Terveisiä Taavetista

 

Kuukausi päättyy. On vappuaaton varhainen hetki. Ulkona pakkasta viisi astetta. Toissapäivänä sain lahjakirjan, jonka kannessa on teksti Allen Ginsberg Collected Poems ja kuva keski-ikäisestä, mustapartaisesta runoilijasta lukemassa seisaallaan ympärilleen piiriin kokoontuneille, istuville kuulijoille isoa kirjaa, ilmeisesti jossain puistossa. Kuva on mustavalkoinen. Helena on etsinyt tätä teosta, tilannut sen netin kautta ja toissapäivänä hän saattoi ilahduttaa minua sillä ja pääsin tavailemaan näitä alkuperäkielisiä runotunnelmia. Aloitin pitkästä runosta Kaddish, joka on omistettu runoilijan äidille, jonka tämä joutuu saattamaan koulupoikana hoitolaitokseen. Kuulen runoilijan äänen korvissani. Ääntä, Allen Ginsbergiä lukemassa omia säkeitään, on tallella monissa dokumenteissa. Patti Smithin Apinan vuosi -teoksessa Patti mainitsee jollain vaeltelullaan lukevansa Allen Ginsbergin Collected Poems -kokoelmaa, kuljettavansa sitä yhtenä mukanaan. Kirjassa on melkein tuhat kaksisataa sivua. Tulee mieleen puhelinluettelo. Luen sitä runon kerrallaan vuoden ja sitten vuosia. Ylipäätään palaan samoihin, vanhoihin kirjoihin, jotka olen lukenut aiemmin. Olen kierrätyksessä.

                          

Terveisiä Taavetista

 

Leonora Carringtonin The Hearing Trumpet oli kahdeskymmenesviides lukemani kirja tänä vuonna. Televisiosta tuli joitain aikoja sitten ohjelma hänestä, englantilaisesta, unohdetusta taiteilijasta, joka oli elänyt maanpaossa Meksikossa. Tehtailijan tytär, joka tunsi nuoresta alkaen vastustamatonta, taiteellista intohimoa, viehättyi surrealismiin ja surrealisteihin, karkasi Pariisiin, joutui sodan jalkoihin, pakeni Espanjaan tai Portugaliin ja perhe Englannissa järjesti häiriintyneen tyttären hoitoon. Aikanaan Leonora Carrington asettui Meksikoon, teki taidetta ja eli vaimona ja äitinä. The Hearing Trumpet on mielikuvituksellinen kirja, jossa päähenkilö on yhdeksänkymmentäkaksivuotias, hampaaton, huonokuuloinen nainen, jolle hänen ikäystävänsä lahjoittaa kuulotorven. Torven avulla päähenkilö saa kuulla, että hänen poikansa perhe, joiden luona vanha nainen asuu, haluavat järjestää hänet asianmukaiseen laitokseen kaltaistensa seuraan. Edessä erikoisia aikoja. Kirjan reiluun sataanviiteenkymmeneen sivuun mahtuu muistumia menneistä päivistä ja ystävistä, havaintoja uusista oloista ja henkilöistä, tauluista myös, on yksi murha, nälkälakko, äkillinen kylmän ilman jakso lumimyrskyineen ja maanjäristys, joka ravistaa ihmisen rakennelmat tiehensä ja lopulta ilmaantuvat älykkäät sudet ja sudenpäähahmoiset ihmiset. Näin suppeasti kerrottuna.

Kun kuu kääntää kasvot(21)

 >>>jatkuu>>> 

Tiskaan astiani ruokailun jälkeen saman tien. Laitan astiat likoamaan, syön, ruoka lämpimänä ja kun olen syönyt tiskaan astiat, laitan ne valumaan pyyheliinalle, jonka olen levittänyt tiskialtaan viereiselle pöytätasolle ja kuivaan astiat ennen kuin laitan ne takaisin paikoilleen kuivauskaappiin. Minulla on tilaa kaapeissa, mutta se johtuu siitä, että en pidä astioita enkä mitään muutakaan varastossa. Olen oppinut pitämään varastot pieninä. Järkeilen niin, että kauppa on minun varastoni. Kauppias järkeilee tahollaan, että tukku on hänen varastonsa.

Syön päivässä yhden kunnon aterian ja toinen on vähän niin ja näin. Oma haasteensa on annostella ainekset yhdelle hengelle. Varsinkin kokkaillessa käy niin, että ruokaa jää pakastettavaksi. Sitä varten minulla on pakastepurkkeja. Nekään eivät täytä keittiöni hyllykköjä. Asun tässä mielessä leveästi.

Mainitsin kai aiemmin, että valmistan uunissa lämpimiä leipiä. Ne ovat jonkinmoinen bravuurini.

Eräs minulta puuttuva kotitalouskone on pyykkikone. Palaan aiheeseen. Mietin sitä niin kuin mietin kaikkia hankintoja, en rahan kannalta, vaan tilan kannalta ja tulin siihen päätelmään, että en hanki sitä ainakaan heti. Käytän taloyhtiön pesukonetta ja mitä siellä on. Kun menin tutustumaan pesutupaan ja varasin pyykkikoneen seuraavalle päivälle, totesin, että siellä oli myös erillinen kuivausrumpu. Yksi pesukone, yksi kuivausrumpu, ei erillistä linkoa, mankeli, jota en usko tarvitsevani.

Kun olin asunut nykyisessä asunnossani puoli vuotta, totesin, että en tarvitse edelleenkään omaa pesukonetta. Se on minun tapauksessani turha ja turhake. Lapsiperheet ja vastaavat ovat asia erikseen, mutta yksinäinen nainen selviää vähemmällä. Olen liikkeellä vähemmin kantamuksin. Olen ikään kuin jatkuvasti retkellä, matkalla ja menossa. Pidän käsillä ja mukanani vain välttämättömimmän.

Kirjoitin aiemmin myös, että minulla ei ole omaa autoa, vaikka varaa olisi nykyään hankkia ja pitää sellaista. Olen oppinut pois siitä elämäntyylistä. Kymmenen vuotta on mennyt niin, että minulla ei ole ollut omaa autoa, vain leasing -sopimuksellisia kulkuneuvoja lyhytaikaisesti ja nyt tuntuu, että pärjättyäni kymmenen vuotta huokeasti ilman omaa autoa, pärjään taatusti yhtä kevyesti koko loppuelämäni. Olen kahdenkymmenekahdeksan, muutaman kuukauden päästä kahdenkymmenenyhdeksän, kolmekymppiä on pian lasissa ja puhun valmistautumisesta loppuelämään. Toisilla loppuelämä alkaa aiemmin kuin toisilla. Toisilla loppusuora tulee vastaan varhemmin kuin toisilla.

Autoista, moottoripyöristä, mopoista, tasapainolaudoista, sähköpotkulaudoista ja polkupyöristä voin sanoa yleisesti, että minulla ei ole niitä tällä hetkellä. Polkupyörän jätin vanhempieni varastoon.

Aikamoinen tyyppi, etten sanoisi retku: Kasaan omia romppeitani toisten nurkkiin.

Pyörä jäi jossain välissä ja nykyään ajattelen, etten halua edes pyöräillä. En hiihdä. Harrastukseni ovat vähissä ja vähäisiä. Sitä paitsi talvi on taas kerran takana, lumet poissa. En ole erityisempi talvi-ihminen. Olin luistimilla viimeksi koulussa. Käveleminen ja uiminen ovat minun ainoat lajini, harrastukseni ja iloni. Viimeisten kuukausien aikana myös uiminen on ollut poissa kuvioista.

En voi sanoa, että minusta riippumattomista syistä.

Sienestäminen ja marjastaminen meinasi unohtua. Tällaisia harrastuksia.

Kävelen, en juokse ja mietin mitä teen siinä vaiheessa, jos en enää edes kävele? Silloin makaan sängyssä ja sänky on hautani. Vai makaanko silloin ilman mitään väliä oikeassa haudassa? Ellei minua ole tuhkattu. Ellen kiellä jälkeenjääviä tuhkaamasta kalmoni.

Olen toiveikkaalla mielellä sen suhteen, että pääsen pikapuoliin uimaan. Halli tien, kadun tuolla puolen tuikkii kutsuvasti, mutta yhtä lailla houkuttavat maauimalat, molemmat laskuun ottamani ja tietenkin on aina mahdollista uida meressä. Kaikki tämä uimallisuus odottaa sitä lopullista silausta ja tervehtymistä, jota naiseutuva vartaloni vaatii ja kaipaa. 

>Lisäyksiä>

Kirjoitin ylläolevan väliotsakkeen itselleni patistaakseni itseäni. Neljän päivän päästä menen leikkaukseen. Laskenta alkaa. Tällä kertaa ennakko-ohjeistuksessa ei kielletä parranajoa. Siinä on syömättömyysvaatimus mukana, mutta se on vanhaa rutiinia. Ehkä on väärin minun käyttää sanaa rutiini, sillä olen ollut harvinaisen vähän tekemisissä terveydenhuollon työntekijöiden ja sairaaloiden kanssa. Olin ennen niin terve, mutta sitten sairastuin miehenä olemiseen ja nyttemmin terveestä miehestä on taantunut sairaalloinen nainen. Tai puoli-nainen. Kokonainen puoli-nainen, ei puolinainen.

Tein sellaisen poikkeavan tempun, että kävin kotona. Tarkoitan vanhempieni luona. Soitin heille etukäteen ja kysyin sopiiko tällainen audienssi ja mikä ajankohta olisi heille mieluisin?

Sopi heti. Itse asiassa palasin hetki sitten tältä vierailulta. Olen siinä määrin sekavissa ajatuksissa, että istuin näin ensimmäiseksi koneen ääreen. Vuodatan asioita tähän.

Lukija käsittää ehkä väärin, että siellä vanhempieni kotona tapahtui ja sattui jotain pöyristyttävää tai järkyttävää. Ei tapahtunut. Ei kriisiä. Se vaikutti minuun, että molemmat vanhempani, sekä äiti että isä vaikuttivat vanhemmilta kuin ennen. Jos se näkyi äidistäni jo aiemmin, silloin, kun hän pistäytyi luonani vajaa kuukausi sitten, en huomannut asiaa. Olen huono huomaamaan ja hoksaamaan. En ole maailman teräväpäisin tyyppi, gimma.

Isä oli vanhentunut heistä kahdesta enemmän. Selvemmin. Vanhentunut yllättävän lyhyessä ajassa. Ajattelin, että hänelle minun sukupuolenvaihdokseni on kovempi paikka kuin äidille. Emme puhuneet tästä muutosprosessista. Sitä ei käsitelty sanallakaan enkä minä puolestani kertonut, että joudun harmikseni uudelleen leikkauspöydälle, koska yksi pahuksen kives on piilossa pötsissä.

Nostan katseeni tietokoneen näppäimiltä ja luon silmäyksen ulos asuntoni korkeuksista. Asun kerroksissa, jos ei tullut mainittua aiemmin. Puissa on pientä viherrystä. Tai sitten vain luulen ja kuvittelen niin. Kevät koittaa. Kuinka mielelläni olisin jo nyt kunnossa ja ehjä vastaanottamaan sen.

Äiti puhui luonnollisesti enemmän kuin isä, mutta yhtä luonnollisesti isä sanoi enemmän. Sikäli, että hän sai asiaa enemmän vähempään. Hän sanoi muun muassa, että äidistä ja hänestä olisi mukavaa, jos kävisin heillä useammin, kerran kahdessa viikossa tai vaikka joka viikko. Voisin käydä heillä syömässä. Voisimme syödä yhdessä.

”Niinkö?” vastasin.

”Niin”, äiti kiirehti lisäämään.

Kyllä, ajattelin siinä, sillä hetkellä. Ajattelin, että näin vähällä ja pienellä voin tehdä vanhempani onnellisiksi. Se ei ole paljon vaadittu. Se ei ole minulta mikään uhraus.

”Me olemme äidin kanssa täällä paikalla”, isä jatkoi.

”Niin”, sanoin siihen.

Isä on jäänyt hiljattain eläkkeelle. He ovat kaksi eläkeläistä ja minä olen yksi kroisos, rahamies, jolla on myös, eläkeläisten tavoin, aikaa vaikka kuinka paljon.

”Meistä on mukavaa, kun sä käyt”, isä lisäsi.

Hän puhui paljon siihen nähden, miten hän yleensä istuu vaiti puhumattomana, vastailee muutamalla sanalla vaimonsa kysymyksiin tai pistää tavallaan nämä harvat, usein vain yksittäiset sanat vaimonsa, äitini puheen väliin. Olen tottunut siihen, että äiti pitää meillä puhetta ja hoitaa asiat, kun kyse on perheasioista ja -järjestelyistä ja isä vain hyväksyy ne, antaa sanansa. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

Eilen näimme räkättirastaita hyppimässä nurmikolla yhtä arkisen oloisina kuin eivät olisi käyneet missään kaukomailla talven pakkasten aikaan. Kauempana kedolla tarkkaili ympäristöä kaksi puhtaan valkeanhohtavaa lokkia. Meidän kerrostalon tv-antennin päällä oli yksinäinen varis ja talitiainen lauloi vieressämme koivussa. Tänään sataa edelleen. Lämpötila on nollassa ja tuulta pohjoisesta kolme metriä sekunnissa. Eilen aamupäivällä laitoin matkaan Tiikerintalja -käsikirjoituksen erinäisille kustantajille. Myöhään iltapäivällä pidimme lukutuokiota. Arthur Miller on ottanut yhden teemalauseen Ajan uurteita -muistelmiinsa: ”Ajat olivat sellaiset.” Sitä lausetta saattoi toistaa. Kirjailija haastettiin virallisesti epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean eteen vastaamaan, kertomaan ja paljastamaan omia kommunistikytköksiään ja -yhteyksiään ja vaadittiin tilille kaikista kannanotoista esimerkiksi rauhan ja liennytyksen puolesta, joita julkilausumia aloitteleva, idealistinen kirjailijanuorukainen oli kannattanut omalla allekirjoituksellaan varhaisimmassa nuoruudessaan. Ajat olivat sellaiset. Ajan uurteita -kirja etenee ja eteen avautuu väistämättä yhdyselämä Marilyn Monroen kanssa ja kuuluisan näyttelijän seuraan liittyvä julkisuus. Petos, vainoharhaisuus, mies- ja naisnäkökulma, näyttelijä vastaan ohjaaja, odotukset ja toteutuma, luottamus, toivo, usko, sekainen vyyhti, jota mitkään tekstisivut eivät saa välttämättä selvitettyä pohjia myöten.

Terveisiä Taavetista

 

Kosteaa keliä. Pohjoisvirtaus. Toissayönä näin unta, jossa pesin hevosia tai suunnittelin jonkinmoista lavaa, jolle taluttaa hevonen pestäväksi. Järjestely oli monimutkainen, sarjatyönä hevosten pesua. En muista yleensä uniani, paitsi erinomaisia kirjoitusvihjeitä ja tämä uni olisi kai hävinnyt tietymättömiin kaltaistensa lailla, mutta kun teimme kävelylenkin kuutostien pohjoispuolelle ja näin joutomaakaistaleella, ojan penkalla, säiden harmaaksi kuluttaman kuormalavan, muistin uneni ja kerroin tämän minimaalisen verran Helenalle. Eilen puolenpäivän aikaan, odottaessamme korvapuustien paistumista uunissa, aloin lukea ääneen Arthur Millerin Ajan uurteita -muistelmien kuudetta osaa, jossa kirjailija on Nevadassa, intiaanireservaatin pienellä suolajärvellä hankkimassa avioeroa voidakseen naida Marilyn Monroen. Siinä maisemassa oli vapaana laiduntavia hevosia ja villejä mustangeja. Tiikerintalja -käsikirjoitukseni on puoliksi hevos- ja muuliajassa, joten erilaisia hevosellisia kytköksiä on.

                                       

Terveisiä Taavetista

  

Viime torstaina oli sumuinen aamu ja Helena haki sauvakävelylenkin jälkeen kameran ja kävi kuvaamassa Linnalantien ja Joukolantien kulmassa olevaa autiota rakennusryhmää, josta metsuri oli raivannut edellisenä päivänä pihan vallanneen ryteikön. Kuvauksellisia kohteita. Samalla siitä sai otettua oksia tuotavaksi kotiin maljakkoon. Eilen lauantaiaamuna oli ollut käpytikkoja kisailemassa tienvarren puussa ja tuntia myöhemmin, kun olimme kauppareissulla, pienikokoinen rusakko loikki editsemme pyörätien ja Linnalantien yli Rusalan pihatantereelle ja hävisi näkyvistä. Villiintyneitä sinisiä kevätkukkia oli kirjavanaan Vallitien ojanpenkassa. Pellolla sinne ajetut viimeiset lumikasat ovat sulamassa. Ääneenlukemiseen tuli eilen välipäivä. Katsoimme sen sijaan televisiosta, kuinka Joel Pohjanpalo teki Union Berlinin ja Werder Bremenin välisessä ottelussa kolme nopeaa maalia. Suomen jalkapallomaajoukkueella on laittaa peliin aikamoisia hyökkääjiä, Pukki, Pohjanpalo ja Jensen. Norwich on melkein tämän kauden championliigamestari, Englannin mestari.

Kun kuu kääntää kasvot(20)

>>>jatkuu>>> 

 

Tuli mieleen, että se tuntuu melkein säännöltä: Kaikki mitä ihminen tavoittelee, muuttuu turhaksi. En tiedä olenko maininnut sitä aiemmin näissä muisteloissani, mutta joka tapauksessa tämä sama tieto, masentava tietoisuus valtasi mieleni jälleen. Entä sitten, kun olen lopullisesti muuttunut naiseksi? Mitä minulta siinä vaiheessa puuttuu? Keksin taatusti lisää tarpeita ja pyyteitä.

Äidin visiitistä on kulunut yli kaksi viikkoa. Kulta Kimonon katoamisesta elämästäni on kuukausi, seuraavaksi kaksi kuukautta. Ei aivan, mutta kohta. Kohta muistelen, että siitä on vuosi. Entä löydänkö jonkun tilalle? Kun menen ensi syksynä kirjamessuille, jos menen, onko siellä joku toinen kaappaamassa minut käsipuoleensa?

Tämä ajatus pysäytti. En halunnut sitä. En halunnut sen tapahtuvan. Se olisi toisinto tapaamisestani Kulta Kimonon kanssa ja muistuttaisi minua siitä.

Tulin Lauttasaaren puolen rantaan. Kaupunki. Tuntemattomia rakennuksia, katuja, liikennejärjestelyjä. Olen käynyt ennen Lauttasaaressa, mutta se ei vaikuttanut nyt tutulta tai entiseltä. Kaikki muuttuu aina. Jos muu ei muutu, muuttuvat kuitenkin ihmisen omat muistot ja ajatukset. Ihminen muuttuu itse.

Mitä nyt? kysyin itseltäni. Voin kääntyä, kävellä takaisin sillan yli toiseen, päinvastaiseen suuntaan, jatkaa ratikkapysäkille ja nousta seuraavan ratikan kyytiin. Kohta olisin jälleen keskikaupungilla ja voisin jäädä jonnekin kuluttamaan aikaani, oikeammin viettämään aikaa, nauttimaan päivästä. Minulle sopisi istua hetken aikaa Esplanadinpuiston penkillä, aurinkoisella penkillä muiden kaltaisteni penkkihirmujen seassa ja seurata yksittäisten pulujen ja lokkien ja varpusten tepastelua ja niiden lentelyä muutaman linnun parvissa minne vain näkivät tärkeäksi lentää.

Kännykkään kilahti viesti: Sisäänkirjautuminen ja päivämäärä. Viikko. Viikko vielä odotettavana. Tämä on sitä ”sitten kun” -elämää. Hyvä on, mutta jatkossa pitää olla toisin. En hyväksy ajatusta, että elämäni kuluisi odottaen jotain seuraavaa, parempaa tai soveliaampaa aikaa. Sellaista ei ole tai ei tule. En usko. Jos tämä hetki ei ole hyvä tai riittävä, niin pahaa pelkään, että mikään muukaan hetki vastaisuudessa ei ole sen parempi eikä otollisempi. Elämä on tässä ja nyt. Sitä ei voi elää etukäteen eikä jälkikäteen.

Tuliko minusta lopulta aforisti? Nainen ja aforisti ja mitä muuta?

Ryhdistäydyin niin paljon, että kävin läpi taas kerran kertaukseksi tätä kirjoittamaani. Minua nolotti lukiessani. Olen ja käyttäydyn kuin pieni lapsi, joka lähtee tekemään ja toteuttamaan suurta suunnitelmaa, lähtee malttamattomana ja innoissaan, mutta kun kuluu muutama päivä, taivaitasyleilevät, suuret haaveet ja pyrkimykset ovat unohtuneet tyystin. Harmittelin. Minun olisi kuulunut pitää kirjaa tiheämmällä sykkeellä. Se, että jätin päiväkirjatyylin ja otin vapauksia, johti siihen, että laiskottelin enkä tehnyt töitä ollenkaan. Tai tuskin ollenkaan.

Esimerkiksi sen jälkeen, kun raportoin äidin käynnistä, en ollut avannut tätä tiedostoa kahteen viikkoon. Muistin sen vasta, kun tein jonkinlaisen pyhiinvaellusmatkan Lauttasaaren sillalle, jossa rakkaani koki kohtalonsa. Oliko hän minulle rakas? Missä mielessä? Rakas ei tarkoita samaa kuin rakastaja. Ihmiset voivat olla rakkaita toisilleen ilman sukupuolista kanssakäymistä.

Mitä tapahtui niiden kahden viikon aikana, sen jälkeen, kun äiti oli vieraillut luonani ja ennen kuin kerroin näillä sivuilla ja riveillä matkastani Lauttasaaren maisema- ja ulkoilusillalle? En muista. Odottelin alitajuisesti sairaalaan kutsua. Lähinnä. Odottelin tietämättä sitä ajankohtaa ja nyt jatkan odottamista, mutta olen selvillä tarkasta ajankohdasta. Odottaminen pysyy. Odotan pysyykö sovittu sovittuna? Toivon mukaan, jos siihen ei tule syystä tai toisesta viime hetken peruutusta. Elän edelleen ”sitten kun” -todellisuudessa.

Kun vaivaan päätäni, saan poimittua tuolta menetetyltä ajanjaksolta, että kävin kaksi tai kolme kertaa kirjastossa, kaksi käyntiä Vallilan pienessä sivukirjastossa ja kerran Kallion kirjastossa. Kyllä, käyntejä oli kolme. Luin aikakauslehtiä tai lähinnä selasin Kamera -lehteä, Parnassoa luin osin, enimmältään kirja-arvosteluja. En tiedä miksi arvostelut kiehtovat niin? Luonnollista muuten ja mielestäni, että toimittaja lukee paljon ja usein ja seuraa maailman tapahtumia, sykettä.

Jätän mainitsematta ilmeisen, asioinnit ruokakaupassa. Se mikä on säännöllistä tai pakollista, ei ole tapahtumista. Se ei ole maininnan arvoista.

Olen seurannut televisiosta ajankohtaisohjelmia ja uutisia. Huomasin, että televisiovastaanottimeni on superpakkaus, teknologian eturintaman tuote. Siinä on toimintoja ja mahdollisuuksia, joita en osaa käyttää tai joille en löydä käyttöä enkä tarvetta. Jos olen ymmärtänyt oikein, voisin olla vastaanottimen kautta suorassa yhteydessä tv-lähetykseen, mutta ehkä se on pelkkä optio ja totta ja toimivaa vasta tulevaisuudessa? En tiedä mitä teknisiä valmiuksia se vaatisi, ei välttämättä minun vastaanottimeni osalta, vaan tv-verkon osalta. Aito feedback tuntuu ajatuksena hienolta.

Tiedotan edelleen, että en ole käynyt käsityöliikkeessä, en ole aloittanut käsityöharrastusta, mutta jumppaan melkein päivittäin. En ole hankkinut varsinaisia salilaitteita, mitään penkkiä, menen vain kovalle lattialle selälleni ja teen siitä istualleen vatsapunnerruksia. Kutsun niitä tällä nimityksellä. Oma nimitykseni. En tee reisiä, en tee harteita, en tee mitään näistä, koska kaikki jäsenet ja lihasryhmät ovat minussa jo valmiina olemassa. Minut on luotu. Olen taivaan lahja.

Vatsapunnerrustyylini kehittyi aluksi niin, että etsin ratkaisua siihen, miten saisin varpaat kiilattua jonkin tuen alle, jotta jalat eivät pyrkisi nousemaan kevyempinä ilmaan, kun nostan ylävartaloa ja vääntäydyn istuvilleni. Hain ratkaisua ja kehitin liikettä siten, että suoritan sen jonkinmoisena kokonaisvaltaisena tasapainoaktina. Jännitän monia eri lihaksia yhtä aikaa ja vatsalihaksia eritoten ja estän sillä sen, että jalat nousisivat ylös alustalta, kun kohottaudun istualleni. Jalat pyrkivät nousemaan, mutta vastustan sitä. Pidän käsiä levällään sivulla ja tuen niihin kevyesti. En tiedä onnistuuko liike kohta ilman käsiä, niin että voin unohtaa kädet kokonaan.

Fiksua, vai? Toinenkin määre voi olla.

Vietän näitä yksinäisiä päiviä, yksinäisiä aamuja, päiviä, iltoja ja öitä ja esimerkiksi, kun teen yllämainittua vatsaliikettä ja muita venytyksiä, kädet, kämmenet lattiaan suorin jaloin, tulee välillä mieleen, mitä näkymätön tarkkailija tuumaisi, jos tällä olisi tilaisuus seurata puuhiani?

Edelleen viimeisten, kadonneiden kahden viikon aikana olen keittänyt kerran perunoita ja tein jauhelihakastikkeen ja seuraavana päivänä oli yhä samaa kastiketta, paistettuja perunoita, keitin kananmunan eli tein pyttipannun tai sen korvikkeen. Lisään reseptiin punajuuren. Keitin yhden punajuuren perunoitten ohella. Jo sinä ensimmäisenä päivänä. Keitin punajuuren erikseen. En tiedä olisiko sen voinut panna kattilaan yhtä aikaa pottujen kanssa? Otin aikaa tähän askareeseen. Keittiössä puuhailu tuntuu mukavalta. Ainakin vielä. Edelleen lisäyksenä, toisena lisäyksenä otin annokseen mukaan suolakurkkua. Minulla on ilmeisesti suolan puutos tai jokin muu syy vaikuttaa niin, että tungen melkein mihin hyvänsä ruokalajiin lisukkeeksi suolakurkkua. Nam.

Sienet, joita minulla oli jäljellä syksystä, on syöty. Sienten kanssa toimin niin järkevästi ja kauaskantoisesti, että siirsin ne ennen kuin muutin pois edellisestä asunnostani, turvaan vanhempieni pakastimeen säilöön väliaikaisesti ja vasta kun olin selviytynyt muutosta, hain sienet.

Epämääräinen ruokalista jatkuu: Yhtenä päivänä minulla oli hernekeittoa. Parina päivänä kävin ulkona syömässä, toinen niistä kerroista osui samalle päivälle, kun tein aiemmin mainitsemani siltakävelyn. Olin maailmalla liikkeellä ja silloin käyn yleensä ulkona syömässä. Voi olla, että se oli kolmas kerta ulkona syömässä tämän kahden viikon jaksossa ja se tapahtui siis sen Lauttasaaren keikan yhteydessä. Retkahdin. En käytä vakavalla mielellä tätä retkahdan -sanaa. Käyn tarkoituksella välillä ulkona syömässä. Se toimii tuulettumisena. 

>>>jatkuu>>>