Kun kuu kääntää kasvot(19)

>>>jatkuu>>> 

 

Muistin yhtäkkiä hämmästyksekseni Edgar Rice Burroughsin Tarzan -kirjat. Nekin liittyivät asiaan. Luin niitä nuoruudessani tai varhaisnuoruudessa niin kuin varmaan myös useimmat muut meistä lukutoukista. Harveneva, outo lahko. Yhdessä Tarzan -kirjassa oli kirjan alussa Tarzan viidakon muiden puiden yläpuolelle kohoavan puun latvassa ja ihaili kuuta. En muista mitä tämä ihailu ja ihmettely piti sisällään, kirjan sanoja, mutta sen kautta tajusin silloin, siinä iässä, että muinaisille ihmisille on täytynyt olla ylittämätön kummastuksen aihe suuren, keltaisen kuun kohoaminen taivaalle. Se on kunnioitusta herättävä näky. Tähdet, niiden ääretön määrä, niitä nämä esi-isämme ovat ihmetelleet taatusti myös ja sikäli suurella syyllä, koska muinaiseen aikaan ei ole ollut valosaasteita haittaamassa näkyvyyttä, mutta silloinkin kuu on ollut silti ylivertainen ilmestys.

Aurinko päivällä, sokaiseva valopätsi ja yöllä kuu, joka oli lempeämpi vaihtoehto ja salli itseään katsottavan. Pelkästään näissä kahdessa kohteessa on kyllin synnyttämään myytit ja uskonnon. Asiat ja ilmiöt on haluttu selittää jotenkin, tehdä ne itselle ja samalla myös muille ymmärrettäväksi. Jumaluudet seuranamme ja vallitsemassa meitä.

En tiedä kuinka kauan istuin ja seurasin täydenkuun nousua ja siirtymistä. Sen liikkeen näki, kun kuu osui viistämään sopivasti katon lapetta ennen kuin se vapautui kokonaan avaruuden suhteelliseen mustuuteen. Katuvalot eivät himmentäneet kuuta. Ihmisten järjestämä maanpäällinen valoshow ei saanut kuuta edes kalpenemaan eikä iskemään silmää.

Ajattelin myös, että kuu pitää saman puolen itsestään suunnattuna maata kohti. Se on huomionarvoista. Olin lukenut siitä. Mietin kuinka tarkkaan se onnistuu eli pysyvätkö kuun niinsanotut kasvot kuinka tarkalleen samassa asennossa suhteessa maapalloon ja sitä kohti? Kuu ei kierrä vain maata ja maan mukana aurinkoa ja ole mukana meidän aurinkokunnassamme, joka kulkee jonnekin osana galaksia, vaan kuu kiertyy myös itsensä ympäri, tosin sellaisessa liikkeessä, että maanpäällinen havainnoitsija ei näe sitä. Maa ja kuu ovat kuin tanssipari, jotka pyörähtelevät yhdessä avaruuden tanssilattialla, mutta maa ei pane kuuta pyörähtelemään piruetteja edessään. Jokin maan ja kuun välillä lukitsee näiden keskinäisen asennon.

Näin on niin kauan kunnes tunnistamaton häiriö pakottaa Kuun pyörähtämään. Se tulee, ajattelin, ennustin. Nykytila on vallinnut aikakausista aikakausiin, mutta onko tulevaisuudella jotain muuta meidän varallemme?

Käsitin, että muistuma Hale-Boppista vaikutti tähän virinneeseen ajatuskulkuun. Yllätyksiä löytyy. Vaikka avaruus on laaja ja täynnä tilaa tai tyhjää, on silti olemassa mahdollisuus, että jokin komeetta sinkoutuu päin maata. Niitä on sinkoutunut ennenkin, materiaalia, tavaraa ja sinkoutuu myös nykyään, mutta ne kaikki ovat olleet tähän asti merkityksettömän pieniä kappaleita. Mutta mitä kauemmin Maa välttyy törmäämästä isoon avaruudenkappaleeseen, sitä lähempänä tuleva, iso törmäys on. Jokamiehen realismia ja todennäköisyyslaskentaa.

Koska maa ja aurinkokunta on ollut ihmiskatsannossa ikuisuuden ajan laskennallisesti muuttumattomassa, staattisessa tilassa, se kantaa mukanaan muuttuvan tulevaisuuden mahdollisuuden. Rauhallisen kehityksen tai olotilan rajana on muutos, myrsky. Se on tulossa, odottaa tulevaisuudessa, mutta kukaan ei tiedä matkansa määrää. Ennustusten ajat eivät ole loppuneet. Ne ovat päinvastoin vasta alkamassa.

Hale-Bopp on saanut nimensä sen löytäjän mukaan. Sitä taivaankappaletta, sen ilmestymistä ei käsittääkseni ennustettu etukäteen, mutta kun se on nyt viimein pyydystetty, siitä tiedetään tavattoman paljon, komeetan kiertoaikaa myöten. Sitä tiedemiehet osaavat tuskin sentään ennustaa kuinka komeana tähtitaivaan ilmestyksenä Hale-Bopp palaa tulevaisuudessa? Onko siitä, sen materiasta, kulunut silloin, retkellään universumin halki, kuinka merkittävä osa alkuperäisestä tai viimekertaisesta massasta? Sillä avaruudessa on myös muita energia- ja materiakasaumia ja -syöppöjä, jotka voivat verottaa ohikulkevien, -kiitävien komeettojen massaa. Tai on mahdollista, että tämä komeetta kohtaa ennakoimattoman kohtalonsa Oortin pilvessä tai millä nimellä sitä komeettavarastoa kutsutaankaan? Hale-Bopp voi törmätä tuhoonsa, osua liian lähelle mustaa aukkoa ja jäädä kiertämään yhtä pistettä kohti suuntautuvaa spiraalirataa kohden mustia syvyyksiä. Kahden ja puolen tuhannen vuoden aikana ehtii tapahtua paljon. Siinä ajassa komeetta kiertää pitkän radan ja kohtaa lukemattomat erilaiset maailmat ja avaruudenmaisemat.

Aloin palella. Oliko tämä hypotermiaa ja nämä ajatukseni myös? Kuu kiertyi pois näkyvistä. Jos olisin halunnut seurata sen kiertoa vielä, minun olisi pitänyt nousta ja mennä katsomaan lähemmäs lasitettua parvekkeen reunaa tai avata reunimmainen lasi ja kurkottaa ulos tyhjän päälle, mutta istuin sen sijaan yhä viipyvän hetken aloillani hytisemässä ja katsoin kuun heijastamaa ja kyllästämää kelmeää hohdetta, joka oli kuin harmaata kuuraa vanhojen kerrostalojen mustilla katoilla.

Keitin teetä. Tein sen kanssa voileivän, jonka päälle tuli juustoa ja suolakurkkua. Panin äidin tuliaiskorvapuustit, yli jääneet kaksi puustia, jotka olivat olleet jääkaapissa, lämpiämään mikroaaltouuniin. Halusin syödä ne pois saman tien. En halunnut nähdä niitä aamulla. En halunnut järkyttää mieltäni.

Teehetki, jonka aikana tein eroa äitiini ja kotiin. Jälleen kerran. Sama eron teko näemmä toistui aina uudestaan.

En nähnyt keittiön ikkunasta kuuta, mutta kaupungin valoja ja valopisteitä oli sen edestä. Sisälle ei kantautunut samalla lailla liikenteen ääniä kuin parvekkeelle. Ylipäätään tämän asunnon äänieristys oli hyvä, mutta jos aukaisi esimerkiksi tuuletusikkunan, kuuli tasaisen kaupungin yhtenäisen kumun. Sekin oli alavireinen, melkein murheellinen. Melankoliaa.

Äidin takia, oletin, mutta ravistin sille päätäni. Ei. Kyse oli niistä hormoneista. Kyse oli siitä, että keinotekoisesti nauttimani hormonituotteet, -lääkkeet ja vatsaontelossani ilmeisesti yhä vaikuttava kives taistelivat sukupuolestani. Riitaa on kaikkialla. Se tulee jopa ihmisen sisälle. Ei ihme, jos olo on hankala. 

>Pyhiinvaellus>

Nyt, kun kerroin miten asiat ovat, minusta tuntuu, että asiat ovat niin kuin kerroin.

Tällainen mistään tulematon ja mitään tarkoittamaton lause syntyi mielessäni. Näitä on liikkeellä.

Tein pyhiinvaelluksen Kaapelitehtaalle, oikeammin tehtaan ohi Lauttasaareen vievälle sillalle. Lämmin kevätpäivä. Ajoin ratikalla päättärille Salmisaareen ja nousin kyydistä. Kaapelitehdas seisoi entisellään omalla paikallaan, mutta en aikonut poiketa siellä sisällä enkä edes pihakuilussa. Ehkä samat kaverit olivat siellä kessuttelemassa, mutta minua ei kiinnostanut heidän seuransa.

Kävelin sen sijaan risteyksen yli ja edelleen Kaapelitehtaan viertä. Sillalla oli onkijoita. Se tuntui minusta lohdulliselta ja hyvältä. Se kertoi, että elämä jatkuu.

Kuljin onkimiesten ja parin onkinaisen ohi. Mereltä kävi suolainen henkäys, meren haju. Aurinko paistoi ja säkenöi kauempana veden pinnalla. Katsoin vain hetkittäin merta, hetkittäin kaiteen yli, mutta muuten seurasin lähestyvää Lauttasaaren rantaa. Seurasin vastaantulijoita, pyöräilijöitä, kävelijöitä, koiranulkoiluttajia. Liikenne, autot hurisivat ajoradalla. Kevät ja keskipäivä. Mietin, että on paljon ihmisiä, kaupunkilaisia, jotka eivät ole töissä, joilla on aikaa maleksia minun tavoin esimerkiksi tällä sillalla. Osa on varmaan työttömiä, osa eläkeläisiä tai sairaseläkkeellä ja jotkut ovat luovan työn tekijöitä, kirjailijoita, taidemaalareita, musiikin tekijöitä.

Ajatuksia piisaa toimittajalla. Hyvä juttu.

En ollut tarjonnut vieläkään mitään juttuja lehtiin, vaikka annoin ehkä äidin ymmärtää niin. En ollut jatkanut olematonta kirjaani. Miten sellaista voi jatkaa, jota ei ole edes olemassa? Odotan vain kutsua leikkaukseen. Olin luullut, että kaikki oli ohi, tavoite saavutettu ja sitten selviää, että yksi pieni juttu vielä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Eilen keskipäivän jälkeen, kun lähdimme kaupalle, teimme mutkan pellonlaidan kautta. Lokkeja oli arviolta viidenkymmenen linnun parvi matoaterialla tuoreella kynnöksellä. Traktori perässään viisisiipinen aura käänsi niille maata. Vajaa puolikuu erottui taivaalla. Kun kävelimme Linnalantietä torin viertä kuun rinnalla oli taivaalla kaartelemassa kymmenkunta mustaa naakkaa ja niistä erillään toinen mokoma valkeita lokkeja. Suihkukone alkoi piirtää pakokaasuvanaa idästä länteen. Myöhemmin kotona, kun otin hupparin tuolin selkämykseltä, huomasin pienen hämähäkin kulkevan karminlaitaa pitkin. Laitoin sormen sen eteen ja nappasin otuksen kämmenelle. Se hyppäsi siinä kolmen, neljän hämähäkin mittaisen loikan, halusi varmaan pois, vapaaksi, mutta vein sen olohuoneeseen, jossa Helena oli kutomassa ja katsoi televisiota. ”Mikä sulla on siinä? Hämähäkki?” hän arvasi. Laitoin käden sohvapöydälle niin, että pikkuinen pääsi kipittämään liinalle. Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli liikkeellä lattialla. Illalla, kun katsoimme jalkapalloa, kävimme välillä ihailemassa kuuta ja tähtiä. Oli jo hämärää, kun näimme kaksi rusakkoa laiduntamassa nurmikolla tien vieressä. Illalla viimeiseksi, kun olimme tuulettaneet makuuhuoneessa, sulkeneet ikkunan ja makasin sängyssä selälläni, näin katossa mustan pisteen. Kärpänen.

Terveisiä Taavetista

   

Olemme lukeneet neljäsosan Arthur Millerin omaelämäkerrasta Ajan uurteita. Originaalin nimi on Timebends A Life. Se on ilmestynyt 1987 ja suomennos 1989. Arthur Miller syntyi 1915 ja kuoli 2005. Kirjoittaessaan muistelmiaan hän on ollut seitsemänkymmenen iässä ja alle. Teksti on hyvää ja nautittavaa, konstailematonta, siinä on kronologinen eteneminen pohjana ja johon tulee aina luonteva viittaus nykyhetkeen. Ihmisiä, sukua, luovia kirjoituskokeiluja ja politiikkaa. Amerikkalaisissa kirjailijoissa on yhteisenä piirteenä, että heistä on mainittava aina, mistä heidän juurensa ovat peräisin. Puhtaasti amerikkalainen kirjailija on kai intiaani. En tiedä omasivatko Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain alueella asuneet alkuperäiskansat kirjallista kulttuuria, mutta heillä oli oma kieli tai kieliä. Onko seuraava askel, että saamme lukea oglalala-siouxin kielestä suomeksi käännettynä aidointa amerikkalaiskirjallisuutta?

                     

Terveisiä Taavetista

   

Eilen oli Englannissa kuninkaalliset hautajaiset. Arkisemmassa jalkapallomaailmassa ratkesi, että Norwich selvitti sarjanousun Valioliigaan. Teemu Pukki mukana menestyksessä. Myöhemmin illalla Manchester City, jolla oli ennen FA-cupin välierää vielä mahdollisuus voittaa tällä kaudella kaikkiaan neljä pokaalia, hävisi yksi nolla Chelsealle ja putosi loppuottelusta. Ei ole kaunista leuhkia omalla erinomaisuudellaan. Eilinen oli aurinkoinen päivä. Iltapäivällä kävelimme ihailemassa leskenlehtien keltaisia kukintoja tienpenkoilla. Korppi lensi kaartaen ylitsemme. Auringonpaisteisella, hiekkaisella oikopolulla oli vilskettä muurahaispesässä. Kolmantena luontoelämyksenä kiirehti kotikerrostalomme alakäytävällä hämähäkki suojaan seinänrakoon.

Kun kuu kääntää kasvot(18)

 >>>jatkuu>>> 

Äidillä ei ollut kudinta mukana. Se oli toisin. Äiti ei ollut harrastanut kutomista, kun olin aivan pieni tai en muistanut, että hän olisi kutonut, mutta ennen kuin lähdin kotoa maailmalle opiskelemaan ja toimittamaan toimittamistani, siihen aikaan hänelle oli tullut kutomisesta rakas harrastus. Nyttemmin hän kuului netissä kaikkiin villasukkakerhoihin ja vastaaviin käsityön ystävien kerhoihin. Ehkä hän oli mukana myös talkoissa kutomassa tumppuja synnytysosaston vauvoille. Hellyttävää ja hienoa.

Kaksi asiaa, aihetta, joille en ole lämmennyt. Vaikka olen muuten naiseutunut ja naiseutumassa, se ei tarkoita, että olisin innostunut ajatuksesta kantaa lasta ja synnyttää, imettää vauvaa. Tämä suuresti arvostettu ja hehkutettu äitiys ei ole se, jota tavoittelen. Ei sen enempää olla panoalustana. Minun naisenkaipuuni - monimerkityksinen sana - ei liity seksuaalisuuteen eikä lisääntymiseen. Se on enemmän aivoperäinen. Aivokasvain, sanoisin, jos tämä sana ei olisi virheellinen, viittaisi väärään ja väärin.

Kutominen, käsityöt on toinen osio, jonka jätän mielelläni muitten iloksi ja mielihyväksi. Ajattelen, että jos lähden tähän mukaan, siitä tulee pian uusi pakko. Pelkään, että siitä kehittyisi voimakas, henkinen side ja että jatkossa en voisi olla enkä elää ilman, että kulkisin joka paikkaan kutimen kanssa. En tiedä onko uusien harrastusten, harrasteiden omiminen järkevää tai käytännöllistä tai toivottavaa? Luulen, että kaikki keksimisen arvoinen, on jo keksitty.

Jäin miettimään tätä viimeistä. Se vaatii tarkennuksen: Jatkossa on arvioitava tarkemmin mihin käyttää aikansa. Ei riitä, että täyttää ristikoita tai sudoku-ruudukkoja tai pelaa pasiansseja pelikorteilla, nämä ajankäytön muodot, ajan tappaminen, ikään kuin se olisi jotain vahingollista, aika, se ei miellytä minua. En lue aikaa tappaakseni. En opettele kutomaan tai virkkaamaan voidakseni käsitöitä tekemällä täyttää vapaa- ja joutoaikani. Minulle vapaa-aika on kallisarvoinen, henkinen pääoma, henkinen tila käytettävänä enkä ole täyttämässä sitä millään suin päin.

Otin television häiriköimään tähän, mutta toistaiseksi en ole katsonut sitä edes joka päivä. En ole avannut sitä joka päivä.

”Tulet kai käymään joskus kotona?” äiti kysyi, kerjäsi.

Voi äiti parkaa, joudutko sinä kerjäämään poikaasi ja tytärtäsi käymään luonasi?

”Tarkoitan, että tiedät, että olet aina tervetullut?”

Hän katsoi minua silmiin.

”Tiedän”, vastasin.

”Et ollut jouluna.”

”En.”

”Olitko kipeä silloin?”

Tämän lähemmäs emme päässeet sitä kuumaa aihetta, sukupuolenvaihdosta? Se on yhtä kartettava kuin ammoin kuopattu Tshernobylin vaurioitunut atomireaktori, joka tarvitsee ympärilleen kymmenien tai satojen kilometrien suojavyöhykkeen ja aidat ja kieltotaulut aidoissa ja joissa varoitetaan tappavasta säteilystä ja kehotetaan kansalaisia pysymään poissa alueelta.

Äiti otti vaikenemiseni myöntönä.

”Minkälainen sun vointisi on nyt?”

”Ihan hyvä.”

Tietäisit, ajattelin. Jos tietäisit, et kysyisi. Katso leukaani. Katso t-paitani etumustaa ja kerro vasta sitten mitä näet ja miltä vaikuttaa?

Halasimme lähtiäisiksi. Äiti ei kyynelehtinyt, mutta huomasin kuitenkin, että hänen silmänsä eivät olleet kuivat. Hän lähti sumussa ja surussa. Voi meitä poikia. Voi, vaikka olisimme tyttöjä. 

>Kuu>

Menin parvekkeelle. Samalla, kun Kontin kuljetus toi minulle isomman keittiönpöydän, tuotin heillä myös muuta samaan kyytiin, pilkkahintaisen parvekekaluston, vanhan, kaikki siellä on vanhaa, pikkuruisen, pyöreän pöydän, pariisilaispöydän, ajattelen ja siihen kuuluvat kaksi tuolia. Ne myytiin yhdessä tietenkin, kalustona, joten minulla on nyt parvekkeella tällainen oleskelutila. Se odottaa varsinaisesti lämpimämpiä ilmoja. Ulkona oli lämpöasteita, joten saatoin istua siellä jo nyt jäähyllä, toppatakki päällimmäisenä.

”Kiva”, äiti hyväksyi myös parvekkeen, kun näytin sitä hänelle. Kaikki, mitä minulla oli täällä asunnossani, rojut, joilla olin ympäröinyt itseni, kaikki sai äidin hyväksynnän ja siunauksen. Lähettiläs oli käynyt, tiedustelija toisesta maailmasta ja hän oli havainnut tämän hyväksi. Poika eli elämäänsä.

Olin jotain viiden vanha, en sitäkään, kun Hale-Bopp -komeetta näkyi Suomen taivaalla. Näin sen kuulemma, mutta en muista sitä ollenkaan. En mitään siitä. Isä on ihmetellyt asiaa. Hän on tarinoinut monta kertaa kuinka olin ollut useasti heidän, vanhempieni mukana syksyllä aikaisin pimenevinä tähtikirkkaina iltaöinä ihailemassa komeettaa. Se ei ollut kuulemma tapahtunut kerran eikä kahdesti, vaan olimme olleet sopivilla säillä useina peräkkäisinä iltoina katsomassa tähtiä ja nimenomaan tätä yhtä, taivaallista, pysyvää ilotulitusta.

”Se näytti siltä kuin taivaan kangas olisi repeytynyt”, isä on kuvannut näkyä. ”Repeämästä sirottui tänne taivaan aliseen, maanpäälliseen osaan ylimaallista kirkkautta.”

En ollut muistanut tätä tarinaa aikoihin, mutta kun istuin siinä parvekkeella ja olohuone takanani oli pimeänä ja katsoin Vallilan talojen kattojen ylle kohoavaa kylmää kuuta, Hale-Bopp ja siihen liittyneet tarinat tulivat mieleen. Siitä on vierähtänyt pyöreästi neljännesvuosisata, kun tämä näyttävä komeetta viipyi vieraanamme. Se ei ollut mikään pikavisiitti, ei tähdenlento, vaan uusi tähti, joka oli ilmestynyt, syttynyt taivaalle ja se pysyi ihmisten ihailtavana koko syksyn ja seuraavan talven, joka tapauksessa pitkään.

Muistan kuulleeni tai lukeneeni Hale-Bopp -komeetan kiertoajan, oletan, että aurinkokunnan suhteen. Se on melko tarkkaan kaksi tuhatta ja viisisataa vuotta. Se panee miettimään, että on mahdollista, että sama komeetta oli se mainittu Itäinen tähti, jonka Raamatun paimentolaiset kedolla näkivät taivaalla ja jota seuraten paimenet löysivät Vapahtajan Nasaretissa seimessään, härkien kaukalossa. Aikamäärä sopii.

Kun mietin asiaa, olen muistavinani, että ehkä jokin tällainen väittämä tai kirjoitus, artikkeli olisi esitetty silloin tuoreeltaan. Se tuntui hyvin uskottavalta väitteeltä.

Hale-Bopp ja kuu. Suuret öisen taivaan ihmeet. Kuun ja maan keskiset vetovoimat vaikuttavat niin kuin kaikki planetaariset ja avaruudelliset vetovoimat. Kuu kiertää maapalloa ja noudattaa omaa erikoista rytmiään. Pystyin aavistamaan mitä hämmennystä kuun oikullisuuden on täytynyt aiheuttaa muinaisissa havainnoivissa ja ajattelevissa ihmisissä. Kuun liikkeiden ennustaminen onnistui heiltä joiltain osin ja osin ei. Kuun vaiheet mustan kuun ja täyden kuun välillä selvisivät tarkkailijoille varmaan aika pian, mutta muu kuuhun liittyvä, vaihteleva kiertokulku säilyi kuitenkin jonkinasteisena arvoituksena. Yliluonnollisena. Yliluonnollisen ilmentymänä. Pelkästään paljain silmin tarkkailemalla ja ilman tarkkaa kelloa kaikki, mikä kuusta näkyi todistettavasti silmien edessä, sai ihmeen hohteen ympärilleen. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Kauppareissulla eilen näimme ja kuulimme palokärjen. Lintu kajautti tunnuksensa Rusalan pihapiirissä, keskellä Taavettia. Pysähdyimme Riihitielle katsomaan näkisimmekö sen ja musta lintu lehahti näkösälle yhteen korkeaan, vanhaan puuhun ja päästi huutonsa. Myöhemmin iltapäivällä patikoimme asemalle ja seurasimme tavarajunan ohiajon lännestä itään. Harjakone ajoi hiekanrippeitä kasaan ja pois jalkakäytäviltä ja -reunuksilta. Pysähdyimme keskustaan palatessa Taavetin kauppa-aitassa ja Helena osti lankoja ja pöytäliinakankaan. Hetki vanhan liikkeen tunnelmaa. Tullessamme sisään paikkakuntalainen mies oli tarinoimassa omistajan kanssa ja jatkoi luontevasti puhetta minun kanssani. Hän puhui puukiipijöistä, jotka ovat vähentyneet luonnossa ja samoin metsoista, joita ei enää juuri kohtaa. Päivän päätteeksi aloin lukea ääneen Athur Millerin omaelämäkertaa Ajan uurteita. Hyvä valinta. Historiaa, koska Miller kuvaa siinä aluksi asioita maton tasalta, pienen taaperon muistoja ja silloin mukana on koko ympäröivä suku, lukuisasti vanhoja, sittemmin manalle menneitä ihmisiä.

Terveisiä Taavetista

   

     

Eilen näimme iltapäivän kävelylenkillä auringonpaisteessa tienpenkereellä ensimmäiset kukkivat leskenlehdet ja sitruunaperhosia, jotka lepattivat keveinä pois kuvasta. Lunta oli jäänteinä notkon varjoissa ja pururadalla. Kahdeskymmenestoinen tänä vuonna lukemani kirja oli Outi Nyytäjän kolmeosainen kuunnelma Vapaa nainen, jonka ensiesitys on vuodelta 2004. Lukiessani kuulin Outi Nyytäjän äänen. Kuunnelman juoni tuntuu hyvältä, mutta toisaalta kliseeltä. Tämä näin luettuna. Kuultuna, äänitehosteiden tukemana asia voi olla toisin. Järjestyksessä kahdeskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja oli Doctorowin Maailmannäyttely ja samalla yhdestoista ääneen. Doctorow voitti tällä teoksella National Book Award -palkinnon vuonna 1986. Maailmannäyttely on parempi ja hallitumpi teos kuin aiemmat Kuikkajärvi ja Danielin kirja. Tässä vaiheessa uraansa kirjailija on kehittynyt ja hioutunut valmiiksi mestariksi.