>>>jatkuu>>>
Olin kaksijakoisella mielellä, kun pääsin oman asuntoni suojaan ja huomaan. Seisoin eteisessä enkä arvannut sytyttää valoa, sillä en halunnut nähdä kasvojani peilistä. Parta yritti kasvaa kaikesta huolimatta, vaikka yritin kieltää sitä ja kaikki kemia minussa pyrki samaan. Poikana, miehenä parrankasvuni oli ollut vähäistä. Minun ei tarvinnut ajaa partaa päivittäin. Käytännössä tein sen kaksi kertaa viikossa. Mutta nyt tyttönä, naisena, parta piti keljusti ja tottelemattomasti pintansa ja jouduin ajamaan sen kerran kahdessa päivässä, jos en aikonut alkaa kasvattaa sitä ja joka päivä, jos halusin pitää sen näkymättömänä.
Parta, joka kasvaa kasvoissa, näkösällä, kaikkien näkösällä, sitä on vaikea piilotella.
Parran alla mielessä, piilossa, oli tämä tunne olemattomasta siittimestä, joka muistutti ikävästi itsestään. Olin antanut leikata tärkeän osan itseäni ja itsestäni. Olin ottanut siitä kuvia muistoksi, velttona ja jäykistyneenä, kuvia, jotka ovat lipaston laatikossa kätkössä tallella, mutta joita en halua enkä edes kuvittele kehystäväni esiin, pitäväni niitä seinällä nähtävänä. En halua nähdä niitä itse. En halua kuljettaa menneisyyttä mukanani.
Ajattelen, että nämä surkeat mietteet ja mieleennousemat tulevat siitä, että olen vaihtamassa sukupuolta miehestä naiseksi enkä päinvastoin. Nainen minussa reagoi, se vallitseva puoli minussa, joka on ollut aina feminiininen ja jonka olen tiedostanut ja hyväksynyt. Mutta ajattelen siis, että jos tämä operaatio tapahtuisi toisin päin eli jos olisin muuttumassa naisesta mieheksi, miehinen minä ei hempeilisi eikä tutkisi tuntojaan niin naismaisesti tunteella kuin teen. Kuvittelen näin, oli se totta tai ei. Nainen, miehekäs nainen muuntuu ja taipuu helpommin mieheksi, koska mies on tyly ja piittaamaton, vähätunteinen ja vastaavasti naismainen mies, hänestä ei tule koskaan hyvää ja toimivaa naista, koska hän suree liikaa, ajattelee liikaa, tunnepitoisesti ja ylipäätään liikaa.
Tämä tammikuinen aamupäivä upean, reippaan kävelylenkin jälkeen päättyi siihen, että itkin eteisessä istuallani, lattialla ja nojasin selkääni asunnon oveen ja eteisen hämärä väistyi vähitellen muualta huonetiloista lankeavasta hajavalosta, johon silmä mukautui. Rappukäytävässä kolisi, joku liikkui siellä ja säikähdin, kun posti työnsi rämähtäen luukusta mainossälää päälleni.
Se oli hauskaa, tämä päätösosa. Se nosti hymyn takaisin mieleen. Ehkä hymyilin oikeasti? Nousin, kokosin lehtiannin kynnysmatolta ja vein sen mukanani keittiön pöydälle. Katsoin ulos ikkunasta. Säteilevä, aurinkoinen päivä. Otin nenäliinan paketista keittiön työtasolta ja niistin nenäni.
Yksi tammikuinen päivä vuonna 2020. Paitsi, että päivä ei ollut vielä tässä. Painoin kahvinkeittimen päälle. Nainen minussa oli laittanut sen sitä vaille valmiiksi ennen aamulenkkiä. Miehet ja naiset ovat erilaisia. Sen takia aloin aikoinaan haaveilla ja uneksia omasta tyttöminästäni. Koska huomasin väistämättömän, ajattelevani ja tuntevani enemmän naisen tavoin kuin miehenä ja että tein myös kaikkia asioita niin kuin naiset tapaavat tehdä, ennakoiden, huolehtien, järkeillen, kun miehet ovat enemmän impulsiivisia. Miehet tekevät asioita, jotka eivät tule meille naisille mieleen. He ovat rohkeampia.
Postin sälän joukossa oli tilattu lehti: Me naiset. Olin laittanut tilauksen sisään heti toimenpiteen jälkeen, samoihin aikoihin, kun muutin tänne Itä-Pasilaan. Toinen numero, jonka sain. Painotuotteen odotuksia herättävä tuoksu, joka teki seuraa valmistuvan kahvin erilaiselle aromille.
Laitoin paperinkeräykseen menevän lehtikuonan omaan jäteastiaansa odottamaan, istuin, asetin Me naiset -lehden pöydälle eteeni kahvinkeittimen kurahdellessa seuraksi kuin oikea seuralainen, koira tai kissa, joita minulla ei ole, mutta kurahdukset kuuluivat ja pöhähdykset, kun keitin päästi höyryjään. Olin kotona. Olin yksin, mutta olin kotona.
Kaikki mitä naiset tekevät, meikkaaminen, kotityöt siivouksineen, kaupassakäynti, ruuanlaitto, joka toki kuuluu kotityöosioon, lastenhoito, vaikka siitä en oikein tiedä enkä säärikarvojen poistosta, siihen en ole ryhtynyt, mutta enimmäkseen kaikki se, mitä naiset tekevät erotukseksi miesten tekemisistä, tuntuu minusta tavoiteltavalta ja hyvältä. Teen niitä asioita mielelläni. Sanon itselleni, että tuota minä haluan tehdä. Haluan meikata. Kyllä.
Kun olin aamulla kävelemässä, laitoin ennen lähtöä väriä ripsiin ja sipaisun punaa huuliin, enemmän rohtumista vastaan, suojaksi kuin muusta syystä. Nykyisin nautin siitä, kun kahvissa on kevyt sivumaku huulipunasta. Nautin siitä samalla tavalla kuin nautin aikoinaan siitä, että suutelin jotain tyttöä, suutelin hänen maalattuja huuliaan. Ja nyt näen sen samana mielessäni. Kuvittelen suutelevani toista tyttöä, naista. Voi olla, että tulevaisuudessa vokottelen ja vikittelen naisia, en miehiä? Voi olla, mutta en tiedä varmemmin, koska kaikki on yhä epäselvää ja vaiheessa. Ehkä minusta ei tule ikinä sellaista naista, joka olisi miesten seksiobjektina, joka viihtyisin siinä osassa? En ole kullinkipeä.
Tuliko selväksi? Vaihdoinko sukupuolta voidakseni tulla lesboksi? Se on yksi ajatus ja johtopäätös. Joku toisinajatteleva voisi väittää tämän kuullessaan, että tein koko homman turhaan. Hän voisi lisätä myös, että meikäläinen on kaikella todennäköisyydellä päästään vialla.
Olen kyllä, myönnän, jos se tekee oloni paremmaksi, miellyttävämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Hyvä, jos olen tämän jälkeen paremmin oma itseni, omassa itsessäni ja kehossani, tunnen sen enemmän omaksi itsekseni, kodikseni. Onko vääryys, jos ihminen haluaa olla kotonaan ja viihtyy niin?
Muuten, kaksikymmentäkahdeksanvuotias ihminen ei ole enää nuori eikä lapsi. Hänellä on omat kokemuksensa elämästä ja maailmasta. Sen ikäisenä luulisi ja olettaisi omaavansa riittävän kokemuspohjan saadakseen luvan päättää omista, itseään koskevista asioistaan. Olevansa oikeutettu päättämään niistä.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti