Helmikuun viimeinen päivä ja Kalevalan päivä. Liputuspäivä. Luin vuoden alussa viimeinkin tämän kansalliseepoksen kannesta kanteen, Lönnrotin Kalevalan. Se kesti kansainvälisen vertailun. Siinä käytettiin sanoja ennemmin kuin aseita ja usein konflikti ratkesi ilman verenvuodatusta. Mallikkaasti. Helena luki eilen loppuun Erle Stanley Gardnerin Perry Mason -dekkarin Ruskeaverikön tapaus. Unilukemisiksi hän otti Pekka Kejosen Jamit. Eilen iltapäivällä luimme viisikymmentä sivua Stephen Kingin Mustan tornin viidettä osaa, Callan sudet. Eddie, Jake ja Oi, mäyriäinen on mukana, totta kai, siirtyvät unissaan tai hypnoosissa tai sen tapaisessa tilassa New Yorkiin suojelemaan Ruusua. Ruusu kasvaa siellä puretun rakennuksen tontilla ja sitä täytyy varjella rakentajilta ja raivaustraktoreilta. Susannah taas livahtaa öisin yksin syömään sammakoita ja verijuotikkaita, jotta Heppu saisi ravintoa. Roland seuraa ja varjelee salaa naista vaaroilta ja murehtii maailman menoa. Siitä maailmasta siirryin kevyesti Marcel Proustin Combrayn kuvitteelliseen pikkukaupunkiin junamatkan päähän Pariisista ja jossa ei tunneta vielä sähköjä eikä autoja pikkupojan varttuessa, lukiessa ja tutkiessa erikoisia yhteiskuntasuhteita, sovinnaisuuksia ja pinttyneitä tapoja. Combray alkaa: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan. Toisinaan...”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti