Terveisiä Taavetista

 

 

Aloitimme päivämme tänä aurinkoisena aamuna pyöräilemällä rannalle. Kastauduimme molemmat. Kaukainen käki kukkui. Näsiä kukki ja terttuselja viheriöi. Kuikat lensivät kaarroksen järvenselän yli. Orava juoksi oksaa pitkin. Eilen illalla oli kesän enteitä ilmassa. Luin loppuun Joseph Conradin kirjan Mörkrets hjärta. Kolmaskymmenes tänä vuonna lukemani kirja. Kauppakomppania matkaa jokilaivalla ylös virtaa Kongon sademetsään. Sieltä haetaan kauppa-asemilta norsunluuta. Laivalle pestatut alkuasukkaat saavat palkkana messinkitankoja, joita heidän on tarkoitus käyttää rahana, vaikka jokivarren heimot vetäytyvät piiloihinsa ja vaikka laiva ei pysähdy varsinaisesti tarvikehuoltoa varten. Valkoihoisilla on säilykkeitä ja muuta syötävää, mutta neekereillä vain käynyttä virtahevonlihaa ja jotain epämääräistä taikinaa lehteen käärittynä. Siirtomaavaltaa, kuvaus siitä. Tällaista belgialaista vallankäyttöä. Nykyään Bryssel on eurooppalaisen, sivistyneen vallan prameilevin keskus.

Terveisiä Taavetista

 

 

Keräsimme eilen tämän vuoden ensimmäiset korvasienet. Myrkyllisiä käsittelemättöminä, tiedän. Se kuuluu varmaan huomauttaa näin julkisessa blogissa. Vuosi sitten tämä harrastuksemme jäi välistä, koska teimme muuttoa Lappeenrannasta Taavettiin ja vaikka olisimme ehtineet käydä myös sienessä ennen muuttoa ja sen jälkeen, ei jaksanut. Emmekä tienneet etukäteen Taavetissa sopivia maastoja, joista etsiä tätä kevätsientä. Joten vuosi on kulunut ilman korvasieniä. Mustikoita ja puolukoita keräsimme viime kesänä ja syksynä, samoin kanttarelleja, tatteja ja rouskuja. Jostain syystä emme löytäneet suppilovahveroita, mutta eiköhän se erhe korjaannu tulevana kesäkautena. Eilisen, aurinkoisen äitienpäivän jälkeen tänään aamulla on harmaata ja sataa tihuuttaa. Eilen illalla Espanjan La Ligan jalkapallo-ottelussa Sevilla ja Real Madrid tasasivat pisteet maalein kaksi kaksi. Kun kolme ottelua on jäljellä tämän kauden sarjaa, Atletico Madrid on edelleen kärjessä ja mahtiseurat Barcelona ja Real Madrid siitä kahden pisteen päässä. Jännittäviä loppupelejä.

Terveisiä Taavetista

 

Äitienpäiväaurinko paistaa. Aamulla oli pakkasta kaksi astetta, mutta pian aurinko jo lämmitti. Pohjoisen puolen taivaanranta kajasti turkoosia sarastusta yön yli. Kuusi viikkoa kesäpäivän seisaukseen ja toiset kuusi viikkoa siitä eteenpäin eli yhteensä kolme kuukautta edessä tätä valon juhlaa. Sain kiintiön täyteen toistaiseksi draamatekstejä. Jätin osan lainaamiani näytelmiä lukematta ja palautimme ne kirjastoon. Luen Allen Ginsbergin runoja, kirja on ja pysyy olohuoneen sohvapöydällä ja sen vieressä englanti-englanti -sanakirja. Välilukemisiksi valikoin Joseph Conradin kirjan Mörkrets hjärta. Meille on kertynyt muutamia ruotsinkielisiä kirjoja. Kun lukee kielillä, teksti tuntuu paremmalta ja huonokin teksti saa lisäpotkua. Tosin Conrad kirjoittaa hyvin. Olen lukenut ennen, vuosia sitten, Mörkrets hjärta -kirjan ja myös sen suomeksi, Pimeyden sydän ja Conradin muusta tuotannosta teokset Hopealaiva ja Anarkistit. Puolalais-englantilainen kirjailija, joka varttui merillä yli sata vuotta sitten ja asettui sittemmin maihin kirjoittamaan kokemuksistaan. Mörkrets hjärta tapahtuu Belgian Kongon siirtomaassa. Neekeriorjia ja norsunluuta. Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1902.

Kun kuu kääntää kasvot(24)

>>>jatkuu>>>  

   

Yritän olla rehellinen: En olisi kaivanut näitä kirjoituksia esiin, en olisi edes huomannut niitä enkä etsinyt niitä, jos ennustus ei olisi toteutumassa parastaikaa. Se on ikävästi käsillä tässä ja nyt. En olisi kirjoittamassa tätä jälkikirjoitusta, jos en olisi etsinyt kirjoitustilaa ja -ohjelmaa, johon voin tehdä merkintöjä ja jolloin tein tämän löydön ja löytöjä: Tädin jälkeenjääneet kirjoitukset. Outo täti astui elämääni, henkilö, joka on ollut suvussamme vaiettu salaisuus. Hän on ollut puheenaihe, jota ei ole haluttu käsitellä. Hän oli ennen setäni, muistan kyllä, vaikka olin vasta kymmenen sen draaman aikaan, jolloin täti menehtyi. Olin tietoinen myös, että hän oli vaihtamassa sukupuolta, mutta en nähnyt häntä koskaan tätinä. Hän vetäytyi julkisuudesta. Hän kuoli ennen kuin palasi uutena henkilönä.

Olen lukenut läpi tädin muistelmat. Ne huimasivat. Näin kuvailisin kokemustani.

Tässä jälkikirjoituksessa kutsun Siskoveikkoa tädiksi. Oletan, että hän toivoisi niin, jos voisi ilmaista mielipiteensä.

Edellä mainitsin yhden selityksen kadonneiden kirjoitusten löytymiseen. Hain kirjoitusalustaa. Toinen selitys on, että halusin kokeilla, ensimmäisen kerran, toimiiko tädin tietokone yhä? Löysin sen laturin. Se oli tietsikan mukana ja laitoin masiinan lataukseen ja aloin ihastella isoa näppäimistöä. Aika massiivinen. Ymmärrän sen johtuvan siitä, että täti oli toimittaja, kirjoitustyöläinen. Hän tarvitsi kunnollisen näppäimistön ja siihen aikaan, noin kymmenen vuotta sitten, oli myös muuten isompia näppäimistöjä suhteessa näyttöihin kuin nykyään. Näyttöjen ja ruutujen kasvaessa ja muuttuessa tärkeämmiksi näppäimistöjen koko on jäänyt suhteessa pienemmäksi. Kirjoittaminen on vähäisempää ja vähäpätöisempää.

Vuosi sitten tapahtui, että Siskoveikko Suomen ennakoiman ennustuksen ensimmäinen osa toteutui, sillä Kuu kääntyi hieman. Siihen osui vetovoiman puuska. Kuu ei lähtenyt tiehensä eikä sinkoutunut Maa -planeettaa vasten, ei mitään niin dramaattista, mutta se alkoi kääntää kasvojaan. Se oli tarpeeksi pahaenteistä.

Vajaa vuosi edellisestä, tällä hetkellä, tilanne on epäuskottavan epätavallinen, hälyttävä ja kauhistuttava. Rangers -nimen saanut meteoriitti on törmäyskurssilla maapalloon. Se oli melkein törmäyskurssilla yllättäen myös vuosi sitten, kun maa lävisti asteroidivyöhykkeen - vaikka se nimitys ei taida olla tiedetermillisesti välttämättä aivan oikein - mutta olennaista on, että noin vuosi takaperin Rangers ohitti maapallon ja kuun, onnellisesti ja siedettävältä etäisyydeltä. Melko siedettävältä eli kuun tasapaino järkkyi, kuun ja maan keskinäinen vetovoimatasapaino järkkyi ja joka ei ollut toiveiden mukaista, mutta ei niin pahoin, että siitä olisi ollut välittömiä, kohtalokkaita seurauksia. Esinäytös.

Mutta kuu käänsi kasvot. Joku tiesi.

Nyt Rangers on tulossa noin viikon matkan päässä maasta ja tulossa tarkemmin sanottuna suoraan kohti, päin, siinä järkyttävässä kurssissa. Kaikki mitä maan päällä voidaan tehdä tulevan, mahdollisen törmäyksen välttämiseksi ja meteoriitin ohjaamiseksi pois vaaralliselta kurssilta, on tehty. Eli ei ole tehty mitään eikä tässä vaiheessa voi tehdä enää mitään eikä ehdi, ei muuta kuin ristiä kätensä ja rukoilla. En varmaan liioittele, jos sanon, että maailmanlopun tunnelmat ovat vallalla.

Törmäyskurssilla, muistutan, en manaa. Törmäyskurssilla oleminen ja törmääminen eivät ole sentään sama asia. Luojan lykky. En lakkaa toistamasta tätä. En kannata paniikin lietsomista. En hyväksy toisaalta sitä, että asioita salataan ja pimitetään, mutta törmäys on tähän tietoon, tässä vaiheessa ja tältä etäisyydeltä todennäköinen. Mutta se ei tarkoita mitään sataprosenttista todennäköisyyttä.

Netissä on kiinnostavia lukuja. Maa kiertää aurinkoa arviolta nopeudella 30 km/s. Hillitöntä vauhtia. Lisäksi aurinkokunta kiertää linnunradan keskustaa vielä lujempaa, kymmenkertaisella nopeudella, noin 300 km/s. Edelleen linnunrata etenee, loittonee, kulkee suuntana epämääräinen kohde, piste universumissa vauhdilla 700 km/s. Tässä on kolme vauhtijanaa ja oletettavasti niitä on löydettävissä tasolta toiselle siirryttäessä lisää. Niitä siirroksia voi olla loppumaton määrä. Onko olemassa käsitteitä alku ja loppu? Onko vain olemassaolo?

Netin tietävät ovat paljastaneet suurelle yleisölle, että Rangers -massiivi on liikkeessä samaan suuntaan maan kanssa ja joka on hyvä asia, mutta siinä on myös ei-toivottava puoli. Mainitsen havainnollisuuden vuoksi ensin sen, mikä jää näillä oletuksilla pois laskuista: Kohteet eivät ole tietojen mukaan tulossa vastakkain, törmäämässä päin toisiinsa, nokkakolarina, tulossa eri suunnilta ja jolloin tuhovaikutukset olisivat vähintään kaksinkertaiset verrattuna myötäpuolelta tulevaan kolarointitilanteeseen, osumaan. Törmäyksen toteutumismahdollisuus olisi päittäin tullessa tosin pienempi. Siltä osin nykytilanne, jossa Rangers kirii kiinni maapallon etumatkaa, on pahempi: Maan vetovoima pyrkii ottamaan perässätulevan massan hinaukseensa ja kasvattaa sillä törmäyksen mahdollisuutta. Peräänajotilanteessa tuhovaikutus jää onneksi lievemmäksi. Kuinka paljon lievemmäksi? Antaako Rangers maapallolle vain töytäyksen, lisää maapallon vauhtia vai tapahtuuko pahempia? Veikkaan, että pahempia.

Jätän tämän hetkeksi. Ennen kuin tässä kuolemme kaikki porukalla - mikä on suuren yleisön mielestä oletus ja todennäköisesti toteutuva tulevaisuuden visio - ja siltä varalta, että tai jos joku toisesta sivilisaatiosta lukee kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta, parhaassa tapauksessa, kummin päin vain, tätä säilynyttä dataa, missä ikinä lukeekin, kerron, että Siskoveikko Suomi kuoli jäätyään junan alle. Näin arkisesti. Siitä on jäljellä kysymyksiä: Oletuksena se oli joko itsemurha tai joku tuuppasi hänet kiskoille tai yksinkertaisesti vahinko. Asia ei ole selvinnyt koskaan. Se ei ole selvinnyt tähän päivään mennessä ja on järkevää olettaa, että tämä asia ei tule selviämään koskaan sen paremmin.

Sitä paitsi sillä ei ole enää vähintä merkitystä, koska aika loppuu, jos pahin tapahtuu. Kokonaisuudessaan. Se loppuu kaikilta. Se ei lopu tähän päivään, ei ihan vielä, planeetat ja kivimöykyt vitkastelevat, mutta pian aika lyö luukut kiinni ja kääntää Suljettu -kyltin näkösälle.

Jos.

Varaudun tähän sillä periaatteella, että asennoidun pahimman mahdollisen mukaan. Tässä suhteessa, tähän pisteeseen asti olen mukana maan valtaenemmistössä, mutta en poista, en hylkää päästäni vaihtoehto beetä. Se tarkoittaa, että käy toisin, onnekkaammin. Niin kauan kuin elän, pidän peukkuja vaihtoehto beelle.

Mahdollinen jälkeenjäävän olemassaolevan datan lukija on oma lukunsa. Jos tämä tuttavallisesti Rangersiksi ristitty kivenmurikka, jonka kokoa en muista ulkomuistista, mutta se on eri kokoluokkaa kuin kerrostalot tai supertankkerit, lähinnä maanosa kooltaan, jos tämä osuu, tärähtää tällä kertaa kohdalle, se tarkoittaa tiedotusvälineiden ja kaiken älyn mukaan pikaista maailmanloppua. Meille maan asukkaille maan loppu on yhtä kuin maailmanloppu. Joten lukija, joka saa tämän datan eteensä, jos saa, joutuu tutkailemaan sitä vastaavasti kuin maan asukas, arkeologi on tutkinut aikoinaan ammoisia nuolenpääkirjoituksia ja joissa ei ole selityksiä eikä avaavaa koodia mukana. Tämä on lukijan kohtaama ensimmäinen vaikeus ja toinen on kuvitella mielessään miltä sukupuuton sekunnissa kokeneet ja sen kautta kadonneet ihmiset, eläimet, maapallo, tämä systeemi, miltä se on näyttänyt ja mitä se tarkoittaa, on tarkoittanut visuaalisesti meidän ihmissilmämme näkemänä?

Aika rientää. Mitä tapahtuu viikossa? Siinä ajassa elämme yhden elämäniän loppuun, koko elämän, loppuelämän. Elämme elämämme loppuun. Jos tietokone on laskenut väärin tai jotain muuta ennustamatonta tapahtuu, jota ei osata ennustaa eikä ennakoida ja käy niin onnellisesti, että järisyttävä kivikolossi sujahtaa myös tällä kertaa maan ohi, saamme yllättäen lisäaikaa. Alamme elää elämänjälkeistä aikaa tai kuolemanjälkeistä tai ajanlaskun jälkeistä aikaa. Näitä voi ajatella ja pyöritellä päässään.

Televisio toimii. Perin ja sain hiljattain tätini Siskoveikko Suomen asunnon omakseni varusteineen. Toivoin sitä ja sain. Nautin tästä. Lukija ehkä huomaa sarkasmia sanoissani. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 

Keskiviikkona nautimme kahvit torilla. Kesän avaus. Kioski oli auki. Sirkku Peltolan Suomen hevonen -näytelmä oli kahdeskymmenesyhdeksäs kirja, jonka luin tänä vuonna. Tuottelias nykykirjoittaja ja teatterilainen. Synteesiä Brechtistä ja Merestä, mutta omaa äänilajia silti. Käsittääkseni hevos-teema on saanut jatkoa näytelmäntekijän tuotannossa. Vuoropuhelua teatteriyleisön kanssa. Miksi ei. Minun makuuni Suomen hevosessa mummin repliikit menevät yli, mutta niin menevät kaikkien muidenkin näytelmän roolihenkilöiden repliikit. Tarkoituksellista pelkistämistä ja liioittelua samalla kertaa. Replikointia, joka soveltuu televisioaikaan. Mainoskulttuuria, joka seuraa omaa aikaansa, liittyy siihen sanankäytön malliin, joka on kaikille kulttuurikentän kirjoittajille yhteinen. Yhteinen kieli ja mieli.   

                                                             

Terveisiä Taavetista

  

Toissapäivänä luin loppuun Bertolt Brechtin näytelmän Setsuanin hyvä ihminen. Kahdeskymmeneskahdeksas lukemani kirja tänä vuonna. Kun kaipasin Veijo Meren näytelmään, Sotamies Jokisen vihkiloma, syvempää teemaa huumorin rinnalle, Setsuanin hyvä ihminen meni puolestaan julistukseksi ja kohellukseksi. Lastennäytelmä aikuisille tai en vain ymmärrä. Etsin vielä jatkossa ja uskon löytäväni maineensa veroista Brechtiä. Toisaalta kuinka paljon vaikuttaa, että luin väliajoin Setsuanin rinnalla Allen Ginsbergin elämänikäistä runotuotantoa? Vaikuttaa, oletan. Toissapäivän illan näytelmä oli esillä Manchesterissä, kun Pariisin mahtiseura tuli vierailulle ja hävisi märällä ja lumirantuisella kentällä kaksi nolla ja putosi Mestarien liigan loppuottelusta. Kylmää ja koleaa on siis myös Brittein saarilla, ei ainoastaan Taavetissa, Luumäellä, Etelä-Karjalassa, Suomessa. Eilen Madridin pelaajat kohtasivat Lontoossa Chelsean joukkueen ja kärsivät niinikään kaksi nolla tappion. Eilen tartuin erään Ilpon näytelmäluonnokseen nimeltä Enkeleitä, luin sitä kolme neljäsosaa, jonka jälkeen siirryin muihin tehtäviin. Ilpo hävisi sekä Merelle että Brechtille. Ei mitään, sen tiesi etukäteen.

Kun kuu kääntää kasvot(23)

  >>>jatkuu>>>   

Olen kuin matkalle lähdössä. Tarkastelen jääkaappiani sillä silmällä. Koska en tiedä kuinka pitkä sairaalaoleskelusta tulee, se voi olla kaksi päivää, se voi olla viikko, huolehdin siitä, että jääkaappiin ei jää esimerkiksi avointa maitotölkkiä happanemaan. Lukija osannee jo arvata, että minun jääkaapissani ei ole suurperheiden tapaan yhtä aikaa monta eri maitotölkkiä avattuna, ikään kuin jokainen perheenjäsen tarvitsisi välttämättä oman nimikkonekkansa, vaan siellä on yksi aukaistu maitotölkki kerrallaan. Ja piimää. Käytän molempia.

Luonnollisesti jääkaapissa voi olla vanhaksi jääviä jugurttipurkkeja. Ostan pieniä purkkeja, kerta-annoksia. Kananmunat syön loppuun. Pakastimesta minun ei tarvitse kantaa huolta. Näin keväällä ei ole edes vaaraa ukkosista, joten minun ei tarvitse antaa esimerkiksi asunnon avainta äidille, jotta tämä voisi käydä tarkistamassa, että sähköt ovat päällä. Samalla äiti voisi kastella kukat, mutta niiden osalta tilanne on selvä: Sairaalaoleskeluni jää pisimmilläänkin sen verran lyhytkestoiseksi, että kukilla, kasveilla ei ole hätää.

Kaksi päivää.

Äiti ei soittanut eilen. Oletan, että kukaan ei soita ennen lähtöäni, lähtöäni leikkaukseen.

Huvittavaa miltä kirjoittamani näytti ennen tekemääni täsmennystä: Voisi luulla, että puhuin lähtemisestä ikuisuusmatkalle.

En kertonut vanhemmilleni, että olen muutaman päivän sairaalassa. En puhunut unohdetusta kiveksestä enkä sairaalasta.

Tein munakkaan päivälliseksi. Herran viimeinen lounas, anteeksi neidin.

Huomasin, että leipää on esillä liikaa. En laita sitä enää pakkaseen, vanhaa leivänkänttyä, vaan aion viedä loput siivut roskikseen. En heittele linnuille leivänmuruja, linnuille, joita ei kuulu eikä ole lupa syöttää, terveysviranomaiset ja talon järjestyssäännöt kieltävät sen. Käytännössä lintujen syöttäminen kääntyisi rottien syöttämiseksi.

Luulotauti iski. Kurkku luulee olevansa kipeä. Alkava lenssu mahdollisesti. Se olisi harmillinen, ajankohta. Täysin väärä. Kävin vessassa kurlaamassa suuvedellä. Se auttoi ainakin tähän hetkeen.

Onko immuniteettijärjestelmäni heikompi kuin keskimäärin? Liikunko liian vähän? Ulkoilenko liian vähän?

Tämä päivä.

Nyt lyön viimeisen pisteen. Sammutin television. Se on ollut koko ajan ostamisesta lähtien varauksella, mutta nyt sammutin sen ja otin töpselit pois seinästä. Kun olen kirjoittanut kaiken mitä huvittaa ja tulee mieleen ylös tai alas tähän kertomukseen, joka pitäisi kenties alistaa delete -kohtelulle, sen jälkeen suljen myös tietsikan. Sen jälkeen kännykkä päivystää ja tulee saattamaan minut sairaalaan, mutta en usko, että kirjoittelen siihen.

Olen paastonut asianmukaisesti ja noudattanut ohjeita. Minulla ei ole kiljuva nälkä. Olen vain jännittynyt. Se mitä vatsani tuntee parhaillaan, voi olla molempia aivan hyvin, mutta tulkitsen sen jännitykseksi.

Äiti ei ole soittanut enkä aio soittaa hänelle. En pyytänyt edes lupaa nimetä sairaalassa lähimpinä omaisina omat, biologiset vanhempani, mutta se ei varmaan haittaa. Pyysin heiltä luvan silloin ennen ensimmäistä leikkausta. Oletan hienokseltaan, että lupa on yhä voimassa ja samoin sairaalan kirjoissa, miksi se olisi muuttunut, mutta jos ei ole, uusin sen. Uusin tämän reseptin.

Hölisen, huomaan. Puhun tyhmiä eli kirjoitan niitä. Tyhmyydet eivät viisastu sillä, että ne saavat kirjallisen asun.

Kirjoitan näitä muistaakseni. Kirjoitan, jotta en unohtaisi kaikkea, mitä pitää vielä muistaa ja toimittaa ennen kuin lähden julkisilla kohti sairaalamiljöötä. Tapaan siellä tuttuja hoitajia ja lääkäreitä. Yllättävän iso osa henkilökunnasta on hauskoja ja mukavia tyyppejä. Anteeksi harhauttava sanamuoto: Tahdon tuoda julki sen, että melkein kaikki hoitajat ja lääkärit, joita olen kohdannut tällä seikkailullani tähän mennessä, ovat olleet positiivisia, iloisia ja elämäniloisia. Heiltä on löytynyt myös huumoria.

”Saanko mä pitää nämä?” eräs arviolta neljäkymmentä ikävuottaan ohittanut, hyvännäköinen naishoitaja kysyi nauraen, kun hän oli ajamassa karvoitusta pois nivusistani, valmistelemassa minua leikkaukseen.

Se oli siis sillä edellisellä keikalla.

Ymmärsin, että hän puhui kikkelistäni ja palleistani.

”Täytätkö sä ne?” kysyn nyt.

En muista mitä vastasin silloin, siinä jännitystilassani. Minulla on muistikuva, mutta en ole varma sen totuudellisuudesta: ”Siitä vaan.”

Sen muistan, että nainen nauroi. Hän ei pitänyt ilmeestä päätellen minään vakavana tai suurena kohtalonkysymyksenä sitä, mitä olin tekemässä: Olin ajautumassa väistämättä mankeliin, joka veisi miehiset sukupuoliominaisuuteni ja -vehkeeni mennessään. Mankeli? En tiedä miksi nimitän sitä näin, työryhmää, joka suoritti leikkauksen kaikkine toimenpiteineen.

Lääkäreille, hoitajille ja kirurgiselle tieteenalalle olin tervetullut koekappale. Oletan. Minua leikellessään ja yhdistellessään ja muuttaessaan heikäläiset saivat oheisena hyvää harjoitusta. Vaikka koko touhussa ei olisi muuta hyvää ja arvokasta, on ainakin se.

Kello kulkee. Ota avain mukaan, muistutan itseäni. Matkavarustukseni on valmiina. Kassi odottaa eteisessä. Jälleen tuli veikeä matkalle lähdön tunnelma. Olen niitä ihmisiä, joka en ole paljon matkustellut, vain muutaman, mitättömän reissun, mutta en tiedä onko matkallelähtötunnelma sama ja vakioinen ja riippumaton siitä onko ihminen lähdössä pitempään reissuun vai tekeekö hän vain parin päivän pikalomamatkan esimerkiksi lähikaupungin kylpylään. Viikonloppumatkan.

Teen sen jälkimmäisen. Lähtölaskenta on edistynyt. Älysin aloittaa sen vasta, kun lukema oli neljä, mutta olen laskenut siitä sen jälkeen yhden päivän pois kerrallaan takaperin. Poistan päiviä. Jos olisin raketti matkalla ulos planeetaltamme, minulle laskettaisiin sekunteja, mutta koska olen ihminen ja inhimillisillä asioilla, minulle suodaan aikamitaksi kokonaisia päiviä. Näin paljon enemmän arvostetaan ihmistä, sukupuolesta riippumatta. 

JÄLKIKIRJOITUS VUONNA 2028 

Nimeni on Jenni Susa Aito, ikä kahdeksantoista vuotta. Aloitan tämän jälkikirjoituksen samaan tyyliin ja tavoin kuin edesmennyt tätini Siskoveikko Suomi, joka on vastuussa edellä- ja ylläolevasta, kesken jääneestä päiväkirjasta. Sillä on outo nimi: Kun kuu kääntää kasvot. Mitä Siskoveikko on ajatellut valitessaan sellaisen nimen? Se nimitys on nimittäin osuva, pahan kerran osuva. Oliko se tädiltä vain umpimähkäinen heitto vai oliko takana jotain muuta? Aavistiko täti, että maailma ei ole eikä ollut vielä valmis tai että mitä vain voi tapahtua milloin vain? Yllätykset ovat mahdollisia.

Minua, Jenni Susa Aitoa, houkuttaa lukea Kun kuu kääntää kasvot -päiväkirjaa ennustuksena ja noitamaisena tulevaisuudennäkynä tai -visiona. En tiedä olisinko muuten edes jatkamassa tätä tädin päiväkirjaa, jos siinä ei olisi näin hiuksianostattavaa ennustusta nimenä. Ikään kuin hän sanoisi sieltä jostain, että saat nähdä, niin siinä käy.

Kun kuu kääntää kasvot. Se on mahdollista lukea ja käsittää myös niin, että kuussa tapahtuu jotain niin suurta tai merkittävää, että se kääntää maanpäällisten ihmisten huomion ja katseet sen puoleen, siihen. Tämä selitys tuli tuoreimpana mieleen. Tarkemmin ajatellen se tuntuu toistaiseksi oikeimmalta tulkinnalta. 

>>>jatkuu>>>