kun kävin viimeksi tätä ennen Korkeasaaressa, jollain luokkaretkellä. Tältä suunnalta tullessa ja kuorma-auton hytin korkeuksista en tunnista näkymiä.

Mikä kilpi teillä on auton keulassa?” Jorma kysyy. ”Onko se erikoisen lastin takia?”

Ei”, vastaan. ”Se on harjoitusajokilpi tai -kilvet, toinen kilpi on auton perässä.”

Minä luulin, että asialla on ammattilaisia eikä harjoittelijoita. Ei uskoisi. Mistä moinen luottamustehtävä?”

En ole aivan mielissäni tämän Jorman sanoista. Ärsyttävä tapaus.

En ole oikea henkilö arvostelemaan sitä.”

Seuraavaksi Jorma tyytyy sentään taas pelkkään oppaan osaan, neuvoo asiallisesti reittiä ja jättää mielipiteet sikseen. Annan Scanian madella kävelyvauhtia ja ohjaan tarkasti ja ennakoiden. Iso kuorma-auton nuppi ja korkea umpikori sen takana muodostaa ylisuuren kuljetuksen tällaisilla eläintarhan puistomaisilla hiekkakäytävillä. Jos toisen puolen eturengas ei osu ja tallaa nurmikkoa ja painu tekemään siihen uraa, oikaisee toinen takarengas kuitenkin ja viistää sivuun hiekalta. Pitkä akseliväli ei mahdollista jyrkkiä käännöksiä. Scania on kuin aikuinen lasten leikkimökissä tai hevonen olohuoneessa. Tai tiikeri laivassa. Se tulee taas mieleen, kuvitelma, kun ajattelin millainen ilmestys ja paniikinaiheuttaja tiikeri olisi laivan käytävillä, jos se pääsisi vapaaksi häkistään. Ja sehän olisi päässyt, jos sen olisi päästänyt irti, jos joku älyvapaa olisi murtautunut auton umpilavalle ja avannut häkin.

Hyvin sä ajat”, Jorma kehuu tai lohduttaa. Antaa tunnustusta. ”Kierrämme tuon rakennuksen. Tuttu rakennushan se on varmaan? Siinä on ravintola ja yläkerrassa toimistotiloja. Oletan, että olet käynyt ennen Korkeasaaressa?”

Olen.”

Kerran vai useamman kerran?”

Useammin.”

Ravintolarakennuksen viereen jää onneksi avointa hiekkakenttää niin reilusti, että voin ottaa ennakoiden käännöksen kentällä ja oikaista auton ennen kuin tulemme rakennuksen ja sen ohittavan kulkukäytävän ja toisen puolen nurmikkoa reunustavien koristepensaiden ja istutusten väliin.

Riikinkukot voivat olla siinä pensaan takana”, Jorma muistuttaa ja varoittaa.

En näe”, tunnustan ja sanon.

Mä katson.”

Painan kytkimen pohjaan ja nostan sen uudestaan varoen ja olen valmiina painamaan jarrua heti, jos Jorma hälyttää.

Ei linnun lintua”, mies sanoo.

Tulemme Kissalaakson huoltoalueelle. Ilmastointi vetää lannanhajua sisään. Emme sano kumpikaan mitään siitä. Ajattelen, että Jorma, paikallisena, ei varmaan enää haista sitä. Hänelle tämä on kotoinen ja normaali hajuhaitta.

Katsotaanpa”, Jorma sanoo. ”Soile ja Doris ja sun kaverisi ovat jo siinä takana. Antaa Soilen neuvoa miten hän haluaa sun peruuttavan ja kääntävän.”

Pysäytän ja laitan seisontajarrun päälle. Jorma luistaa alas hytistä. Hän jättää oven auki ja Soilen pää nousee penkin istuimen tasalle ja yläpuolelle.

Onpa tämä korkea”, hän sanoo.

Ovat tehneet tällaisen”, vastaan.

Miten saat peruutettua?” Soile aloittaa, mutta lopettaa kesken ja ehdottaa, että tulisin alas ja katsoisimme yhdessä miten ja mihin minun pitäisi saada käännettyä auton perä?

Teppo on jo tutkimassa asiaa. Hän viittilöi käsillään ja päädymme siihen ratkaisuun, että minun pitää ottaa auto ensin taaksepäin, lähestyä uudestaan, koukata ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen ja puskea nuppi nurmikolle pensasrivin ja roskalavojen suoja-aidan väliin. Joudun ajamaan reunimmaisen pensaan osin nurin.

Käykö näin?” Teppo kysyy Soilelta. ”Siltä ei välty.”

Ilman muuta. Puutarhaosasto saa korjata mahdolliset vauriot.” 


>>>jatkuu>>>