Jäähyväiset, käsitän. Niistä on kyse.
”Mä olen iloinen myös”, sanon. Olen oikeasti.
”Annoitko mulle jo anteeksi typerät sanani?”
”Annoin. Ne olivat vain sanoja.”
Kaken annos tulee, samaa pepperonia päällä, jota otin itselleni. Valkosipuli tuoksuu. Ajattelen, että tämän kerran sain haistaa vielä valkosipulin tuoksun pizzan päällä. Ehkä ja toivon mukaan saan haistaa sitä vielä kerran tämän perään, vielä uudestaan.
Kake ripottelee oreganoa pizzan päälle, viipaloi sitä.
”Otatko?” hän kysyy.
”Kiitos en. Olen täynnä.”
Toistaiseksi. Ajattelen, että voisin ottaa oluen. Sanon sen ja Kake vastaa: ”Sama täällä.”
Hän kaivaa setelin taskustaan. Hänellä näkyy olevan rahaa siltään taskussa. Mietin oliko hänellä rahat samalla lailla huolimattomasti työnnettynä taskuun myös eilen illalla? Oliko tämä hänen tyylinsä?
”Saanko maksaa?” Kake kysyy.
”Jos haluat.”
Kake ojentaa rahan, setelin minulle, kuin selviönä, että minä nousen ja käyn hänen syödessä hakemassa tuopit meille. Nousen, luurit yhä korvilla ja toinen niistä sojottaen sivulle niin, että pysyn mukana tässä huterassa maailmassa.
”Kaksi pientä tuoppia”, pyydän.
”Saanko nähdä henkilötiedot?”
”Saat.”
Ojennan henkkarini. Tarjoilija tutkii niitä ja antaa takaisin ja katsoo samalla kasvojani. Ajattelen, että tätä pitää kestää ikuisuus ennen kuin tällainen kyylääminen lakkaa. Kymmenen vuoden päästä olen ehkä ulkoiselta olemukseltani sen näköinen, että ikää ei kysytä. Ajattelen näin, mutta taustalla kulkee toinen ajatus. Se on kuin nauhana näytön alareunassa, tiedotus jostain. Siinä tiedotteessa muistutetaan, että en tarvitse olettamani pituista ikuisuutta. Minulle on valittu lyhennetty versio, pikakelaus yhdestä elämästä.
”Kiitos”, sanon. Maksan.
”Kiitos”, myyjä sanoo ja antaa rahasta takaisin. Hänen äänensä koristaa muutaman repliikin osalta tätä korjailtua live-lähetystä ja tallennetta. Hän on mukana, ääni ja ihminen, jolla ei ole tiedotettua, dokumentoitua identiteettiä.
Minun on, ajattelen. Se tuli julki jo johdantoteksteissä.
”Kiitos”, kiitin. Vien molemmat tuopit ja rahat mennessäni pöytään. Lasken rahat ja toisen tuopin Kaken lautasen viereen.
”Kiitos”, hän kiittää.
Mitä arvon lukija ja kuuntelija tuumaa sanasta: Kiitos? Se toistuu toistumistaan.
Kake on syönyt kolmanneksen pizzastaan. Ajattelen, että ruokahalu jää viimeiseksi, jano. Ihminen voi häiriintyä niin pahoin, että hän ei saa enää unta, ei nukahda ja nukahdettuaan säpsähtelee hereille. Uni on katkonaista torkahtelua. Toistaiseksi en ole kokenut vielä sitä. Toistaiseksi olen tuntenut myös nälkää ja olen tuntenut tyydytystä syödessäni ja nälän kadotessa. Normaalia. Nyt maistan tuopista. Oikeastaan olisi pitänyt ottaa tölkki tai pullo, sillä kapakoiden hanaoluissa voi olla pöpöjä, sanomisen ja huomauttamisen varaa. Hanaoluesta voi saada pahimmillaan paskataudin.
Haittaisiko se? Juuri kun maailmassa alkaa rytistä ja maailmankaikkeus natisee liitoksistaan, meikäläinen istuu vessassa pöntöllä ja seuraa tapahtumia kännykästä. Seuraa, jos kiinnostaa. Kunnon taudissa mielenkiinto vähenee. Kovan taudin kourissa toivoo kuolemaa vapahduksena, ylipäätään vapahdusta eikä haittaa, vaikka se tarkoittaisi kuolemaa. Pääasia, että tuska, kipu, paha olo helpottaa. Maksoi mitä maksoi.
Mikrofoni odottaa yhä lisä-ääniä. Joutessaan se rekisteröi ja tallentaa herra pizzansyöjän ruokailun tuottamia ääniä. Herra kirskauttaa välillä veitsellään lautasta, mutta on muuten sisäsiistin äänetön. Hän ei maiskuta. Hän ei ryystä nauttiessaan olutta tuopista.
Kake nostaa peukalon pystyyn minulle merkiksi.
”Hyvää”, hän sanoo. ”Suositukset olivat kohdallaan.”
”Monelta sä menet töihin?” kysyn.
”Vähän riippuu.”
Kake hakee kelloa seinältä, punoo päätä, niskaa, ei löydä sitä.
”Neljätoista kaksikymmentä”, sanon.
Kake nyökkää.
”Kohta”, hän sanoo.
”Onko se laitonta vai laillista?” kysyn. ”Lähettäminen?”
”Ymmärsin”, Kake vastaa. Hän syö suun tyhjäksi ennen kuin jatkaa: ”Laillista tai laitonta, en tiedä. Haluatko, että mä kysyn sitä joltain?”
”En”, vastaan. ”En halua.”
Kake nyökkii, syö. Hän ei jäähdyttele ruokaansa. Tuoksu saa syljen erittymään suuhuni. Oikeastaan ottaisin mielelläni vielä haukun, mutta en sano kuitenkaan mitään. Ajattelen, että se on se, kun katson hänen ruokailuaan. Ruuan näkeminen on yksi, haistaminen toinen, kuuleminen ehkä kolmas. Kuulemisesta en ole varma, mutta näkö ja haju ovat ruoka-aisteja. Maku myös, mutta oletan, että maku ja haju ovat ainakin puoliksi samaa aistia tai aistiperustaa.
Tiedenainen tarinoi.
”Kyllä”, Kake sanoo kesken haukkapalojen, yllättävästi. En tiedä mihin, missä merkityksessä?
Hän pyydystää sopivan suupalan haarukan piikkeihin ja vie sen suuhunsa. Suu aukeaa, huulet erkanevat ja sulkeutuvat. Haarukka palaa lautaselle pöydälle. Kake ei ole ajanut partaansa tänä aamuna. Hänellä on sänki. Onko hän päättänyt olla ajamatta sitä koskaan enää? En kysy sitä.
”Kyllä”, Kake toistaa, minulle ja itselleen. ”Menen tämän jälkeen ja oluen jälkeen töihin. Tiedätkö meillä on siellä toimituksessa vähän rento meininki.”
En tiedä, ajattelen. Tiedän niin kovin vähän ja kovin vähästä. Pääsen varmaan taivaaseen, jos sellainen on, koska olen niin viaton ja naiivi? Ja aion pysyä sellaisena. En ole päättänyt erikseen mitään, mutta minulla on kielto valmiina takaraivossa, jos Kake saisi esimerkiksi päähänsä ehdottaa pientä tai isoa seksileikkiä. En halua sitä. En halua muuttaa tapojani enkä muuttaa tässä maailmassa mitään. En ole ehkä järkevin kaikista ihmisistä, mutta en ole yrittänytkään sitä.
”Työilmapiiri on hyvä”, Kake kertoo. Hän juo olutta. ”Meillä ei kiusata.”
”Hienoa”, kehun.
”Me olemme päättäneet sen porukalla. Liioittelen tai siis puhun sitä muunneltua. Totuus on, että paikallisradion toimituksessa oli se ilmapiiri ja käytäntö jo olemassa ja oli ollut ties kuinka kauan siihen mennessä, kun mä menin sinne. Eli en ollut henkilökohtaisesti päättämässä mitään, mukana siinä.”
”Et mennyt Kumpula-Areenalle töihin?” vaihdoin aihetta.
Kake mietti sekunteja: ”En. Se tuli mieleen vasta sen jälkeen, kun olin aloittanut radiossa.”
”Et ilennyt lähteä heti saman tien toiseen firmaan?”
”En. En ilennyt.”
>>>jatkuu>>>
