Terveisiä Taavetista

 

Kylmiä, yhä valoisampia aamuja. Herätessä itäinen taivas värjäytyy turkoosiksi. Illalla päivää riittää yhä pitempään. Kevät on koittanut. Eilen bussissa nautin mennen tullen vaihtelevista maisemista. Peltoaukea hautausmaan jälkeen, josta aukeamasta tosin leveä kuutostie anastaa ison osan. Liikenne tarvii tiensä. Solakoita mäntyjä harjukankaalla. Puilla saattaa olla ikää, mutta ne ovat jääneet karussa maaperässä ohutrunkoisiksi. Kilpikaarnaisia, vanhoja mäntyjä ei näkynyt. Niitä esiintyy ja on jäljellä vain kaupungeissa ja taajamissa. Tehtaan savutuprahdus loitolla taivaanrannassa. Se erottuu kauas. Viimein kaupungissa Saimaan selkää, jota täplittävät tummat pilkkijät.

Terveisiä Taavetista

     

Eilen arkirutiiniin tuli häiriötä, kun piti käydä kaupungissa. Aamulla kirjoitin kuitenkin tunnin ajan Tipit -kuunnelmaa ja laitoimme julki Kun kuu kääntää kasvot(5) -postauksen. Luin myös muutaman sivun Patti Smithin vaeltelevaa kirjaa Apinan vuosi. Laitan lainauksen sivulta 45: ”Hänellä oli tietty harvinainen, ilmiömäinen kyky. Kuten Faulkner, Proust tai Stephen King, hän pystyi kirjoittamaan ja ajattelemaan samanaikaisesti.” Tämän sanoo muuan Ernest, satunnainen juttukaveri kahvilassa. He keskustelevat kirjailijasta nimeltä Roberto Bolaño. Ahaa, täytyy tutustua. Siihen aikaan, kun luin ensimmäisen kerran Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -romaanin, ymmärsin vielä huonosti espanjalaisen kielialueen kirjallisuutta, mutta alan parantua siinä suhteessa.

Kun kuu kääntää kasvot(5)

 >>>jatkuu>>>   

Sama päivä yhä, sama lepakkotodellisuus, -kanava ja -aika. Joku jossain jolloin opasti minua, että sana lepakko, suomen sanoin, tarkoittaa myös naista, joka on lesbo, pillullinen homo. Täällä lepakko tai pyrkyri alalle, mitä kuuluu sinne maailmankolkkaan, jossa tämä viesti kuuluu ja erottuu?

Onko muuten viestiä olemassa, vaikka se olisi lähetetty, jos sitä ei ole vastaanotettu? Onko vastaanotto tapahtunut, jos viestiä ei ole luettu, tosi asiassa tai sitä ei ole ymmärretty eikä tulkittu tai tulkittu oikein? Tapahtuuko ihmisten välistä kohtaantoa vai ei?

Kuka määrittelee oikein tulkitsemisen?

Mainitsin aiemmin tässä päiväkirjassa isovanhempani, jotka ovat tarkennuksena äitini puoleiset mummi ja vaari. Toispuoliset ovat, jos ovat yhä tolpillaan, Amerikan mantereella. Isäni, matruusi hetken aikaa, on syntynyt siellä kaukana. Hän on suunnannut ammoin, hurjassa nuoruudessaan merille, poikennut uteliaisuudesta maihin vanhempiensa syntymämaan eräässä nuhjuisessa satamassa ja sotkeentui suunnissa niin pahoin, että jäi tänne. Äidillä oli jokin osa asiassa, vaikka siitä ei puhuta.

Isovanhempani, jotka siis tiedän ja joiden kanssa olen vähäisesti tekemisissä, asuvat Helsingissä, lähellä ja samoin asuvat äitini ja isäni aivan tässä nurkan takana. Olen ainoa lapsi. Sovin näin lukijan kanssa, koska en halua enkä aio aiheuttaa paljastuksillani, kirjoittamalla, ajattelemalla ääneen, mitään hankaluuksia eikä traumanaiheita oikealle siskolleni ja yhtä oikealle veljelleni. Kirjoitan kuin heitä ei olisi. Kirjoitan myös muuten siten, että en painota sukupuutani, en sukuani enkä sukulaisiani. Mainitsin tähän mennessä mainitut syystä, että on mahdollista, että näen heitä silloin tällöin ja he voivat saada päähänsä tulla käymään luonani. Kutsumatta. En tapaa kutsua väkeä, ketään käymään luonani, mutta jokin varovaisuus saa minut varautumaan siihen, että milloin vain vanhempani tai jompi kumpi heistä tai mummi tai vaari voi olla ovellani. Asiat etenevät ja ihmiset tekevät niiden mukaan käytännöllisiä päätöksiään.

En silti näe, että esimerkiksi äitini tulisi hakemaan turvaa olkapäästäni, itkemään sitä vasten pahaa oloaan.

Minun sosiaalisessa elämässäni ja todellisuudessa on mukana tällä hetkellä yksi ainoa henkilö, Kulta. Me emme elä yhdessä, mutta pidämme yhteyttä. Kulta opiskelee taidegrafiikkaa. Hän tekee päättötyötä minusta, minun muodonmuutosprosessistani. Se tuntuu toisaalta hyvältä ja toisaalta hirvittää. Annan teokselle ja tutkimukselle kasvoni ja ehkä enemmänkin. Minulle oli kova pala, niin kuin on varmaan kaikille muille kaltaisilleni, ottaa lopullinen askel kohti sukupuolenvaihdosta, mutta nyt vaikuttaa siltä, että lisää askelia on edessä. Luotaamaton tulevaisuus todella. Tulevaisuus on hämärän peitossa tai udun kätkemä, näkymättömissä ja tietymättömissä.

Kulta tuli käymään. Se tapahtuu nyt iltapäivällä. Istumme olohuoneessa ja valmistaudun striptease-esitykseen. Niin koen.

”Onko vaikea paikka?” Kulta kysyy osaaottavasti. Hän on pahoittelevan ilmeinen, mutta en tiedä, en todella tiedä mitä uskoisin?

”On”, ruinaan kuin pikkupenska. Mieli tekee pyytää lisäaikaa.

”Sä voit perua milloin vain”, Kulta vakuuttaa.

Se tekee tämän vain pahemmaksi. Hänellä on fantastinen päättötyö tekeillä, mahtava, upea aihe, vertaansa hakeva aihe, koen niin ja minä voin pilata sen yhdellä sanalla, kiellolla. Tiedän, että en tee sitä, mutta se ei helpota oloani.

”Tarvitseeko sun ottaa jotain?” Kulta kysyy. Hän huolehtii minusta. Hän tarkoittaa kamaa, alkoholia, jotain rentouttavaa.

Pudistan päätäni.

”Ei sitten.”

Kulta hymyilee. Hän on irokeesi. Hänen kampauksensa, se hiuslaite, joka oli intiaanien luomus ja keksintö ja josta tuli takavuosina suosittu nuorten keskuudessa. Kulta on irokeesi, hänellä on helisevä rengasketju roikkumassa kummastakin lävistetystä korvalehdestään eli yksittäisten rinkuloiden rivistö kilisemässä toisiaan vasten ja säärissä ja käsivarsissa erottuvat tatuoinnit. En ole nähnyt Kultaa koskaan alastomana, joten en tiedä missä kaikkialla hänellä on tatuointeja.

Minulla ei ole yhtään tatuointia. Aika veikeää. Varjelen ihoani ja hipiääni. En halua tehdä siihen mitään suurta ja peruuttamatonta muutosta ja tatuointi on, olisi sellainen. Silti olen tehnyt joidenkin mielestä varmaan vielä isomman ja peruuttamattomamman teon, kun olen antanut poistaa kullini. Se sävähdyttää ihmisiä. Ei sillä, että olisin puhunut asiasta, kertonut siitä kulkiessani oikealle ja vasemmalle, mutta olen vieraillut muutamilla mielipidesivustoilla ja niillä kullinsa pois leikanneet edustavat lähinnä mielenvikaisia tai vähä-älyisiä, hulluja ja houkkia, seonneita.

Paljon on nimiä maailmassa. 

>Kultainen puutarha 2> 

Menen asioita läpi järjestyksessä. Miten ja missä yhteydessä tapasin Kullan alunperin? Se tapahtui viime syksyn kirjamessuilla, jossa oli ohjelmassa uusi kokeilu tai pilottihanke: Jonkin opinahjon tai vastaavan opiskelijat tarjosivat seuraa yksinäisille, esimerkiksi vammaisille, avustivat heidän liikkumistaan messuilla, kantoivat tavaroita ja reppuja, kirjaostoksia tai pitivät muuten seuraa. Tällaisen seuralaisen sai vuokrata itselleen. Minulta se oli pelkkä päähänpisto tai ei edes oma päähänpisto, vaan nuorehko irokeesikampauksinen nainen seisoi vain yhtäkkiä edessäni keskellä ihmisvirtaa ja -tungosta ja tarjosi jotain esittelylehtistä. Tyypillistä messutoimintaa. Näitä mainosten tyrkyttäjiä on tietenkin kaikilla messuilla, mutta minulle, joka olen viehtynyt kirjallisuuteen, kirjamessut on ainoa messutapahtuma, johon osallistun. Syystä tai toisesta jäin tällä kertaa jumiin tähän tilanteeseen. Olin valmistautumaton.

Olen käynyt varmaan seitsemänä viimeisenä, perättäisenä vuotena putkeen kirjamessuilla. Vähintään ainakin yhtenä päivänä kulloisenkin messutapahtumakokonaisuuden aikana, mutta yleensä useampana. Yhden kerran, kolme vuotta sitten, vietin aikaani messuilla kaikkina sen aukiolopäivinä, vaikka en koko aikaa. En ollut tekemässä mitään ennätystä. Se viimeinen messupäivä silloin oli minulta selvää jäähdyttelyä, enimmäkseen vain istuin tungoksessa eri penkeillä, ylipäänsä penkeillä ja katsomossa yleisönä ja imin vaikutteita, tein eroa ja valmistauduin aikaan jälkeen messujen. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

   

Patti Smithin Apinan vuosi -teoksessa tuli melkein alkumetreillä esiin Shakespeare. Sandy Pearlman piti eniten Shakespearen Kesäyön uni -näytelmästä. Patti ja Sandy kävivät Oregonissa Shakespeare -juhlissa katsomassa sitä 90-luvulla. Sandy on Apinan vuosi -teoksessa sairaalassa henkitoreissaan. Vanhat ystävät kuolevat. Ympärillä on enää nuoria. Onko maailmakaan enää sama? Apinan vuoden rinnalla luen ääneen Günter Grassin Peltirumpua. Olemme puolivälissä sitä. Hengästyttävän upeaa kerrontaa. Yksi vuosisadan kirjoja, jos niitä ovat olleet Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Joycen Odysseus ja Wallacen Infinite Jest. Jatkanko? Volter Kilven Alastalon salissa, Faulknerin Snopes-trilogia, Hemingwayn Vanhus ja meri ja Claude Simonin Ruoho. Mainitsen näin muutamia. Peltirumpu on siellä muiden upeiden joukossa. Muistan, että se teki suuren vaikutuksen heti, kun tutustuin siihen kuusikymmentäluvun lopussa ja sama vaikutus tuntuu yhä, tälläkin kertaa.

Terveisiä Taavetista

     

Jätin kesken Shakespearen Kesäyön unelman. Luin puolet näytelmästä ja lopetin sen jälkeen, kun Puck -haltia oli pannut aasin pään yhden kosijamiehen pään tilalle. Teksti on sinänsä hyvää, mutta liian romanttisen siirappista. Lähtökohta siihen, että valitsin Kesäyön unelman, on kokemus ja muistoni seitsenvuotiaana. Minä tai joku muu meistä pienemmistä lapsista oli saanut lahjaksi sarjakuvavihon, jossa oli Shakespearen Kesäyön unelma. En ole varma luinko sen silloinkaan kokonaan läpi, osasin lukea ennen kouluun menoa, mutta sen muistan, että tarina oli outo, kummallinen ja aasinpään muistan erityisesti. Tarina ei kuitenkaan auennut minulle ja nyt, kun luin sitä tässä täydessä iässäni, totesin, että en jaksa paneutua vieläkään sen paremmin näiden rakastavien ja ei-rakastavien parien lemmenongelmiin, joten vaihdoin kirjaa ja tartuin Patti Smithin Apinan vuosi -teokseen.

Terveisiä Taavetista

     

Suomalaisen kulttuurin juhlapäivä tai kansalliselle kulttuurille pyhitetty päivä. Sää suosi eilen ulkoilijaa, aurinko hemmotteli ja illalla, kun päivän valo hiipui verkkaan, kuu nousi punertavankellertävänä vehreiden mäntyjen latvusten takaa. Kuu muisti sitä, että julkaisimme eilen Kaunis kesäpäivä -blogissa neljännen osan proosatekstiä Kun kuu kääntää kasvot. Helmikuun aikana sovittelin siitä kuunnelmamuotoa ja lähetin sen viime torstaina tuntemattomaan kokeilemaan kohtaloaan. Kuu -kuunnelman jälkeen Tipit -tarina, joka tuli julki blogissa viime kevätkesällä, vaati päästä vuorollaan telakalle ja aloin työstää sitä. Ohessa luen Shakespearen Kesäyön unelmaa ja ääneen olen lukenut kolmena iltapäivänä ja iltana hersyttävää Günter Grassin Peltirumpua, jonka olen ja olemme lukeneet monituisia kertoja, mutta minulla on vierähtänyt viime kerrasta paljon aikaa. Aamulla kävin ensimmäiseksi parvekkeella katsomassa kuuta. Se näkyi pilviharson takaa.

Kun kuu kääntää kasvot(4)

 >>>jatkuu>>>    

Olin kaksijakoisella mielellä, kun pääsin oman asuntoni suojaan ja huomaan. Seisoin eteisessä enkä arvannut sytyttää valoa, sillä en halunnut nähdä kasvojani peilistä. Parta yritti kasvaa kaikesta huolimatta, vaikka yritin kieltää sitä ja kaikki kemia minussa pyrki samaan. Poikana, miehenä parrankasvuni oli ollut vähäistä. Minun ei tarvinnut ajaa partaa päivittäin. Käytännössä tein sen kaksi kertaa viikossa. Mutta nyt tyttönä, naisena, parta piti keljusti ja tottelemattomasti pintansa ja jouduin ajamaan sen kerran kahdessa päivässä, jos en aikonut alkaa kasvattaa sitä ja joka päivä, jos halusin pitää sen näkymättömänä.

Parta, joka kasvaa kasvoissa, näkösällä, kaikkien näkösällä, sitä on vaikea piilotella.

Parran alla mielessä, piilossa, oli tämä tunne olemattomasta siittimestä, joka muistutti ikävästi itsestään. Olin antanut leikata tärkeän osan itseäni ja itsestäni. Olin ottanut siitä kuvia muistoksi, velttona ja jäykistyneenä, kuvia, jotka ovat lipaston laatikossa kätkössä tallella, mutta joita en halua enkä edes kuvittele kehystäväni esiin, pitäväni niitä seinällä nähtävänä. En halua nähdä niitä itse. En halua kuljettaa menneisyyttä mukanani.

Ajattelen, että nämä surkeat mietteet ja mieleennousemat tulevat siitä, että olen vaihtamassa sukupuolta miehestä naiseksi enkä päinvastoin. Nainen minussa reagoi, se vallitseva puoli minussa, joka on ollut aina feminiininen ja jonka olen tiedostanut ja hyväksynyt. Mutta ajattelen siis, että jos tämä operaatio tapahtuisi toisin päin eli jos olisin muuttumassa naisesta mieheksi, miehinen minä ei hempeilisi eikä tutkisi tuntojaan niin naismaisesti tunteella kuin teen. Kuvittelen näin, oli se totta tai ei. Nainen, miehekäs nainen muuntuu ja taipuu helpommin mieheksi, koska mies on tyly ja piittaamaton, vähätunteinen ja vastaavasti naismainen mies, hänestä ei tule koskaan hyvää ja toimivaa naista, koska hän suree liikaa, ajattelee liikaa, tunnepitoisesti ja ylipäätään liikaa.

Tämä tammikuinen aamupäivä upean, reippaan kävelylenkin jälkeen päättyi siihen, että itkin eteisessä istuallani, lattialla ja nojasin selkääni asunnon oveen ja eteisen hämärä väistyi vähitellen muualta huonetiloista lankeavasta hajavalosta, johon silmä mukautui. Rappukäytävässä kolisi, joku liikkui siellä ja säikähdin, kun posti työnsi rämähtäen luukusta mainossälää päälleni.

Se oli hauskaa, tämä päätösosa. Se nosti hymyn takaisin mieleen. Ehkä hymyilin oikeasti? Nousin, kokosin lehtiannin kynnysmatolta ja vein sen mukanani keittiön pöydälle. Katsoin ulos ikkunasta. Säteilevä, aurinkoinen päivä. Otin nenäliinan paketista keittiön työtasolta ja niistin nenäni.

Yksi tammikuinen päivä vuonna 2020. Paitsi, että päivä ei ollut vielä tässä. Painoin kahvinkeittimen päälle. Nainen minussa oli laittanut sen sitä vaille valmiiksi ennen aamulenkkiä. Miehet ja naiset ovat erilaisia. Sen takia aloin aikoinaan haaveilla ja uneksia omasta tyttöminästäni. Koska huomasin väistämättömän, ajattelevani ja tuntevani enemmän naisen tavoin kuin miehenä ja että tein myös kaikkia asioita niin kuin naiset tapaavat tehdä, ennakoiden, huolehtien, järkeillen, kun miehet ovat enemmän impulsiivisia. Miehet tekevät asioita, jotka eivät tule meille naisille mieleen. He ovat rohkeampia.

Postin sälän joukossa oli tilattu lehti: Me naiset. Olin laittanut tilauksen sisään heti toimenpiteen jälkeen, samoihin aikoihin, kun muutin tänne Itä-Pasilaan. Toinen numero, jonka sain. Painotuotteen odotuksia herättävä tuoksu, joka teki seuraa valmistuvan kahvin erilaiselle aromille.

Laitoin paperinkeräykseen menevän lehtikuonan omaan jäteastiaansa odottamaan, istuin, asetin Me naiset -lehden pöydälle eteeni kahvinkeittimen kurahdellessa seuraksi kuin oikea seuralainen, koira tai kissa, joita minulla ei ole, mutta kurahdukset kuuluivat ja pöhähdykset, kun keitin päästi höyryjään. Olin kotona. Olin yksin, mutta olin kotona.

Kaikki mitä naiset tekevät, meikkaaminen, kotityöt siivouksineen, kaupassakäynti, ruuanlaitto, joka toki kuuluu kotityöosioon, lastenhoito, vaikka siitä en oikein tiedä enkä säärikarvojen poistosta, siihen en ole ryhtynyt, mutta enimmäkseen kaikki se, mitä naiset tekevät erotukseksi miesten tekemisistä, tuntuu minusta tavoiteltavalta ja hyvältä. Teen niitä asioita mielelläni. Sanon itselleni, että tuota minä haluan tehdä. Haluan meikata. Kyllä.

Kun olin aamulla kävelemässä, laitoin ennen lähtöä väriä ripsiin ja sipaisun punaa huuliin, enemmän rohtumista vastaan, suojaksi kuin muusta syystä. Nykyisin nautin siitä, kun kahvissa on kevyt sivumaku huulipunasta. Nautin siitä samalla tavalla kuin nautin aikoinaan siitä, että suutelin jotain tyttöä, suutelin hänen maalattuja huuliaan. Ja nyt näen sen samana mielessäni. Kuvittelen suutelevani toista tyttöä, naista. Voi olla, että tulevaisuudessa vokottelen ja vikittelen naisia, en miehiä? Voi olla, mutta en tiedä varmemmin, koska kaikki on yhä epäselvää ja vaiheessa. Ehkä minusta ei tule ikinä sellaista naista, joka olisi miesten seksiobjektina, joka viihtyisin siinä osassa? En ole kullinkipeä.

Tuliko selväksi? Vaihdoinko sukupuolta voidakseni tulla lesboksi? Se on yksi ajatus ja johtopäätös. Joku toisinajatteleva voisi väittää tämän kuullessaan, että tein koko homman turhaan. Hän voisi lisätä myös, että meikäläinen on kaikella todennäköisyydellä päästään vialla.

Olen kyllä, myönnän, jos se tekee oloni paremmaksi, miellyttävämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Hyvä, jos olen tämän jälkeen paremmin oma itseni, omassa itsessäni ja kehossani, tunnen sen enemmän omaksi itsekseni, kodikseni. Onko vääryys, jos ihminen haluaa olla kotonaan ja viihtyy niin?

Muuten, kaksikymmentäkahdeksanvuotias ihminen ei ole enää nuori eikä lapsi. Hänellä on omat kokemuksensa elämästä ja maailmasta. Sen ikäisenä luulisi ja olettaisi omaavansa riittävän kokemuspohjan saadakseen luvan päättää omista, itseään koskevista asioistaan. Olevansa oikeutettu päättämään niistä. 

>>>jatkuu>>>