Kiipelissä(1)

    

KIIPELISSÄ(1)

 

- Pitääkö sun aina mollata mua seurassa?

- En mä mollannut.

Ensimmäisen kerran Pete kuuli miehen äänen, tämän puhuvan. Nainen sen sijaan oli ollut jatkuvasti äänessä: - Eipä. Ei pidä paikkaansa. Katso mua. Oletko sä oikeasti tyytyväinen minuun?... Rakastatko sä mua?... Niin, mutta...

Mies murahteli jotain, josta ei saanut selvää. Ehkä häntä nolotti naisen äänekäs puhe. Naisella ei ollut salattavaa.

Toisaalta Pete ei edes halunnut kuunnella. Hän kuvitteli mielessään näiden kahden illanvieton: Mies oli ollut riehakas, suuna päänä ja nainen pysytellyt taka-alalla, pyrkinyt käyttäytymään ja nyt bussissa, keskellä yötä, yön kääntyessä aamupuolelle, miehellä on haihtuva humalatila ja alkava krapula, mutta nainen on vasta päässyt vauhtiin.

Pete ajatteli tätä katsoen samalla hellittämättä tietä, katse nauliutuneena siihen. Hän nieleskeli ja puri hampaitaan yhteen, huulet tiukasti kiinni. Hän pidätti oksennusta, katsoi rävähtämättä auton valoja mustan tien pinnassa, asvalttia, vastaan juoksevia katkoviivoja, tienpenkkoja ja jossain sivulla puita, jotka vilahtivat esiin tyhjyydestä. Hän oli nukahtanut aluksi, päästyään Turun linja-autoasemalla autoon ja herännyt kesken matkan huonovointisena ja odotti enää, että he tulisivat pian perille Saloon, bussi pysähtyisi ja hän pääsisi ulos. Hän oli valmiina lähtötelineissä.

Hän harkitsi sitäkin, oli harkinnut pitkään, pyytäisikö kuskia pysäyttämään, mutta jokin esti häntä avaamasta suutaan. Joko yksinkertaisesti ylös pyrkivä oksennus tai pelko siitä, että kuski sulkisi oven hänen perässään, nostaisi kytkintä ja jättäisi hänet sinne tien oheen, pimeään, keskelle ei-mitään.

Kiitos kaikesta tästä, kiitos ei-mistään.

Nainen toi itseään kaiken aikaa esiin. Vaikka katsoi tietä bussin edessä, Pete oli silti tietoinen naisesta, että tämä ei puhunut vain miehelleen tai miesseuralaiselleen, vaan myös hänelle, vieraalle nuorukaiselle. Nimellisesti ja näennäisesti nainen puhui miehelle vieressään, mutta katsoi kuitenkin samalla käytävän välikön yli häntä, Peteä. Pete näki sen silmäkulmastaan. Hänen näkökenttänsä oli laajentunut. Naisella oli kaksi kuulijaa, joille hän kohdisti puheensa, mutta kumpikaan heistä ei tainnut kuulla eikä kuunnella. Toinen oli kaiken sen jo kuullut ennenkin ja hänelle, Petelle asia ei kuulunut ollenkaan. Häntä oli turha yrittää sekoittaa mihinkään.

Pete ei tiennyt, olivatko he ainoat matkustajat, oliko bussissa enää muita heidän kolmen ja kuskin lisäksi? Hänellä oli hatara muistikuva, että kyydissä oli ollut porukkaa bussin perällä silloin, kun hän oli viimein löytänyt asemalle ja ehtinyt autoon juuri, kun se teki lähtöä. Päitä ja vartaloita, ääntä ja naurua. Hän oli eksynyt vieraassa kaupungissa tai tutussa, mutta harhautunut tuntemattomille kaduille. Toki kaikki vieraus ja outous voi johtua myös yöstä. Pimeä muuttaa kaiken. Ja humala sen lisäksi.

Hän olisi voinut tarkistaa keitä muita autossa oli, jos oli, kääntyä vilkaisemaan taakseen, mutta ei arvannut tehdä sitäkään, päästää tietä siksi hetkeksi silmistään.

- Rakastatko sä mua?... nainen jatkoi. - Sano, rakastatko sä mua edes pikkuisen?

Pete näki silmäkulmastaan, että nainen katsoi häntä yhä. Oliko tämä jumissa tai ajatuksissaan? Nukkuiko mies? Puhuiko nainen itsekseen, itselleen ja katsoi sinne, minne oli katsonut kaiken aikaa?

Pete oli jäänyt omasta kyydistään Turun tuntemattomille teille, kiertämään jokkee. Hän oli ensimmäistä kertaa siinä diskossa ja lähti sieltä typeryyttään erään nuoren naisen mukaan. Pete arvioi, että tämä oli ehkä kaksi vuotta häntä vanhempi. Marjut. Nimi oli jäänyt mieleen, näemmä. Hän oli tarjoutunut lähtemään saattamaan tätä ja sanonut kyydille, että menkää te vaan, mä pääsen kyllä täältä.

Hän ei ollut kuvitellut eikä nähnyt untakaan, että joutuisi palaamaan vielä sinä samana yönä ja yöaikaan.

He olivat kävelleet käsi kädessä outoja katuja pitkin, ylittäneet joen kävelysiltaa myöten ja menneet jonkin kentän poikki, jalkapallokentän tai koulun pihan ja Pete oli tuntenut selviävänsä kaiken aikaa tai ainakin selviävänsä vähän. Ulko-ovella, kaukana keskustasta, kaksikerroksisen omakotitalon hämärällä ovella Marjut oli sanonut pahoitellen, että hän ei voi pyytää Peteä sisälle. Sori. Hän asui yläkerrassa, hän oli vuokralla siinä, mutta isäntäväki ei hyväksynyt yövieraita. He valvoivat häntä.

- Että näin.

Niin se oli sanonut, Marjut, jonka hän ehkä näkisi, jos tulisi joskus käymään siinä samassa diskossa, jossa he olivat tavanneet. He eivät tehneet kuitenkaan mitään tärskyjä eivätkä sopineet mitään. Pete oli ollut liian hölmistynyt ehdottamaan mitään. Tai loukkaantunut. Hänelle ei tullut mieleenkään ehdottaa, että he voisivat tavata uudestaan, kysyä milloin se kävisi tai sopisi Marjutille?

- Sä et ollutkaan liikkeellä tositarkoituksella.

Niin nautamaisesti hän oli vastannut

- Minä, Pete aloitti nyt ääneen siinä bussin penkillä.

Hän käsitti puhuneensa ääneen ja vilkaisi äkkiä sivulleen. Naisen silmät olivat siellä vastassa, mutta vaihteeksi tämä oli hiljaa. Hämmästynyt hiljaiseksi. Katsoi hämmästyksen lyömänä.

Pete käänsi katseensa takaisin tiehen. Hänen olisi pitänyt sanoa sille Marjutille jotain muuta, järkevämpää. Hän oli puhunut kuin joku... joku typerys.

Mutta Pete ei ollut keksinyt muuta.

Ajatus kulki nytkin tahmeasti. Nykien. Hän katsoi tietä, ulos yöhön bussin tuulilasista ja tietä lappoi vastaan yhtenä nauhana, tuli välillä jonkin vastaantulevan auton valot, jotka häipyivät kuljettajan taakse, taipuivat sinne ja taas Peten silmissä vilisi asvalttia ja valkoisia viivoja ja suuhun nousi limaa, jota hän nieleksi. Kaiken aikaa hän odotti näkevänsä vihdoin ensimmäiset merkit Salon valoista, taajaman valoja. Ensimmäinen rasti. Sieltä hänellä olisi vielä kymmenen kilometrin matka maalle mökille. Se onnistuisi ja järjestyisi, kaikki järjestyisi, kunhan hän vain pian pääsisi ulos.

Hän vilkaisi pikapäin ikkunaan vieressään, mutta siellä ei näkynyt sitä mitä piti, ei peltoja eikä metsää, vaan hänen oma suttuinen heijastuksensa, ääriviivat kahdentuneina, moninkertaisina ja takana erottuivat mies ja nainen rinnatusten, tai perätysten hänestä katsoen, mies nuokkuen, pää nyökässä, katse edessä sylissään, polvissaan ja nainen puhuen takana, aukoi suutaan, huomioi Peten, vaikka puhui miehelleen, puhui kuin tuudittaisi tätä uneen.

Pete kääntyi katsomaan taas tietä.

- Älä nuku, kuule hei, Oskari.

Oskari, Pete ajatteli. Mitä kuuluu, Oskari, kuuluuko, kuuluuko, kuuntelen.

Bussi ohitti jonkin tienhaaran. Hetken aikaa rinnalla näkyi juna tai se taisi olla jonkin rivitalon tai navetan ulkovalot.

 

Taavetissa

    

Eilen kului koko päivä kotosalla, kun odotimme tulossa olevia parvekekalustoa yhdeltä tavarantoimittajalta ja ruokapöytää toiselta. Molempien ilmoitettu toimitusaika oli väljästi aikavälillä kello seitsemän viiva seitsemäntoista. En avannut koko päivänä Pidät tästä varmaan -tiedostoa, vaan luin ääneen Nathan Hillin romaania Wellness. Luin sitä lopulta katkelmina seitsemänkymmentä sivua. Helena luki lisäksi Jarkko Sipilän jännitysnovelleja kirjasta Kulmapubin koktaili. Iltapäivällä kahden maissa parvekekalusto tuli perille. Tuolit olivat päälletysten ja kieputettu muovimuumioiksi. Pöytä oli tukevassa pahvilaatikossa, lasinen pöytälevy ja irtojalat, jotka piti koota. Kolmelta kalusto oli paikallaan parvekkeella. Olimme päässeet sitä ennen, noin yhden aikaan, seuraamaan ruokapöydän matkaa kuljetuksessa kätevästi kartalla kulkevana merkkinä. Lähtöpiste oli Lappeenranta ja sieltä kuljetus lähti Imatran suuntaan ja kiersi sieltä eteenpäin, palasi ajastaan takaisin päin, mutta pysähtyi Lappeenrantaan. Hetkinen? Puoli neljä Helenan kännykkä hälytti. Selvisi, että sairastapauksen takia kuljetus viivästyy, mutta että tilaus on perillä meillä viimeistään ennen seitsemää, illalla. Eli eilen oli erilainen päivä ja huomenna, sunnuntaina on myös tiedossa hieman erilainen päivä, sillä olemme päättäneet laittaa Kaunis kesäpäivä -blogiin viime syksynä kirjoittamani, kuusiosaisen Kiipeli -tarinan ja jonka ensimmäinen jakso tulee julki huomisen postauksena.

Taavetissa

    

Kanuunan ikkunasta voi katsoa kanuunaa Linnalantien varrella, Luumäen Taavetissa. Kuva on otettu eilen sumuisena, tihkuisena suojasäänä. Kävimme eilen kirjastossa ja kaupassa aamuyhdeksältä ja myöhemmin uudestaan kirjastossa, koska Helenan varaama Jarkko Sipilän jännäri Kulmapubin koktaili odotti noutoa. Aamulla Helena lainasi Sipilän kirjan Suljetuin ovin ja Agatha Christien klassikon Murha maalaiskylässä. Pitäisikö lisätä, että Helena luki eilen Sipilän teoksen Kylmä jälki, omasta hyllystämme. Mietin tässä, että mihin se eilinen oikein kului ja häipyi? Olin läppärillä kirjoittamassa päivän postauksen ja aamiaisen jälkeen avasin Pidät tästä varmaan -tiedoston ja luin ja muokkasin sitä muutaman sivun. Luin eri vaiheissa Ville-Juhani Sutisen kirjaa Kuolleiden muistomerkkien vuosisata. Luin ääneen Nathan Hillin romaania Wellness, olemme siinä sivulla 68 ja täytyy sanoa, että hyvältä tuntuu tämäkin teksti. Roskahuoneen pahvinkeräyssäiliöt oli tyhjennetty, joten pääsin viemään pahviroskia pois kellarivarastostamme ja veimme tilalle kellariin pakkilaatikon ja muita tarpeita.

Taavetissa

    

Pitkän matkan sänky saapui vihdoin eilen puolen päivän maissa. Kuten arvasimme, se oli pieninä palasina, mutta kaikki osat olivat kuitenkin mukana ja ohjeet olivat melko täydelliset. Menin vain yhden kerran vikaan, mutta tajusin sen onneksi ajoissa. Lopussa en tajunnut, mitä ohjeessa neuvottiin niistä säleistä, jotka ruuvattiin viimeksi patjan aluseksi. Ruuvit olivat harmi kyllä ristipäitä eivätkä thorxeja. Kasaamiseen meni viisi tuntia ilman taukoja. Eilen aamulla, kun odotimme kuljetuksen saapumista, kävin läpi Pidät tästä varmaan -tarinaa. Puolet siitä on nyt luettu ja muokattu. Aloimme lukea ääneen Nathan Hillin toista romaania Wellness. Jonotin sitä Helsingin Tilkankadulla asuessamme viime keväästä asti ja poistin itseni jonosta vasta juuri ennen kuin muutimme Luumäen Taavettiin. Heili-kirjastosta Wellness tuli reilussa viikossa.

Taavetissa

    

Postauskuvana on aamuruskon hehkua eilen Luumäen Taavetissa. Jatkoin eilen aamusella Pidät tästä varmaan -tekstin läpikäyntiä. Kolmasosa luettu. Helena löysi mieleisen parvekekaluston Kärkkäiseltä, joten meille on tulossa tänään ainakin yksi lähetys, perjantaina myös yksi ja yksi kai siltä väliltä. Kävin eilen päivällä yksinäni tekemässä kauppaostokset. Sen jälkeen luin loppuun ääneen Nathan Hillin romaanin Nix ja palautimme sen kirjastoon, kun teimme yhdessä päiväkävelyn. Samalla palautimme Outi Pakkasen dekkarin Maanantaihin on paljon matkaa ja Pirsigin kirjan Lila. Luin jälkimmäisestä neljä sivua alusta ja tuli sellainen olo, että en taida välittää lukea tätä. Pirsigin esikoiskirja, kulttikirja Zen ja moottoripyörän kunnossapito oli niin vaikuttava ja tyhjentävä lukukokemus, ettei tältä kirjailijalta odota eikä toivo enää mitään muuta tekstiä. Valikoin kirjoja ja lukemisiani näin tunnepohjalta. Helena luki eilen illemmalla Jarkko Sipilän jännärin Muru. Minä otin omasta hyllystä lukuun Ville-Juhani Sutisen kirjan Kuolleiden muistomerkkien vuosisata. Sen alanimike on Joutomaan ja raunion estetiikka. Kirja on tullut julki 2016 ja me hankimme sen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2018. Se oli muistaakseni kahden euron kirjoja. Olen lukenut kirjan kerran ennen ja Helena kaksi kertaa.

Taavetissa

    

Kymmenen astetta pakkasta. Postauskuvassa näkyy osa meidän keittiötä, jota matalalta paistava aurinko valaisee. Kuva on otettu eteisen puolelta. Aloin eilen lukea syksyllä kirjoittamaani pitempää tarinaa, jolle annoin nimeksi Pidät tästä varmaan. Kun sain sen valmiiksi, ajattelin, että voisin tarjota sitä jollekin kustantajalle. Luin tarinasta eilen viisitoista sivua alusta. Tekstin pituus on satakahdeksankymmentä sivua eli minulla menee sen parissa jonkin aikaa. Tilaamamme sänkypaketti on viimeisten tietojen mukaan Vantaalla ja on odotettavissa, että saamme sen tänään. Pyöreä pöytä on tulossa perjantaina. Se ei ole se punainen, kokonaan muovinen pöytä, jota haimme Helsingissä, Tilkankadulla asuessamme, vaan musta pöytä, yhdellä jalalla. Eilen kävimme kirjastossa ja palautimme kolme kirjaa. Luimme ääneen neljäkymmentä sivua Nathan Hillin romaania Nix. Mielenosoitus on käynnissä Chicagossa ja poliisi käyttää kovia otteita. Helena luki unilukemisena Outi Pakkasen jännäriä Maanantaihin on paljon matkaa. Kirjan kansi on kivan nostalginen. Minä luin loppuun Doris Lessingin kirjan The Golden Notebook. Tuntuuko minusta vain, mutta koen, että kirja väsähti loppua kohden.

Taavetissa

    

Vierailimme eilen aamupäivällä omatoimiaikaan Luumäen pääkirjastossa, Taavetissa. Helena otti kuvan hauskasta, eteisessä kävijöitä vastassa olevasta nukesta tai maskotista. Lainasimme Helena Jarkko Sipilän jännärin Muru ja Outi Pakkasen dekkarin Maanantaihin on paljon matkaa. Minä lainasin Robert M. Pirsigin kirjan Lila. Luin eilen aamulla läpi Kiipelissä -tarinan, jonka kirjoitin viime syksynä ja jonka aiomme julkaista Kaunis kesäpäivä -blogissa kuutena jatko-osana, kuutena peräkkäisenä pyhänä ja ensimmäinen osa tulee ehkä julki ensi sunnuntaina. Tein muutaman viilauksen Kiipelissä -tekstiin ja lähetin tarinan Helenalle luettavaksi uudelleen. Vielä pitää nimittäin valikoida tekstiin tuleva kuvitus, joka on toki sekin valmiina odottamassa tietokoneella, mutta pitää ratkaista, mitkä kuvat kuuluvat mihinkin osaan ja jonka teimme eilen illalla viimeiseksi. Ulkoilimme eilen kaksi kertaa. Iltapäivällä kävelimme Linnalantietä Kivimäkeen ja takaisin. Aurinko paistoi keväisesti. Lenkin jälkeen luimme ääneen Nathan Hillin romaania Nix. Siinä on sisältöä niin runsaasti, ettei sitä omaksu eikä muista kertalukemalla. Myöhemmin illalla Helena luki Anna Janssonin dekkaria Kalpeat ja kuolleet. Minä jatkoin Doris Lessingin kirjaa The Golden Notebook.