Terveisiä Taavetista

    

Helmikuun viimeinen päivä ja Kalevalan päivä. Liputuspäivä. Luin vuoden alussa viimeinkin tämän kansalliseepoksen kannesta kanteen, Lönnrotin Kalevalan. Se kesti kansainvälisen vertailun. Siinä käytettiin sanoja ennemmin kuin aseita ja usein konflikti ratkesi ilman verenvuodatusta. Mallikkaasti. Helena luki eilen loppuun Erle Stanley Gardnerin Perry Mason -dekkarin Ruskeaverikön tapaus. Unilukemisiksi hän otti Pekka Kejosen Jamit. Eilen iltapäivällä luimme viisikymmentä sivua Stephen Kingin Mustan tornin viidettä osaa, Callan sudet. Eddie, Jake ja Oi, mäyriäinen on mukana, totta kai, siirtyvät unissaan tai hypnoosissa tai sen tapaisessa tilassa New Yorkiin suojelemaan Ruusua. Ruusu kasvaa siellä puretun rakennuksen tontilla ja sitä täytyy varjella rakentajilta ja raivaustraktoreilta. Susannah taas livahtaa öisin yksin syömään sammakoita ja verijuotikkaita, jotta Heppu saisi ravintoa. Roland seuraa ja varjelee salaa naista vaaroilta ja murehtii maailman menoa. Siitä maailmasta siirryin kevyesti Marcel Proustin Combrayn kuvitteelliseen pikkukaupunkiin junamatkan päähän Pariisista ja jossa ei tunneta vielä sähköjä eikä autoja pikkupojan varttuessa, lukiessa ja tutkiessa erikoisia yhteiskuntasuhteita, sovinnaisuuksia ja pinttyneitä tapoja. Combray alkaa: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan. Toisinaan...”

Terveisiä Taavetista

    

Kevättalvella on näitä kylmiä aamuja, talon mittari näytti viiden jälkeen kuuttatoista astetta pakkasta, jos uskon silmiini ja iltapäivällä lämpötila noussee nollaan tai lämpöasteille. Kevät on voimallinen. Tuuli kantaa kevyitä terveisiä lounaasta. Eilen oli Helenan vuoro lukea Pekka Kejosen Napoleonin epätoivo: Hauska. Aloitimme Stephen Kingin Mustan tornin viidennen osan nimeltä Callan sudet. Luimme prologin. Siinä esiteltiin rontit, aivottomat, isot ihmiset, jotka Sudet olivat ryövänneet Myrskyn maahansa pieninä ja palauttaneet takaisin aikuisina epäihmisinä. Kirjassa sanansaattajarobotti Andy tiedotti, että Sudet ovat tulossa kuukauden päästä. Edellisen kerran ne kävivät ja herättivät kauhua sukupolvi sitten ja nyt ne tulevat kokemaan uuden ihmissadon. Sama robotti oli havainnut, että Säteen tiellä lähestyy revolverimiehiä: Miksi näiltä ei pyydettäisi ammattiapua, tuhoamaan Sudet? Eilen luin myöhemmin itsekseni jälleen muutaman sivun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen Swannin tien Combrayn puolivälissä. Sen ovat suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen yhdessä. Proustin ison kirjan parissa ovat päässeet monet eri kääntäjät koettelemaan voimiaan. Hieno asia tällaisesta ranskaa taitamattomasta, että pääsee lukemaan upean ja yhä toimivan merkkiteoksen.

Terveisiä Taavetista

    

Katot ovat kovilla. Eilen, kun päivä valkeni, huomasin, että yhden rivitalon katolta ovat valuneet lumet alas ja jääneet vanhojen kinosten varaan nojaamaan katonreunaa vasten ränni taipuneena kaarelle. Helena luki yötä vasten loppuun Stephen Kingin kirjan Billy Summers. Hän sanoo siitä: Loistava, jännittävä, hyvä juoni ja parasta Kingiä. Minä tyydyin ajelehtimaan Proustin pitkien lauseiden varassa. Ajatukset keinuivat samaan tahtiin. Luimme ääneen Kingin Mustan tornin Velhon viimeisen, lyhyen osan. Eli sivuutimme kaksi osaa, kuusisataa sivua Rolandin nuoruudenseikkailua. Olemme lukeneet molemmat sen aiemmin, joten muistamme sen pääpiirtein. King kirjoitti Velhon loppuun, että hän suunnittelee vielä kahta tai kolmea kirjaa sarjaan ja kehottaa koputtamaan puuta. Ai, ai. Kolme vuotta myöhemmin pakettiauto tai tila-auto, luulen, puskee kirjailijan aamulenkillään ojan pohjalle ja hengenhätään. Koira oli ollut vallaton auton takapenkillä ja kuski oli läimäyttänyt sitä ja samalla auto oli heilahtanut tien laitaan, kun se ylitti pikkutien kumpareen. King selviytyi, palasi tietokoneen ääreen ja kirjoitti pikavauhtia Callan sudet, Susannan laulun ja Mustan tornin. Myöhemmin vielä itsenäisen osan Tuulen avain, jonka jätämme omaan arvoonsa. Kirjoitti tukun muitakin kirjoja ja jatkaa aina vain.

Terveisiä Taavetista

   

Kumua maailmalta. Uutisia seuraamattomana ihmisenä tulin vasta eilen illalla tietämään, että jotain tapahtuu. Kun en nimeä niitä, ne ovat poissa vaivaamasta mieltä. Pienen ihmisen päivittäiset askareet ovat tärkeämpiä, suorastaan välttämättömiä. Eilen luin Pekka Kejosen 1964 julkaistun kirjan Napleonin epätoivo. Se oli hauska, lukukokemuksenakin. Muistaakseni olen lukenut sen aikoinaan, mutta en voi olla varma. Kahdeskymmeneskolmas lukemani kirja tänä vuonna. Helena lukee Stephen Kingin uusinta, Billy Summers -jännäriä ja on innoissaan. Luimme ääneen Kingin Mustan tornin Velhon ensimmäisen osan, jossa ka-tet vaeltaa moottoritietä hylättyjen autonromujen välistä ja oheikko huokailee ja soi tien kahtapuolen. Tämä näkymä on se hienoin kohta Tornissa ja jota olen odottanut. Se ei ollut minkään osan alussa. Oheikko on paikka, jossa ihminen voi solahtaa toiseen maailmaan ja samalla vaaran paikka. Seuraavaksi Roland toteuttaa ystäviensä pyynnön ja kertoo yöllä nuotiolla nuoruuden seikkailustaan menneillä mailla. Me hyppäämme sen yli Velhon neljänteen ja lyhimpään osaan. Saako kirjoja lukea näin? Saa kai sentään kokeilla? Saa näemmä maailmakin tehdä yhtä ja toista.

 

Terveisiä Taavetista

   

Sää lauhtuu ja tuulee. Helena lähti sauvakävelylenkille. Otin eilen esiin Marcel Proustin teoksen Kadonnutta aikaa etsimässä ensimmäisen osan, joka on Swannin tie, Combray. Proustin laajassa kirjassa on seitsemän osaa, jotka ovat suomennoksena kymmenenä niteenä. Combray on alanimi, joka aloittaa omana osanaan Swannin tien. Olen merkinnyt lukeneeni sen ennen 2020 ja 2008. Luin sen ensimmäisen kerran 1990 taitteessa, jolloin kirjan kaikkia osia ei ollut vielä suomennettu. Lainasin Kadonnutta aikaa silloin kirjan kerrallaan paikallisesta Toivakan Pääkirjastosta. Combray on tuttu ja tutummaksi käy. Se on johdanto Marcel Proustin Kadonneeseen aikaan, yli sadan vuoden taakse. Tahti ja rytmi on hidas ja lauseet ovat pitkiä, loputtomia, polveilevia vaelluksia menneisyyden hämärille käytäville. Helena luki eilen loppuun Jillianne Hoffmanin Cupidon ja vertasi sitä Cornwelliin ja Slaughteriin. Nyt hän vilkuilee Richard Munsonin Teslaa ja odottelee josko Luumäen Pääkirjastosta tulisi päivemmällä viesti noudettavista varauksista. Odotamme molemmat lukutäydennystä. Helenalle on tulossa kaksi kirjaa, toinen Jillianne Hoffmanilta ja toinen Stephen Kingin uusin. Minä varasin Pekka Kejosen Napoleonin epätoivon, jonka olen lukenut ennen viisikymmentä vuotta sitten. Kiinnostaa kokeilla miltä se tuntuu nyt? Stephen Kingin Mustassa tornissa, Velhossa Rolandin ka-tet selviytyy yhdestä seikkailusta ja saapuu autioon Topekaan, Kansasiin ja lukevat vanhasta lehdestä, että influenssa riehuu tappavana. Näin käy toisinaan ennustusten.

Terveisiä Taavetista

     

Korkeita, valkoisia lumipenkkoja Luumäen Taavetissa ja jääpuikkojen pitsiä mökkien räystäissä. Eilen varaamani Stephen Kingin Mustan tornin neljäs osa, Velho tuli tiistaikuljetuksessa kirjastoon. Kirja on julkaistu alun perin 90-luvun lopulla, ennen Kingin loukkaantumista liikenneonnettomuudessa, mutta tämä meillä käsillä oleva painos on 2000-luvulta ja jolloin kaikki Tornin seitsemän osaa olivat jo valmiina. Kirjassa on pitkä johdanto, essee siitä, miten yhdeksäntoistavuotiaana ihminen on voimansa tunnoissa ja lähdössä valloittamaan maailman. Kun aloin vuoden alussa lukea ääneen Tornia, päätin jättää Velhon kokonaan välistä. Muistin viiden vuoden takaa, että siinä tarina hypähtäisi menneisyyteen ja jota en kokenut hyvänä enkä onnistuneena. Velho on kuitenkin kirjoitettu niin, että siinä alussa Joutomaa -osa päättyy, lyhyt luku ja lopussa on lyhyt Callan sudet -osan alku. Olen lukemassa nämä liitännäiset, mutta hyppään yli välissä olevan kuusisataasivuisen muisteluksen. Eilen illalla luin loppuun Richard Munsonin kirjan Tesla. Se on kahdeskymmenestoinen lukemani kirja tänä vuonna. Helena luki eilen Leena Krohnin teoksen Mehiläispaviljonki ja aloitti joululahjakirjansa Jillian Hoffmanin esikoisen Cupido.

 

Terveisiä Taavetista

     

Illalla alkoi ryöpyttää lunta Luumäen Taavetissa. Jonkinmoinen kerros näkyy karttuneen yön aikana Vallitielle ja sataa edelleen nyt aamulla. Eilen otin siis uuden kopion Roto -käsikirjoituksesta. Tein ensimmäiset korjaukset tekstiin sivulla seitsemän tai kahdeksan ja työrupeaman päättyessä olin sivulla kaksikymmentä. Käsikirjoituksessa on nyt kolmesataakaksikymmentä sivua. Eilen lainasin Luumäen Pääkirjastosta uutuushyllystä löytämäni Richard Munsonin kirjan Tesla, joka on serbialais-amerikkalaisen Nikola Teslan elämäkerta. Tesla on magneettivuon tiheyden yksikkö ja se on annettu Teslan kunniaksi. Samoin Tesla -merkkinen sähköauto on saanut nimensä miehen mukaan. Teslamuuntaja on mukana elokuvassa Kahvia ja tupakkaa. Toissapäivänä, kun luin Leena Krohnin Mehiläispaviljongin, siellä mainittiin Nikola Tesla ja heti seuraavana päivänä näin tämän uuden kirjan. Sen takaliepeessä on maininta, että kerrotaan jonkun haastattelijan kysyneen Einsteinilta miltä tuntuu olla maailman älykkäin ihminen, johon Einstein vastasi: ”Minä en tiedä, kysykää Teslalta.” Luin sitä eilen kaksisataakaksikymmentä sivua. Helena lukee Leena Krohnin Mehiläispaviljonkia. Stephen Kingin Velho on matkalla noutopaikkaan eli on mahdollista, että pääsemme jatkamaan tänään iltapäivällä ääneenlukua. Palaudumme normaalitilaan.