Kaunis kesäpäivä

maanantai 28. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Unkarissa ja Espanjassa katsomot olivat täynnä, kun Tshekin joukkue näytti olevansa parempi kuin Hollanti ja Belgia kovempi kuin Portugali. Christiano Ronaldo sai kokea pettymyksen, hän oli kai eniten median kiinnostuksen kohteena, mutta toisaalta eikö Ronaldo ole voittanut kaiken urallaan, saanut enemmän kuin kukaan toinen jalkapalloilija? Pitäisikö hänelle varata vielä enemmän? Palasimme uimarannalta. Heinät reunustivat monimuotoisina erilaisin töyhdöin tienpenkkoja. Järvellä ui levärantuja vai onko se vuorostaan heinien siitepölyä? Kaukainen käki kukkui.










 

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Rantatien laidassa kukkivat mesiangervot ja maitohorsmat. Vuorotellen kesää mennen. William Carlos Williams: Spring and All. Runoja, proosakatkelmia, manifesti runouden ja mielikuvituksen puolesta ja rajanvetoa runouden ja proosan välillä. Sain kirjan lahjaksi. Näitä on merkkipäiviä, jolloin muistamme toisiamme pienin lahjoin. Siirsin muut kirjat syrjään ja luin tämän ensimmäisenä, osin kahteen kertaan enkä silti ymmärtänyt kaikkea. Spring and All on ilmestynyt alunperin 1923, vanhaa tekstiä siis, mutta pidin sitä modernina.











 

lauantai 26. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(38)

 >>>jatkuu>>>  









Kake katsoo minua: ”Mä olen iloinen, että sain tutustua sinuun. Tässä elämässä.” 

Jäähyväiset, käsitän. Niistä on kyse. 

Mä olen iloinen myös”, sanon. Olen oikeasti. 

Annoitko mulle jo anteeksi typerät sanani?”

Annoin. Ne olivat vain sanoja.”

Kaken annos tulee, samaa pepperonia päällä, jota otin itselleni. Valkosipuli tuoksuu. Ajattelen, että tämän kerran sain haistaa vielä valkosipulin tuoksun pizzan päällä. Ehkä ja toivon mukaan saan haistaa sitä vielä kerran tämän perään, vielä uudestaan.

Kake ripottelee oreganoa pizzan päälle, viipaloi sitä.

Otatko?” hän kysyy.

Kiitos en. Olen täynnä.”

Toistaiseksi. Ajattelen, että voisin ottaa oluen. Sanon sen ja Kake vastaa: ”Sama täällä.”

Hän kaivaa setelin taskustaan. Hänellä näkyy olevan rahaa siltään taskussa. Mietin oliko hänellä rahat samalla lailla huolimattomasti työnnettynä taskuun myös eilen illalla? Oliko tämä hänen tyylinsä?

Saanko maksaa?” Kake kysyy.

Jos haluat.”

Kake ojentaa rahan, setelin minulle, kuin selviönä, että minä nousen ja käyn hänen syödessä hakemassa tuopit meille. Nousen, luurit yhä korvilla ja toinen niistä sojottaen sivulle niin, että pysyn mukana tässä huterassa maailmassa.

Kaksi pientä tuoppia”, pyydän.

Saanko nähdä henkilötiedot?”

Saat.”

Ojennan henkkarini. Tarjoilija tutkii niitä ja antaa takaisin ja katsoo samalla kasvojani. Ajattelen, että tätä pitää kestää ikuisuus ennen kuin tällainen kyylääminen lakkaa. Kymmenen vuoden päästä olen ehkä ulkoiselta olemukseltani sen näköinen, että ikää ei kysytä. Ajattelen näin, mutta taustalla kulkee toinen ajatus. Se on kuin nauhana näytön alareunassa, tiedotus jostain. Siinä tiedotteessa muistutetaan, että en tarvitse olettamani pituista ikuisuutta. Minulle on valittu lyhennetty versio, pikakelaus yhdestä elämästä.

Kiitos”, sanon. Maksan.

Kiitos”, myyjä sanoo ja antaa rahasta takaisin. Hänen äänensä koristaa muutaman repliikin osalta tätä korjailtua live-lähetystä ja tallennetta. Hän on mukana, ääni ja ihminen, jolla ei ole tiedotettua, dokumentoitua identiteettiä. 

Minun on, ajattelen. Se tuli julki jo johdantoteksteissä.

Kiitos”, kiitin. Vien molemmat tuopit ja rahat mennessäni pöytään. Lasken rahat ja toisen tuopin Kaken lautasen viereen.

Kiitos”, hän kiittää.

Mitä arvon lukija ja kuuntelija tuumaa sanasta: Kiitos? Se toistuu toistumistaan.

Kake on syönyt kolmanneksen pizzastaan. Ajattelen, että ruokahalu jää viimeiseksi, jano. Ihminen voi häiriintyä niin pahoin, että hän ei saa enää unta, ei nukahda ja nukahdettuaan säpsähtelee hereille. Uni on katkonaista torkahtelua. Toistaiseksi en ole kokenut vielä sitä. Toistaiseksi olen tuntenut myös nälkää ja olen tuntenut tyydytystä syödessäni ja nälän kadotessa. Normaalia. Nyt maistan tuopista. Oikeastaan olisi pitänyt ottaa tölkki tai pullo, sillä kapakoiden hanaoluissa voi olla pöpöjä, sanomisen ja huomauttamisen varaa. Hanaoluesta voi saada pahimmillaan paskataudin.

Haittaisiko se? Juuri kun maailmassa alkaa rytistä ja maailmankaikkeus natisee liitoksistaan, meikäläinen istuu vessassa pöntöllä ja seuraa tapahtumia kännykästä. Seuraa, jos kiinnostaa. Kunnon taudissa mielenkiinto vähenee. Kovan taudin kourissa toivoo kuolemaa vapahduksena, ylipäätään vapahdusta eikä haittaa, vaikka se tarkoittaisi kuolemaa. Pääasia, että tuska, kipu, paha olo helpottaa. Maksoi mitä maksoi.

Mikrofoni odottaa yhä lisä-ääniä. Joutessaan se rekisteröi ja tallentaa herra pizzansyöjän ruokailun tuottamia ääniä. Herra kirskauttaa välillä veitsellään lautasta, mutta on muuten sisäsiistin äänetön. Hän ei maiskuta. Hän ei ryystä nauttiessaan olutta tuopista.

Kake nostaa peukalon pystyyn minulle merkiksi.

Hyvää”, hän sanoo. ”Suositukset olivat kohdallaan.”

Monelta sä menet töihin?” kysyn.

Vähän riippuu.”

Kake hakee kelloa seinältä, punoo päätä, niskaa, ei löydä sitä.

Neljätoista kaksikymmentä”, sanon.

Kake nyökkää.

Kohta”, hän sanoo.

Onko se laitonta vai laillista?” kysyn. ”Lähettäminen?”

Ymmärsin”, Kake vastaa. Hän syö suun tyhjäksi ennen kuin jatkaa: ”Laillista tai laitonta, en tiedä. Haluatko, että mä kysyn sitä joltain?”

En”, vastaan. ”En halua.”

Kake nyökkii, syö. Hän ei jäähdyttele ruokaansa. Tuoksu saa syljen erittymään suuhuni. Oikeastaan ottaisin mielelläni vielä haukun, mutta en sano kuitenkaan mitään. Ajattelen, että se on se, kun katson hänen ruokailuaan. Ruuan näkeminen on yksi, haistaminen toinen, kuuleminen ehkä kolmas. Kuulemisesta en ole varma, mutta näkö ja haju ovat ruoka-aisteja. Maku myös, mutta oletan, että maku ja haju ovat ainakin puoliksi samaa aistia tai aistiperustaa.

Tiedenainen tarinoi.

Kyllä”, Kake sanoo kesken haukkapalojen, yllättävästi. En tiedä mihin, missä merkityksessä?

Hän pyydystää sopivan suupalan haarukan piikkeihin ja vie sen suuhunsa. Suu aukeaa, huulet erkanevat ja sulkeutuvat. Haarukka palaa lautaselle pöydälle. Kake ei ole ajanut partaansa tänä aamuna. Hänellä on sänki. Onko hän päättänyt olla ajamatta sitä koskaan enää? En kysy sitä.

Kyllä”, Kake toistaa, minulle ja itselleen. ”Menen tämän jälkeen ja oluen jälkeen töihin. Tiedätkö meillä on siellä toimituksessa vähän rento meininki.”

En tiedä, ajattelen. Tiedän niin kovin vähän ja kovin vähästä. Pääsen varmaan taivaaseen, jos sellainen on, koska olen niin viaton ja naiivi? Ja aion pysyä sellaisena. En ole päättänyt erikseen mitään, mutta minulla on kielto valmiina takaraivossa, jos Kake saisi esimerkiksi päähänsä ehdottaa pientä tai isoa seksileikkiä. En halua sitä. En halua muuttaa tapojani enkä muuttaa tässä maailmassa mitään. En ole ehkä järkevin kaikista ihmisistä, mutta en ole yrittänytkään sitä.

Työilmapiiri on hyvä”, Kake kertoo. Hän juo olutta. ”Meillä ei kiusata.”

Hienoa”, kehun.

Me olemme päättäneet sen porukalla. Liioittelen tai siis puhun sitä muunneltua. Totuus on, että paikallisradion toimituksessa oli se ilmapiiri ja käytäntö jo olemassa ja oli ollut ties kuinka kauan siihen mennessä, kun mä menin sinne. Eli en ollut henkilökohtaisesti päättämässä mitään, mukana siinä.”

Et mennyt Kumpula-Areenalle töihin?” vaihdoin aihetta.

Kake mietti sekunteja: ”En. Se tuli mieleen vasta sen jälkeen, kun olin aloittanut radiossa.”

Et ilennyt lähteä heti saman tien toiseen firmaan?”

En. En ilennyt.” 

>>>jatkuu>>>




perjantai 25. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Pieni kyy oli kuollut tielle ja sammakko rusentunut. Luin Claude Simonin kirjan Vinden, kolmaskymmenenskuudes kirja tänä vuonna ja toissapäivänä Juha Mannerkorven Päivänsinet, kolmaskymmenesseitsemäs. Olen pitänyt ja luullut Juha Mannerkorven olevan pelkkä runoilija. Puhdas runoilija. Hataraa, ohutta kulttuuritietoutta. Runoilija, kääntäjä, kuunnelman- ja näytelmäntekijä, proosaa, yhtenä Päivänsinet. Se on köynnöskasvi, jonka kukat kestävät yhden päivän. Juha Mannerkorpi pitää päiväkirjaa päivänsinistä. Hän on vaikeasti sairas ja viettää päivänsä sisällä. Hän on kieltäytynyt lääkärin suosittelemasta leikkauksesta ja tekee kuolemaa. Luin tekstiä kuolemankirjana. Claude Simonilta olen lukenut aiemmin romaanit Ruoho, Flanderin tie, Georgica ja Loistohotelli. Ruoho on suurin suosikkini. Olen lukenut sen kolme tai neljä kertaa. Vinden on samaa Simonin koukertelevaa tyyliä, jossa juoni hämärtyy ja on hämärä, huomio kaikessa muussa tärkeämmässä. Pidin.















torstai 24. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  







Kahtena sunnuntaina olen ostanut hesarin. Odotin, että niissä olisi ollut enemmän jalkapallon em-kisoista vai pitääkö sanoa vielä enemmän. Tuoreemmassa numerossa oli mielikuvitusta hersyttävä juttu avaruusfyysikko Minna Palmrothista, suomalaisesta huippuasiantuntijasta, joka ilmoitti, että hän ei halua mennä avaruuteen. Siellä menee terveys. Palmroth keskittyy avaruusromujen turvalliseen hävittämiseen, siihen tutkimukseen ja hän ennakoi, että piakkoin on tulossa raju avaruusmyrsky, jollaisia on rekisteröity vuosisadan ja sadanviidenkymmenen vuoden välein. On aika. Minna Palmrothin opiskelijakaverit ja tiedeyhteisö kummastelivat hänen suuntautumistaan tällaiseen marginaaliseen alueeseen ja väittivät myös, että tietokoneiden kapasiteetti ei riitä kattavaan kartoitukseen ja mallintamiseen. Palmroth vastasi tekevänsä mallia tulevaisuuden tietokoneelle. Omassa elämässäni olen törmännyt kahdesti saman tyyppiseen asennoitumiseen. Yhdeksänkymmentäluvulla olin töissä tekemisissä tietokoneen kanssa. Se oli 286 ja silloin oli jo olemassa 386 ja uutena 486. Luin Pentiumista ja mainitsin firman tietokoneammattilaiselle, että se on tulossa seuraavaksi. Kaveri tuhahti ja vastasi, että sitä ei tapahdu pitkään aikaan. Samoihin aikoihin sukulaismies kysyi Helenalta ja minulta milloin hankimme puhelimen? Helena vastasi, että sen jälkeen, kun radiopuhelimet muuttuvat arkipäiväksi. Vastaus oli tietenkin, että sitä aikaa saatte odottaa. Odotimmekohan vuoden? Vielä ylimäärinen kevennys: Tuona samana yhdeksänkymmentälukuna asioimme Alkossa ja kun menimme kassalle, minulle välähti, että voin maksaa luottokortilla. Se sai myyjän katsomaan monttu auki, eihän sellainen ole mahdollista ja kun pääsimme ulos jalkakäytävälle – no ei siitä enempää.




keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Kun kuu kääntää kasvot(37)

 >>>jatkuu>>>  













Maailma tuli valmiiksi. 

Tällaisia ajattelen ja olen samalla epävarma ja epätietoinen: Kun kaikki ympärillä näyttää normaalilta ja näyttää jatkuvan entisellään, entistä rataansa, alan epäillä, että olen itse täysin väärässä ja käsitän kaiken näkemäni vikaan. Ehkä mitään asteroidia ei olekaan uhkaamassa maan olemassaoloa? Voiko olla mahdollista, että näen unta, painajaista? Uneen liittyvät silloin myös tiedotusvälineet, mutta toisaalta unet ovat kaikkivoimaisia. Unissa mikään ei ole mahdotonta. Unissa ei ole mitään järkeä.

Mietin riittääkö minulle ja täytynkö kolmioleivästä? Siinä tapauksessa voisin nauttia jotain tällaista kevyttä esimerkiksi Sturessa? Esimerkiksi, jos pääsen vielä tänään sinne sisälle? Mietin ja tunnustelen oloani. Seison pizzerian vieressä. Tuoksut viekoittelevat nenää. Kuluu muutama tarkoitukseton minuutti ja viimein avaan pizzapaikan oven ja työnnyn sisälle lämpöön ja tuoksuun. Kävelen tiskille. Riisun luurit päästä ja laitan ne reppuun. Nähdään myöhemmin.


Livelähetys kaksi: Kun olin syönyt ja tuumin lähdenkö menemään vai ei aivan vielä ja otin luurit repusta, panin ne päähän, korvilleni ja käänsin mikrofonin ottavasti, Kake ilmestyi ovesta. Yllätys.

Hei”, hän sanoo. ”Sinä täällä?”

Syömässä”, vastaan. Nostan luurin toista sakaraa sen verran sivuun, että kuulen yksikorvaisesti ympäristöäni. ”Niin kuin näkyy.”

Vasta sen sanottuani muistin, että minun piti olla vihainen Kakelle. Olin illalla suuttunut hänen kommentistaan. Olin poistanut hänet elämästäni, listoiltani, mutta nyt kun näin miehen, ilahduin. Outo juttu. Onko? On.

Kiva nähdä sua”, Kake sanoo.

Samoin.”

Luikuri, moitin mielessäni itseäni.

Näin sut ikkunasta”, Kake sanoo.

Aha.”

Kake jatkaa: ”Pitäisikö mun syödä jotain?”

Suosittelen”, suosittelen.

Mitä sä otit?”

Pepperonin.”

Oli hyvä, oletan?”

Oli.”

Jäätkö mun seuraksi siksi aikaa?”

Mietin hetken: ”Sopii.”

Äänitätkö sä?” Kake kysyy.

Kyllä.”

Kake katselee minua, kasvojani, luureja, mikrofonia. En tiedä mitä hän katsoo?

Hyvä”, hän sanoo.

Jään istumaan ja odottamaan. Kun en puhu ja kun pizzeriassa ei ole ääntä, äänitys pysyy pelkkänä oletusarvona. En tiedä mikä hienous tässä laitteessa on, mutta kun se alkaa äänittää, se joutuu tasoittamaan aluksi äänensäätöä ja -voimakkuutta, mutta se korjaa niitä myös jälkikäteen. Se tuo mieleen saman ongelman, joka vaivaa välillä iPhonessa tai ainakin minun vanhassa kännykässäni: Känny jää ikään kuin miettimään. Kirjoitan viestiä, painan näppäimiä, siis näytöllä, mutta ruutuun ei ilmesty esille mitään, mutta kun jään odottamaan hetkeksi, kohta tapahtuu, teksti tulvii näkyviin nopeammin kuin kirjoittaisin sitä, mutta silti järjestyksessä kirjain kerrallaan. Jos olen näppäillyt oikein, teksti toistuu oikein. Oletan, että äänen tasapainottamisessa on kyse samansukuisesta asiasta?

Kake on tehnyt tilauksensa ja palaa istumaan minua vastapäätä.

Saanko mäkin sanoa siihen jotain?” hän kysyy.

Ole hyvä. Se meni jo tallennukseen.”

Menikö?”

Kake tarkastelee jälleen minua, kasvojani. Tekee mieli kysyä mitä katsot? Onko kasvoissa jotain vikaa? Tämä on stilisointia, jälkikäteistä ja samoin on paljon muutakin tästä olevaisesta. Esimerkiksi kaikki heitot tyyliin: Kake sanoi. En puhu näitä mikille, en analysoi Kaken ilmeitä ääneen juuri sinä hetkenä, kun hän istuu siinä edessäni kädenojentaman päässä, vaan myöhemmin. Kuulija, lukija huomaa, että stilisointi on tarpeen. Autenttisuus on tavoite, mutta sitä ei saavuta täydellisenä.

Sä suutuit mulle”, Kake sanoo. ”Pyydän anteeksi.”

Saat.”

Mä en ollut eilen iltayöstä terävimmilläni.”

Etkö?”

En.”

Kake katsoo ulos ikkunasta kadulle ja takaisin minuun: ”Mitä muuta? Menikö se mikrofonin kautta?”

Meni. Mitäpä tässä.”

Maailmanlopun meininki.”

Kake hymyilee hieman. Hän ei ole leveästi hymyilevä tapaus. Hän ei hohottele ääneen. Hän ei kerro vitsejä. Aika totinen tyyppi.

Mä menen yöksi töihin”, Kake sanoo.

Nyökkään.

Teen aamun perään. Olen pystyssä yhdelle duunikaverille aamuvuoron ja sovimme, että mä teen sen huomenna. Sovimme siitä monta päivää sitten. Ennen tätä kohellusta. Millä nimellä sä kutsut tätä tilannetta ja todellisuutta? Miltä kohellus kuulostaa?”

Sopii hyvin.”

Oma parhaasi? Kerro mikä on sun paras versio tästä oudosta ajasta?”

Maailmanloppu. Tylsä, eikö?”

En tiedä”, Kake väistää.

Huomautan siitä: ”Älä väistele. Sun ei tarvitse esittää mitään mulle.”

En mä esitä. Tarkoitan, että huomenna mä olen vielä aamupäivällä duunissa ja silloin voin lähettää sen sun viestisi avaruuteen. Vai oletko sä luopunut siitä suunnitelmasta?”

En. Nyt jo? Niinkö?”

Niin.”

Aamuun mennessä?”

Niin.”

Sano aika, kellonaika?”

Kake miettii hetken: ”Sopiiko yhdeksältä?”

Yhdeksältä?”

Kake katsoo odottavana. Ymmärrän, että puhumme kello yhdeksästä aamulla.

Sopii”, sanon.

Mulla on huomisaamun jälkeen kaksi vapaapäivää.”

Sillä lailla.”

Lasken, että en mene huomisen jälkeen enää töihin.”

Näillä näkymillä et mene?”

En. Ei mene moni muukaan välttämättä.”

Ei.”

>>>jatkuu>>>




tiistai 22. kesäkuuta 2021

Terveisiä Taavetista

 








Onnittelut Suomen miesten jalkapallojoukkueen menestyksestä ensimmäisissä suurissa arvokisoissa. Sijoitus alkulohkon kolmanneksi kolmella pisteellä on hieno saavutus. Haaleat jatkohaaveet elävät vielä, sillä kolmen lohkon viimeiset pelit ovat vielä käymättä, mutta niissä on nälkäisiä joukkueita, jotka taitavat mennä Suomen ohi. Livetulokset -sivuilla näkyy, että Tshekki, Englanti, Ruotsi ja Ranska ovat varmistaneet paikkansa jatko-otteluissa ennen lohkojen viimeisiä pelejä. Kroatia ja Espanja ovat sijoituksissa vielä Suomen perässä, mutta ohitusvilkut valmiina päällä. Eilisessä pelissä olisi odottanut, että vaihtoja olisi käytetty aikaisemmin, koska olosuhteet olivat niin koettelevat. Silti, hieno ensiesiintyminen kaikkineen koko joukkueelta.