>>>jatkuu>>>
PRINSSIN kannalta oli sekä hyvää että huonoa, kun hänen isänsä hyytyi vaimonsa reisille. Me jouduimme muuttamaan pois Hepun virka-asunnosta. Hovi oli oikea linna, mutta meidän piti muuttaa sieltä pois sviittiin. Luksussviittiin. Ajattelin oliko se Prinssille pettymys vai oliko hänen parempi kasvaa siinä lukaalissa, poissa virkapiiristä?
Molemmissa oli tilaa vaeltaa, vaikka Prinssi muisti tietenkin vain sen jälkimmäisen. Hän asui käytännössä koko lyhyen elämänsä vain yhdessä paikkaa.
Tuhat päivää, lasken. Pitäisi laskea joskus prikulleen kuinka monta päivää siitä kertyy kaikkiaan? Yhden elämän kierto. Se on Prinssin kohdalla yli tuhat päivää, sillä kolme kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi tekee tulokseksi enemmän kuin tuhat. Tuhannen ja sadan yön tarinat. Onko tuhat päivää paljon? Päivät vain lasketaan, sillä yö on unen aikaa. Unten aikaa. Ainakin lapset nukkuvat, terveet lapset.
Prinssi oli terve, normaali lapsi. Hän kehittyi odotusten mukaan. Neuvolan käyrät osoittivat, että pojalla oli kaikki hyvin.
Aldous Tsitsis oli muutaman kerran mukana, kun kävimme neuvolassa.
”Mitä pidät?” kysyin silloin Aldoukselta ja kysyn sitä myös nyt, kun ilta hämärtää hetki hetkeltä enemmän. Ilta on pitkällä.
”Mitä?” Aldous kysyy vastaan. ”Mitä kysyit?”
”Kävimme yhdessä neuvolassa.”
Hetki hiljaisuutta ennen kuin Aldous vastaa: ”Muistan. Mitä siitä?”
”Kysyin silloin mitä pidät?”
Aldous jää miettimään.
”Kysyitköhän sä?”
”Kysyin, kun kysyin.”
”Mä luulen, että sä kysyit pidänkö mä susta?”
Hymähdän. Helähdän.
”Mikä on?” Aldous kysyy.
”Sä kuulit silloin väärin”, sanon.
”Vai niin.”
Me makaamme hetken niin. Edelleen. Olemme maanneet jo jonkin aikaa ja virumme yhä nesteissämme ja hiessämme.
”Kuinka paljon väärinkäsityksiä on ihmisten elämässä?” kysyn. ”Meidän välillämme.”
”Varmaan paljon”, Aldous vastaa. ”Onneksi tahattomia.”
Onneksi tahattomia, ajattelen, mutta en toista sitä tällä kertaa. Alan siis oppia. Ironiaa, että se tapahtuu vasta viime hetkellä, siinä vaiheessa, kun sillä ei ole enää väliä.
Ei mitään väliä / kun aika on menetetty / menetetty moninkerroin / jäänyt takalasiin muistoksi / kuin hiekkatien pöly.
Prinssi mahtui neuvolan normaalikäyrien raameihin. Hän kasvoi sitä vauhtia kuin piti ja paino nousi samalla. Prinssi ei ollut keskivertoa näissä käyrissä, mutta ei mennyt paljon keskiviivan yli. Hän ei hätyytellyt käyrän ylälaitaa.
”Muistin sitä kertaa, kun olimme kolmisin neuvolassa”, muistelen.
”Niitä kertoja”, Aldous Tsitsis oikaisee.
”Kokeilin muistatko sä, että niitä oli useampia kuin yksi?”
Aldous muisti. Kymppi kokeesta.
”Mitä sä ajattelit silloin?” kysyn. Muistan itse omat silloiset ajatukseni. Ajattelin aluksi, että neuvolahenkilökunta luuli kai Aldouksen olevan lapsen isä ja heikäläiset olisivat halunneet kysyä asiasta jotain ja sitten ajattelin perään olevani täysi uuno, sillä neuvolaväki tiesi ja kaikki tiesivät totta kai, että olin Hepun vaimo ja että lapsen isä on Heppu, ilman muuta, siitä ei ole epäilystä, mutta oliko Aldous minun veljeni vaikka?
Saat olla. Ole hyvä.
Neuvolaväki ajatteli varmaan niin päin, ei siis suin surmin, että Aldous olisi Hepun sukukuntaa tai jos oli, tämä oli jotain niin kaukaista haaraa, ettei voinut oikeastaan edes puhua sukulaisuudesta.
”Mitä minä ajattelin?” Aldous tuumaa.
”Niin?”
Niin darling? ajattelen.
”En mitään, luulen.”
”Et mitään, luulet”, vastaan. Toistan tällä kertaa. Ei se oppi sitten tarttunut tai pysynyt kauaa nupissa. ”Et pelännyt, että sua luultaisiin isäksi?”
”En pelännyt.” Hetki hiljaa. ”Olisiko pitänyt pelätä?”
”Ei suinkaan.”
Prinssi oli vaunuissa ja Aldous Tsitsis työnsi niitä, niin kuin pienokaisen isä konsanaan ja minä olin pujottanut käsivarteni Aldouksen käsimutkaan ja roikuin mukana. Tarkoituksella. Tahallani. Ilkikurisenako?
Leikin olevani presidentti John F. Kennedyn vaimo Jaqueline miehensä käsipuolessa.
Ajattelin, että vastaantulijat tunsivat ehkä houkutusta vilkaista vaunuihin nähdäkseen vauvassa mahdolliset perityn vammaisuuden merkit? Tässä yhteydessä, kun olin näin Aldous Tsitsiksen vieressä ja kanssa, osa vastaantulijoista ei tajunnut välttämättä, että olen rouva Heppu ja heillä oli kiusaus tuoda julki ääneen tyrmistyksensä minulle, tälle hyvännäköiselle naiselle, joka oli liikkeellä yhdessä hirviön kanssa. Me kaksi olimme ilmielävät kaunotar ja hirviö päiväkävelyllä ja ihmisiä pelotti eivätkä he tainneet pitää näkemästään.
Sen näki silmistä. Osaaottavista, tyrmistyneistä ja säikähtäneistä silmäyksistä: Et kai sinä ole pelehtinyt tuon kanssa ja antanut sen laskea spermat sisääsi? Ei kai tuo rumilus ole lapsen isä?
Ajatuksia liikkui. Ajatukset liikkuvat, mutta eivät käy aina satimeen.
”Ihmettelin miksi sä halusit näyttäytyä mun kanssa”, Aldous kertoo. Hänen äänensä on vakava ja surullinen. ”Halusitko sä kiusata itseäsi?”
”En”, vastaan suu tyynyssä kiinni.
”Mitä sitten?” Aldous jatkaa. ”Halusit näyttää jotain ihmisille?”
”Halusin nähdä miten nämä reagoivat”, tunnustan. On aika tunnustaa ja olla tunnustamatta.
Aldous Tsitsis ei vastaa heti. Sitten: ”Olinko mä koekaniini?”
”Jos haluat.”
Odotan.
”Pupu pöksyssä”, Aldous lohkaisee.
”Puputyttö ja pupu”, jatkan leikkiä. ”Kanit koinivat kovasti.”
”Kani ei ole sama kuin pupu”, Aldous sanoo.
”Samaa sukua. Samaa kikkelinjuurta.”
”Saitko sä?” Aldous palauttaa äkkinäisesti.
”Mitä? Lähetitkö sä mulle postia?”
Joudun kohottamaan pään tyynystä, jotta saan sanottua niin pitkän lauseen.
”Lähetin pusuja postissa. Koko krossin.”
”Koko krossin”, toistan, toistan ja nauran.
”Sä naurat”, Aldous sanoo. ”Kaikelle sä naurat.”
”Kaikelle”, nauran.
”Oletko sä ihan viisas?” Aldous kysyy.
”Viisas”, jatkan kyllästymättä.
”Ääliö”, Aldous toppuuttelee.
”Olet”, vastaan.
”Mielelläni”, Aldous hymyilee, sen kuulee. ”Jos saan olla sun oma ääliösi?”
”Ääliöni mun.”
”Ääliö vähämieli”, Aldous panee paremmaksi.
”Et ole”, kyllästyn leikkiin. Yhtäkkiä. ”Sä olet mun rakas ystävä. Pyydän anteeksi aiempia pahoja sanojani.”
”Sä olet mun rakas ystävä”, Aldous sanoo. ”Sä et edes osaa sanoa pahasti. Sä et tiedä miten sanoa pahasti.”
Toistaa, ajattelen. Aldous toistaa sanojaan ja puheitaan.
”Osaan. Älä ajattele kuitenkaan mua pahalla.”
”En taatusti”, Aldous vastaa. ”Ajattelen sinusta vain kaikkea hyvää. Nyt ja aina.”
>>>jatkuu>>>
