Finnegans Wake

    

Sirkus. Jos kuvaan yhdellä sanalla tuntemuksiani James Joycen teoksesta Finnegans Wake, se on sirkus. Olen lukenut tämän teoksen kolme kertaa, vaihtelevalla keskittyneisyydellä. En saa hahmotettua sitä kokonaisuutena, tarinana, vaan teos hajoaa sirpaleiksi. Olen maininnut jossain aiemmassa postauksessa, että koen kirjailijan käyttävän monin kohdin konttikieltä. Hienommin sanottuna James Joyce luo kohdittain kokonaan uutta kieltä. Englannin kielen taitoni on vajavainen, mutta toisaalta Finnegans Wakessa ei auta englantikaan. Helena on lukenut kirjan viisi kertaa. Hän pitää siitä, nauttii tekstistä ja sen hulvattomuudesta. Minä pidän osin. On mielenkiintoista aukoa yhteenkirjoitettujen peräkkäisten sanojen vyyhdettä. On mielenkiintoista ja lukijaa palkitsevaa, kun huomaa tekstiä tutkiessaan, että kirjailija on vaihtanut tuon kirjaimen oikean tilalle. Eli kirjaa lukee tekstitaiteiluna. Samoin on sirkuksessa, siellä esitetään taitotemppuja, mutta ei niissä ole mitään juonen jatkumoa, tarinan draamaa, vaan ne ovat vain taidokkaita ja huimia suorituksia, joita kuuluu ihailla juuri sirkuspuitteissa. Finnegans Waken lukeminen on minusta lukuseikkailu ja suosittelen sitä, mutta ainakin oma keskittyneisyyteni herpaantuu tätä tekstiä lukiessa ja ajatukset karkaavat ties minne. Mietin sitäkin, pilkkaako arvon kirjailija sitä onnetonta asiantilaa, että vaikka kirjoittaja ja kirjan painatukseen osallistuvat ammattilaiset tekisivät työnsä kuinka huolellisesti tahansa, painovirhepaholainen pääsee viimeistelemään sen. Kirja päättyy: ”…keys to. Given! A way a lone a last a loved a long the” Ei pistettä lopussa. Tarkoituksella, oletan. Sivun alareunassa: Paris, 1922–1939.