Terveisiä Taavetista

  

aamujuna Helsinkiin

Kirja, jota en lukenut. Olen katsonut kirjastossa aina silloin tällöin Pascal Mercierin kirjaa Yöjuna Lissaboniin. Kirjan nimi on hyvä, samoin kansi houkuttaa, tumma, sinivioletti holvikäytävä. Blogit.fi -sivuilla joku bloginpitäjä mainitsi kirjan. Olin kiireinen enkä jäänyt lukemaan postausta, mutta päätin, että minun täytyy lainata tämä kirja ja tutustua siihen. Luin sivulle 190. Olin päättänyt lukea kirjan loppuun asti, mutta ahdistuin, kun ajattelin, että tekisin niin. En innostunut kirjan tyylistä, epäsuorasta kerronnasta, en päähenkilöstä, en nähnyt mitään romanttista tai seikkailullista lopettaa opetustyö kerrasta ja paeta suin päin muille maille. En pitänyt näistä niin helposti eteen tarjoutuvista sattumista, joita kirja sisältää peräjälkeen ja kaiken huippuna unettomuudesta kärsivä henkilö, joka näkee unia sitä mukaa kuin tarvitsee ja tarina vaatii. Luin tarkasti, tekstin kokonaisuudessaan, mutta aloin olla sekaisin myös henkilöistä. Eli oliko kirja liian vaativa minulle? No, lopetin. Luen muuta. En merkitse kirjaa luettujen joukkoon.

Terveisiä Taavetista

  

Don DeLillolta löytyi vielä yksi suomennettu teos, jota en ollut lukenut, Esittäjä. Se oli neljäskymmenesseitsemäs lukemani kirja tänä vuonna. Teksti on Lilloa, hänen kynästään, mutta en pitänyt tai välittänyt koko tarinasta. Ei tullut sellaista oloa, että tämä täytyy lukea joskus uudestaan. Don DeLillolla on kahdeksan kirjaa uran alusta, joita ei ole käännetty suomeksi. Ne eivät ole sen arvoisia. Eli päättelen, että kirjailijalla kesti vuosikymmenen ajan kehittyä merkittäväksi tekijäksi. Jos DeLillo ei olisi löytänyt uransa alussa kustantajaa, joka luotti nuorukaiseen ja totesi tämän potentiaalin, ei olisi syntynyt välttämättä uutta maailmanluokan kirjailijaa? Jos uusi kirjailija ei pääse mukaan kirjalliseen kenttään, siihen keskusteluun ja vuoropuheluun, jota yhteisö käy keskuudessaan eikä saa laadukkaita arvioita ja arvosteluja töistään, miten voisikaan kehittyä eteenpäin? Jos aloittelija ei saa eikä voi epäonnistua, niin kuka sitten? Katse kääntyy kustantajiin.

Kun kuu kääntää kasvot(46)

>>>jatkuu>>>  

Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen en palannut Suomeen, vaan aloin sukkuloida San Diegon ja Nasan avaruustutkimuslaitoksen ja Houstonin laukaisualueen väliä. Olin rakentamassa yhtenä mukana robotteja, joiden tehtäväksi tuli puolestaan rakentaa ja koota avaruudessa iso avaruusasema. Sille ei ollut vielä silloin nimeä. En ollut mukana itse avaruusohjelmassa, mutta menin kokeeksi heidän testeihinsä ja läpäisin ne. Tämä ohjasi omia tulevaisuudensuunnitelmiani niin, että aloin valmistautua vakavissani astronautin ammattiin ja käytännön tehtäviin. Omat taitoni, harrastukseni ja kiinnostuksenkohteeni määräsivät puitteet sille mihin olin kouluttautumassa. Puoliksi leikillään aloitettu avaruudenharrastus ja pienestä asti jatkunut luontorakkaus, kasvien ja puutarhan parissa puuhastelu, tämä sekava kirjo minulle tärkeitä asioita vei minut tälle oudolle tielle ja mukaan maailman ensimmäiselle Mars-lennolle.

Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus estävät minua kertomasta tarkkoja lukuja, päivämääriä ja vastaavia. En tiedä olenko ylittänyt tähän mennessä jo joltain osin näitä rajoja, mutta toisaalta en ole huolissani asiasta. Palautetaanko minut takaisin maan kamaralle, kun olen kirjoittanut tähän viestiin jatkoksi omia lörpötyksiäni? Kysymys on teoreettinen. Olisi silti mielenkiintoista nähdä miten lennonjohto Maa -planeetalla hoitelisi käytännössä tämän palautuksen yhteistoiminnassa Mars 2028 -avaruusaseman ohjauksesta ja johdosta vastaavien henkilöiden kanssa?

Asia ei ole millään lailla ajankohtainen. Delete.

Sitä paitsi en anna tätä viestiä kenenkään muun luettavaksi. Toiseksi se ei kiinnosta ketään eikä miehistöllä ole riittävää suomen kielen taitoa selviytyä tekstin luvusta ilman uutteraa sanakirjojen käyttöä. Olen turvassa myös tältä osin.

Carolyn, meidän viestintävastaavamme toimitti Jenni Susa Aiton viestin eteenpäin minulle henkilökohtaisesti. En tiedä onko siitä kopio muualla, esimerkiksi avaruusasemamme kapteenilla ja varakapteenilla? Roy on kapteenimme nimi ja varakapteeni on Dusan. Me käytämme toisistamme ja keskenämme vain etunimiä. Eli minä kuljen ja liikun tässä piirissä ja tottelen nimeä Frans.

”Hei Man”, Carolyn nauroi eilen, kun tapasimme sattumalta käytävällä. Hän ei sanonut Frans vaan Man. Olen huomannut, että hän ei noudata orjallisesti epävirallista etunimisääntöä. ”Hei Man”, Carolyn hymyili aurinkoiseen ja iloiseen tapaansa ja kertoi, että hänellä oli spesiaalilähetys minulle.

Mietin kuinka paljon lisää venytän tässä puhe-ja ilmaisuvapauteni rajoja, kun paljastan, että Carolyn on iältään kahdenkymmenenkahdeksan. En paljasta hänestä muuta tai jos kuitenkin sen pienen ja olennaisen, että hän on naimaton, mutta sitä me marsnautit tällä kotialuksellamme olemme kaikki. Tämä ei ole sellainen retkikunta, joka käy päivällä töissä, lähtee aamulla ja palaa yöksi kotiin. Me olimme jo lähtiessämme lähdössä pitkälle reissulle tuntemattomaan ja nykyisiltä osin tilanne on entistä enemmän se. Me olemme sinkkuja ja meidän edellytettiin olevan sitä lajia.

Oletan, että kouluttajiemme, avaruusohjelmasta vastaavien, lennonjohdon ja vähän kaikkien mielestä ja kannalta on parempi, viisaampaa ja toivottavaa, ettei meistä marsnauteista kenelläkään ole vakavaa, virallista suhdetta kehenkään maan päälle jääneeseen toiseen henkilöön eikä tietenkään lapsia. Perheelle, vanhemmilleen, isovanhemmilleen ja siskoilleen ja veljilleen ei voi tietenkään mitään. Perheyhteydet ovat pahasta, mutta niitä ei voi vältellä. Ne ovat annettuja perusedellytyksiä.

Edellytyksiä on myös muita. Psykologisessa peruskoulutuksessa ja -valmennuksessa ja joka oli ajallisesti, opetustunteina, vähintään yhtä suuressa osassa eriytymätöntä astronauttikoulutusta kuin fyysinen harjoittelu ja lihaskunnon kohottaminen, tässä psykologisessa puolessa oli melkein pääpaino seksuaalisessa valmennuksessa. Ymmärrän, että avaruusaseman rajallisessa tilassa tällä asialla on suuri merkitys ja vaikutus. Yhteistoiminta on toimivampaa ja parempaa, jos yhteishenki on kunnossa ja kannustava, mutta se ei saa värittyä seksuaalisesti.

Kouluttajilla olisi taatusti paremmat sanavalinnat kuvaamaan asioita ja tavoitteita, mutta perusidea on se, että meidän marsnauttien pitää tulla mahdollisimman hyvin ja kitkattomasti toimeen keskenämme avaruusaseman ahtaissa ja suljetuissa tiloissa, mutta ylikiintyminen ei ole hyvä.

Lääkinnällisiin hoitotoimenpiteisiin koulutus suhtautui varsin kriittisesti. Painotus on valikoitumisessa etukäteen ja siinä katsantokannassa lääkitseminen on aina jälkihoitoa ja vikojen ja puutteiden korjaamista. Avaruuteen ei ole haluttu eikä haluta lähettää huonokuntoista tai sairaalloista väkeä. Tämän ymmärtää jopa yksinkertaisella maalaisjärjellä.

Näiden kiertelyjen ja sanakimuranttien päätteeksi pääsen takaisin asiaan: Kun Carolyn sanoi hymyillen, että hänellä on näyttää minulle yksi spesiaalijuttu, tajusin ajattelevani vain yhtä ja ainoaa asiaa. Säikähdin sitä. Olin avaruudessa, olimme suljetussa avaruusaluksessa ja vaikka olin kuvitellut kouluttautuneeni tai että minut oli koulutettu ja jossain määrin aivopesty siihen, mitkä ajatukset ja toiveet ovat suotavia ja mahdollisia tässä tilanteessa ja ympäristössä ja mitkä eivät missään nimessä, tästä poiketen lankesin heti ensimmäiseen eteen osuneeseen kuoppaan.

Ajatteli Carolyn mitä hyvänsä tai päätteli ilmeestäni, päältäni, se ei erottunut hänestä.

”Hi Man”, hän sanoi uudelleen ja jatkoi: ”That’s not so bad. I’m not asking you anything. Just come and look. I think you are intrested.”

Se oli Jenni Susa Aiton radioviesti. Olin hämmästynyt. Minä tollo ehdin luulla, että teemme vähintään temput, rikoksen. Eri asia olisi, jos lennonjohdolta tulisi suora käsky, että meidän pitää kokeilla ihmisen hedelmöitystä avaruudessa ja että minut määrättäisiin siihen partneriksi. Toinen osapuoli olisi ilman arpomista Carolyn.

Huomaan olevani monisanainen, vaikka olen luullut ja pitänyt itseäni aina hiljaisena ja vaiteliaana tyyppinä. Klassisena suomalaisena.

Minulla on kuitenkin syitä puheliaisuuteen: Yksi syy on aika. Meillä marsnauteilla on aikaa omien töitten ja tehtäviemme lisäksi kaikkeen harrastamiseen, kuntoiluun ennen kaikkea, mutta meille jää aikaa myös ajattelemiseen. Esimerkiksi tajusin heti sinä päivänä, kun kuulimme ensimmäiset varovaiset huhut siitä, että Rangers osuu näiden laskelmien pohjalta maahan, että se merkitsee maapallon tuhoa ja siinä tuhoutuu myös kuu ja ISS -avaruusasema ja kaikki maata kiertävät satelliitit. Näitä tuhoasioita koskevat ensimmäiset viestit tulivat tietoomme yli kuukausi sitten. 

Maan päällä seuraus olisi välitön sukupuutto paitsi sitä poikkeamaa, että me marsnautit Mars 2028 -avaruusasemalla olemme yhä olemassa ja elossa ja me voimme olla uusi ihmiskunnan alku. Me emme kirjaimellisesti ole maan päällä emmekä tosiasiallisesti. Ajatuskulku uudesta ihmiskunnasta ja sen alusta tuli mieleen heti, niin nopeasti, että oli kuin se olisi ollut kaiken aikaa olemassa optiona, tietokoneen emolevyllä valmiina latautumaan oitis, kun tietyt rajaedellytykset täyttyvät.

Näistä edellytyksistä oli tavallaan kysymys myös eilen, kun näin Carolynin. Hänen katseensa, ilmeensä ja sanansa aktivoivat ajatuksissani alitajuisesti sen, että ehkä hän, Carolyn, on saanut avaruusohjelman hallinnosta kehotuksen ja käskyn panna toimeen ihmisen hedelmöittäminen avaruuden oloissa.

Huomasin, että olin ikään kuin varautunut siihen, valmis toimimaan. 

>Matkavuorokausi 77> 

Seuraavan päivän ensimmäinen lepovuoro.

En äänittänyt tätä seurantaa Jenni Susa Aiton radioviestin liitteeksi. Ajattelin ja aioin tehdä niin ensin, mutta totesin viisaimmaksi turvautua kirjoittamiseen. En halunnut, että kukaan tulee kysymään minulta kenen kanssa puhun ja nähtyään, että en puhu kenenkään näkyvän olennon kanssa, seuraava järkikysymys olisi mitä olen puuhailemassa?

Vastaus minulla oli valmiina: Olisin sanonut pitäväni päiväkirjaa. Pidin sitä ja luulen, että kaikki marsnauttiystäväni pitävät myös omia päiväkirjojaan. Olen käsittänyt, että se kuuluu osana työtehtäviimme ja työnkuvaamme: Seuranta. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Ernest Hemingwayn kertomus Vanhus ja meri oli neljäkymmeneskuudes lukemani kirja tänä vuonna. Olen lukenut sen ennen kaksi tai kolme kertaa. Sitä luettiin muistaakseni myös koulussa. Kirja tuli julki vuonna 1952 ja kaksi vuotta myöhemmin Ernest Hemingway sai kirjallisuuden nobel -palkinnon. Vanhus ja meri oli yksi tärkeä tekijä ja vaikuttaja siinä. Hyvä kirja se on edelleen. Nuori poika, oliko nimeltään Manolin on siinä mukana kontrastina ja todistamassa vanhan kalastajan epäonnea ja musertavan kovia koettelemuksia. Vanhahtavaa Tauno Tainion suomennoksessa oli, että kirjassa puhuttiin pesäpallosta eikä baseballista.

Terveisiä Taavetista

 

Luin Don DeLillon kirjan Omegapiste. Neljäskymmenesviides lukemani kirja tänä vuonna. Omegapiste on pieni kirja, lyhyt, pienoisromaani ennemmin kuin romaani. Ennakko-odotukseni oli, että se olisi kirjailijan välikirja, kirjoitettu jo iän painaessa ja kustantajan patistamana, julkaistu 2010, mutta oli miten oli, kirja oli upea. DeLillo sai sisällytettyä vähään tekstiin paljon tapahtumista, vaikka kirja kuvaa tapahtumattomuutta ja muutoksen hitautta. Pääsin myös taas mukaan autiomaahan, turvallisesti nojatuolissa. Alan asua Sonorassa tai Mojavessa. David Foster Wallacen Infinite Jestissä oli autiomaa mukana ja Roberto Bolanon kirjoissa 2666 ja Kesyttömät etsivät. Näen silmissäni lännenfilmien karuja autiomaita ja Paris, Texas -elokuvan alkupuolen, kun puhumaton mies nykyajassa kävelee suoraan aavikon kaktusten lomaan. Omegapisteen kansi on myös hieno. Kansitaidetta, oma lukunsa. Ensimmäisellä vilkaisulla siinä ei ollut sen kummempaa, mutta nähtävää kertyi kerta kerralta lisää. Suljin lukiessani kirjan aina välillä tutkiakseni kannen kuvia. Luin Omegapisteen originaalin nimen sisäliepeestä – Point Omega ja huomasin, että suomenkielisen opuksen kannessa oli käytetty pistettä tavuviivan tilalla.

 

Kun kuu kääntää kasvot(45)

   >>>jatkuu>>> 

”Viimeinen lukusessio”, jatkoin puheen tuottoa. ”Teen niin, että lausun julki hajanaisia viime hetken ajatuksia ja mietelmiä ja kuuntelen ne läpi, teen tarvittavat korjaukset ja vastaavat, lähetän tallenteen Kakelle, sinulle Kake ja sen tehtyäni suljen tämän tietsikan, keitän ehkä teetä vaihteeksi ja käyn parvekkeella nähdäkseni onko pilviverho repeytynyt vai ei ja miltä maailma näyttää noin muuten? Avaan kenties television.”

Olin hiljaa hetken ennen kuin jatkoin: ”Minua ei huvita puhua enempää. Minua ei huvittaisi enää edes lähettää tätä viestiä, mutta teen sen kuitenkin, kun tuli luvattua. Yksi olennainen syy on se, että saanpa sanoa sinulle Kake viimeiset terveiset. Toivon vain, että kello ja kellonaika ei harppaa tällä välin kerrasta ja kerralla uuteen ulottuvuuteen ja karkaa minulta ja koko maailmalta. Eli toivon, että ehdit lukea tämän tarinan. Harmi, että se on näin pitkä. Harmi, kun en tiivistänyt sitä ajoissa. Ihminen on sellainen lörppö. Juttua tulee, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä.”

Mietin kaksi sekuntia: ”Rakkaat terveiset Jenniltä. Nähdään.” 

ARKISTOLIITE

Arkistoin ylläolevan radioviestin, joka on lähetetty Maasta. Se on sadaskahdeksas tähän mennessä vastaanotettu, epävirallinen yksityishenkilön yhteydenotto avaruuslentomme aikana, joten numeroin sen sillä numerotunnuksella. Viesti on vastaanotettu syyskuun kahdeskymmenes päivä vuonna 2028. Se on toistaiseksi ensimmäinen ja ainoa suomenkielinen eli lähetetty kotimaastani. Kielen takia kiinnostuin siitä ja luin sen vapaa-ajalla ja päätin kirjoittaa siihen liitteeksi muutaman sanan omasta puolestani.

Nimeni on Frans Lohja. Olen astronautti, marsnautti ja huolehdin muun muassa avaruusaluksemme ravintohuollosta. Siihen liittyvät ruokatarpeista huolehtimisen ohella myös juoma- ja käyttöveden huolto ja käymälätekniikan seuranta ja huolto. Nämä kuuluvat suljetun vedenkierron välttämättömyyksiin.

Tämän akselinsa ympäri hallitusti pyörivän, osapaineistetun avaruusaluksen nimi on Mars 2028. Numerotunnus viittaa lähtövuoteen Maa -planeetalta kohti Marsia. Kalenterissamme on menossa matkavuorokausi 76. Olemme kalenterin osalta synkronissa maanpäällisten kalentereiden kanssa eli seuraamme maan aikaa. Matkamme on lähestymässä planeettojen Maa ja Mars puoliväliä. Tiedottava radioyhteys maanpäällisen lennonjohdon ja Mars 2028 -aluksemme välillä tapahtuu vaihdellen kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen minuutin jaksoissa edestakaisin ympäri vuorokauden. Olemme siltä osin hyvin ja riittävästi perillä maan tilanteesta ja seuraamme koko miehistö sitä hyvin huolestuneina.

Olemme maailman kaikkien aikojen ensimmäinen retkikunta Maasta menossa Marsiin. Alunperin riski- ja epävarmuustekijät on tiedetty suuriksi. Keskustelua on käyty siitä onko mahdollista palata Marsista takaisin Maahan? Koska tästä ei ole ollut takeita edes ennen nykyistä vaaraa siitä, että Maa -planeetta voi joutua törmäystilanteeseen, ei tietenkään ole voinut olla, meidän marsnauttien koulutuksessa on ollut ylimääräisenä, vaikka pakollisena, psyykkinen valmistautuminen tulevaan kuolemaan avaruudessa ja elämän ja omaisten menettämiseen. Nyt tiedossa oleva todennäköinen Maa -planeetan törmääminen lähes planeetankokoisen asteroidin kanssa muuttaa asioita myös täällä Marsia kohti vaeltavalla avaruusaluksella. Jos maa tuhoutuu, paluu maahan ei ole olemassa enää edes vaihtoehtona. Silloin olemme täällä avaruudessa niin omillamme kuin olemme.

Koko Mars 2028 miehistö on myötätuntoisina hengessä mukana maan kohtalonhetkissä. Meillä kaikilla marsnauteilla on vanhempamme, isovanhempamme ja myös veljemme ja siskomme, keillä on ja erilukuinen joukko kaukaisempia sukulaisia ja ystäviä ja naapureita, joiden kaikkien tiedämme ja pelkäämme olevan nopean, sukupuuttoon päättyvän tuhon partaalla. Spekuloimme mahdollisuudella, että tähänastiset tietokonelaskelmat ovat virheelliset, vaikka se tuntuu epätodennäköiseltä. Toivomme sitä silti.

Jos maapallo tuhoutuu, emme saa siitä avaruusasemallemme mitään varsinaista tiedotusta. Se, että ei tule ilmoitusta, pitää kuitenkin sisällään tuhon merkityksen. Me kuulemme jatkossa maan ottavan yhteyttä luotaimeen siinä tapauksessa, jos pahin ei tapahdu ja asteroidi ohittaa myös tällä toisella kerralla maan ilman törmäystä.

Toistaiseksi ja kirjoittaessani parhaillaan tätä alkuperäisen viestin liitettä radioyhteys maan ja Mars 2028 -avaruusaseman välillä on toiminut normaalisti. Jatkuva edestakainen viestinnän virta. Täällä kaukana avaruudessa, irti kaikesta, se tuntuu kuin turvallisilta sydämenlyönneiltä. Korostan, että kukaan tällä aluksella ei toivo edes unissaan, että maa tuhoutuisi.

Tämä avaruusalus tai -asema, enemmän pitäisin sitä jälkimmäisenä, on koottu samalla tavoin ja samalla periaatteella kuin ISS -avaruusasema, joka kiertää radallaan maapalloa. ISS on rakennettu vähitellen toimittamalla maan ilmakehän läpi planeetan ulkopuoliseen avaruuteen materiaalia kantoraketein kuorma kerrallaan. Se kokemus, jota on saatu ISS:n rakennustyöstä on auttanut ja helpottanut Mars 2028 -avaruusaseman rakentamista.

Olemme jatkuvasti virallisesti yhteydessä sekä Maan viranomaisiin ja lennonjohtoon että myös ISS -asemalla parhaillaan toimivaan miehistöön. Koemme olevamme jälkimmäisten kanssa samassa tilanteessa sikäli, että olemme molemmat ryhmät avaruudessa, poissa maan pinnalta, vaikka ISS on parhaillaan aivan toisessa ja vakavammassa mitassa välittömässä vaaravyöhykkeessä. Kansainvälisen avaruusaseman miehistöltä olemme saaneet, tietty rajoitettu valanvannoneiden piiri ja alalle vihkiytyneet astronautit, marsnautit ja ylin avaruushenkilökunta, parhaan kuva- ja seurantamateriaalin vajaan vuoden takaisesta asteroidin lähiohituksesta. Kyse on siis Rangersista. Nimi on lehdistön antama ja suuri yleisö puhuu siitä sillä nimellä. 

Olen samassa tilanteessa kuin Jenni Susa Aito, maannaiseni, jonka avaruusasemalle toimittama ja saapunut pitkä radioviesti huokuu kauttaaltaan sitä epätietoisuutta kelle hän on kirjoittamassa oikeastaan näitä huomioitaan? Kuka on se joku tai jokin, joka vastaanottaa viestin ja lukee sen ja kykeneekö lukija avaamaan viestin? Viestin avaaminen on vaikea tehtävä ja se vaikeutuu entisestään, jos sisältö ei ole järjellinen. Ihmisen viesti toiselle ihmiselle on helpommin avattavissa ja arvattavissa kuin jos kyborgi tai tietokoneanimisti saa ihmisen formuloiman viestin ratkaistavakseen.

Miehistö. Se sana tuli mieleen jälleen, kun mainitsin Jenni Susa Aiton, jonka tunnen ja tiedän vain nimeltä. Meillä on täällä Mars 2028 -avaruusasemalla matkaamassa kahdeksan marsnautin kansainvälinen miehistö, kuusi Yhdysvaltain kansalaista, yksi kanadalainen ja yksi suomalainen, joista seitsemän miestä ja yksi nainen. Englanniksi Crew ei erottele sukupuolia. Minun suomeksi käyttämäni miehistö -termi on tarkoitettu vain suomenkieliseen käyttöön ja käytännön sananvaihtoon. Tämä selvyyden vuoksi.

Oma osuuteni yhtenä miehistössä on lähinnä se, kuten jo kerroin, että toimin puutarhurina ja huoltomiehenä. Aikoinaan koulussa kiinnostuin yli kaiken tietotekniikasta ja hakeuduin työharjoitteluun Kalifornian San Diegoon, yksityiseen robottiteknologiaa kehittävään ja valmistavaan yritykseen. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi Suomessa ja jonka jälkeen halusin pitää työteliään sapattivuoden. Vietin sapattivuoteni Amerikassa. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Luin Jorge Luis Borgesin kirjan Haarautuvien polkujen puutarha. Neljäskymmenesneljäs tänä vuonna lukemani kirja. Tarkoituksella valikoin eteläamerikkalaisen, tällä kertaa argentiinalaisen kirjailijan teoksen, koska espanjalaisen kielialueen kirjat ovat jääneet minulta vähemmälle huomiolle ja harrastukselle. Näin koska vierastin niitä nuorempana niiden oudon huumorin takia. Ymmärsin, että kirjoitus, jota luin, on huumoria, mutta en tuntenut huvittuvani, vaan enemmän niin, että koin sen ikään kuin kompeiluna. Nyttemmin olen päässyt tästä ennakkoasenteesta, mutta Borges palautti osin vanhat antipatiat. Luin kirjan, mutta ajatukseni tuppasivat harhailemaan. Borges, katsotaan, kun saan käsiini sinun jonkin toisen teoksesi, muuttuuko käsitykseni? En hellitä vähällä.