Palaneet lamput

    

Palaneet lamput

 

Sinä kesänä oli vielä markka-aikaa. Alma ja Kalle olivat molemmat vapaina työvelvoitteista, joten heillä oli aikaa ja oiva tilaisuus tutustua omaan kulmakuntaansa. He olivat muuttaneet paikkakunnalle hiljattain ja ympäristössä riitti uutuudenviehätystä.

Kierreltyään keskellä arkipäivää kaupungilla nuuskimassa paikkoja, kauppakeskusta, satamaa, sankarihautausmaata ja pysähdyttyään muutamien reitin varrelle osuneiden näyteikkunoiden eteen he ohittivat myös kotikatunsa varrella olevan pienen baarin, kääntyivät ympäri ja menivät sisään tuopilliselle avoinna olevasta ulko-ovesta. Pieneen tilaan mahtui kolme pöytää, tuolit niiden ympärillä, myyntitiski seinustalla kaljahanoineen ja jukeboksi ovipielessä. Yleisvaikutelma oli kuin Kaurismäen elokuvissa.

Kalle laittoi soimaan muutaman levyn jukeboksista. Oli päivähetki ja baarissa oli heidän lisäkseen vain yksi muu asiakas jutustelemassa tuttavallisesti baarimikon kanssa. Tosin tämä asiakas ilmestyi vasta, kun Alma ja Kalle istuivat jo pöydässä tuoppiensa kanssa, tuli joko sosiaalitiloista tai takapihan terassilta tupakalta. Kun Kalle oli jukeboksin ääressä levyjä valikoimassa ja Leevi and the Leavingsin hitin Teemu, maanteiden kuningas, ensimmäiset riemulliset tahdit kuuluivat, tyyppi tuli heti siihen Kallen viereen ja aloitti oman esityksensä ja selityksensä.

- Ford, hän sanoi, mainitsi ja painotti, ”kun Anglia katolleen kääntyi”. Käsi viittoi, nousi ja heilui rytmikkäästi. Sitä mukaa, kun laulu eteni, tyyppi iski tahtia ja poimi ja toisti sanoituksen kohokohdat. - Ford, kun ”sun Angliasi myytiin” ja kun surullisen rallin päätteeksi, kovan onnen Teuvo teki odotetun tempun, ”lainasin naapurin Sierran”, Kalle arvasi jo odottaa kommenttia: - Ford.

Kappale päättyi ja Kalle palasi pöytään istumaan Almaa vastapäätä. He joivat vaitonaisina tuopit pois.

Päästyään ulos kadulle, he vilkaisivat toisiaan.

- Ei ollutkaan meidän paikka, Kalle sanoi. - Tyyppi oli varmaan Fordin edustaja.

Alma oli ärtyneempi kuin Kalle: - Mikset käskenyt sitä painumaan hemmettiin. Minä en olisi kuunnellut sitä.

He lähtivät vaistomaisesti takaisin keskustan suuntaan. He olivat olleet kotiin tulossa, mutta nyt tuntui, että tätä väärää tunnetilaa ei kannattanut viedä sinne, vaan se piti saada ensin karistettua pois mielestä. Uskomatonta, ettei saanut kuunnella rauhassa omaa lempikappalettaan. Se minkä piti koitua elämykseksi, meni suhkuksi.

- Ääh, kävellään vähän, Alma ehdotti.

He kulkivat verkalleen kerrostalon viertä sen päätyyn asti. Siellä huomion kiinnitti, ei ensimmäistä kertaa, katutasosta kaarena alas laskeutuva betoninen ajoluiska ja tukiseinään kiinnitetty kyltti, jossa luki isolla TAVARATALLI.

- Mielikuvitusta on riittänyt, Kalle sanoi.

- Siltä näyttää, Alma vastasi.

Tavaratalli oli heidän omalla kotikulmallaan, mutta vasta nyt he laskeutuivat ensimmäisen kerran luiskan alas autotallin parioville. Toinen ovenpuolisko oli kiilattu auki, tiili pystyssä oven saranapuolella. Suljetun ovenpuoliskon edessä oli katoksen suojassa kaksi nahkaista nojatuolia ja pieni lasinen parvekepöytä, jolla oli tuhkakuppi puolillaan tupakannatsoja. Taukotila. Oviaukosta erottui kaistale hämärää hallitilaa ja kauempana hahmoina sinne kerättyjä sekalaisia huonekaluja ja muita tavaroita.

- Vanha autotalli, Kalle totesi. - Mitä sanot, mennäänkö peremmälle?

- Mennään vaan.

Tavaratallissa oli tilaa vievimpinä kalusteina laverisänkyjä pinoissa päälletysten, kirjahyllyjä rivissä kiertämässä seinustoja, pöytiä ja kirjoituspöytiä, osa nurin päin toisten selissä, lipastoja, säilytysarkkuja, sohvia, nojatuoleja, keinutuoleja, polkupyöriä, rukkeja, kattokruunuja roikkumassa matalassa katossa kiinni ja sekalaista pienempää roinaa ja rihkamaa isompien kalusteiden alla ja päällä ja rinnalla. Kapeat kulkuväylät johtivat kulkijan hämäriin umpiperiin ja nurkkauksiin. Tyypillinen kirpputori.

Kun astui kynnyksen yli tähän matalaan talliin, joka tila kattoi ehkä puolet koko kerrostalon kellariosasta, tuntui kaiken tavaranpaljouden keskellä ja rojujen saartamana kuin aika pysähtyisi. Kuin olisi astunut toiseen todellisuuteen. Kauppiasta, Tavaratallin pitäjää ei nähnyt eikä huomannut heti. Ehkä häntä oli vaikea erottaa muusta ympäröivästä rekvisiitasta. Vei hetken ennen kuin silmät olivat tottuneet tarpeeksi puolihämärään ja silloin paikallisti keskellä hallia olevan kauppiaan työpöydän ja myyntitiskin, toimisto ja oleskelutila yhdistyneenä, vanha, iso ja kunnianarvoisa kirjoituspöytä, joka oli kuitenkin kaikenlaisten pienten tavaroiden kattama ja kauppias itse istumassa matalalla laiskanlinnassa pöydän takana. Kuin buddha. Tai toisena tuli mieleen hämähäkki, joka vaani piilossa kärsivällisesti, että mahdolliset asiakkaat tulisivat lähemmäs.

Rikkaammille oli varmaan vaarallista tai kohtalokasta tulla Tavaratalliin, mutta Alma ja Kalle eivät kuuluneet siihen piiriin ja sen kauppias näki tietenkin kertasilmäyksellä heidän päältään. Asiantuntija erottaa köyhimykset oitis. Eli herra kauppias oli kuin ei olisi nähnytkään heitä kahta ja käyttäytyi kuin ei heitä olisi hänelle olemassakaan. Alma ja Kalle saivat rauhassa kierrellä ja katsella ympärilleen. Muita asiakkaita ei ollut sillä hetkellä paikalla. He vilkuilivat välillä kauppiasta, mutta ei selvinnyt, mitä tämä teki vai tekikö mitään? Ehkä hän mantrasi tai otti tyynesti nokkaunet, keräsi voimiaan.

Alma ja Kalle tulivat kierroksellaan viimein kauppiaan kirjoituspöydän kohdalle.

- Tavaraa on, Kalle sanoi.

Kauppias kohotti päätään, aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen ja myös ulko-ovelle. Oliko se vihjaus, että heidän sopisi oikeastaan poistua häntä häiritsemästä.

- On, kauppias myönsi.

- Toiminta on vilkasta? Kalle jatkoi, puolittainen kysymys tai vinoilua, lohkaisu ja samalla hän tarkasteli pöydän päällä ja ympärillä olevia rojuja.

- Niin, kauppias vastasi. Hän ei katsonut päin.

Tauko pitkittyi. Kauppias istui tuolissaan, Alma seisoi kirjoituspöydän toisessa päässä ja hypisteli joitain esineitä ja Kalle oli pöydän toisessa päässä. Rembrandt tai tämän hengenheimolainen uudemmalta aikakaudelta olisi nähnyt siinä hämyssä taulun, kuvaelman, henkilöasetelman. Kalle huomasi tavararöykkiössä vanhan kirjoituskoneen.

- Hei, kirjoituskone, hän sanoi.

Kauppias virkistyi: - Joo. On. Siinä on nauhakin.

- Niin näyttää olevan, Kalle myönsi.

Kuivunut nauha, hän ajatteli ja jossa oli ollut väriä joskus kymmenen vuotta sitten, mutta ei enää. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen.

- Paljonko pyydät tästä? Kalle kysyi.

- Kaksikymmentäviisi penniä.

Se tuli aikailematta.

- Kaksikymmentäviisi penniä, Kalle ällistyi. - Ei ole totta.

- On. Hinnoittelin sen juuri. Voit maksaa enemmänkin, jos haluat.

Kalle kaivoi kolikkopussistaan viisikymmentä penniä kauppiaalle ja otti koneen kainaloonsa.

- Etten vaan unohda sitä, hän selitti.

Alma katsoi Kallea sillä ilmeellä, jonka Kalle tunsi paremmin kuin halusikaan: Hän oli tehnyt taas kerran tyhmän ostoksen ja heidän pitäisi lähteä ennen kuin hän tekisi lisää typeryyksiä.

Kalle ei osannut silti lähteä heti, vaan tunsi tarvetta sanoa vielä jotain ja kysyi, olivatko he, hän ja Alma, kauppiaan mielestä tyypillisiä Tavaratallin asiakkaita?

Kauppias vastasi: - Miten sen ottaa.

- Niin, Kalle nyökkäsi. - Oletan, että vähävaraisempia kävijöitä saa turhaan hakea.

Kauppias oli eri mieltä. Hän väitti, että huono-osaisempia on, tyhjätaskuja, jotka tulevat kimppakyydillä rajan takaa. Heikäläiset tulevat yleensä suoraan Tavaratalliin, mutta eivät löydä täältäkään aina sitä, mitä ovat vailla.

Kauppias piti taiteellisen tauon ja odotti niin kauan, että Alma kysyi kärsimättömänä: - No, kakaise?

- Esimerkiksi palaneita hehkulamppuja.

Kalle yllättyi: - Kuulin väärin. Vai sanoitko palaneita hehkulamppuja?

- Kyllä, kauppias vastasi.

Kalle pyöritti päätään: - Miksi ihmeessä? Mihin tarkoitukseen?

- Joo. Sano se, kauppias vastasi.

- Et tiedä itsekään, Alma väitti.

Kauppias selitti: - En tajunnut sitä heti. Piti erikseen kysyä asiakkailta itseltään. Jos lainaa – kauppias teki käsillään lainausmerkit ilmaan – jos lainaa vaikkapa yleisen vessan kattovalaisimesta hehkulampun, siitä voi joutua syytteeseen, mutta ei siinä tapauksessa, jos lamppu on palanut. Todisteet puuttuvat.

- Aivan, Kalle tajusi. - Vaihtavat palaneen lampun toimivan tilalle. Ei huono.

Kauppias oli hiljaa hetken ja lisäsi, ettei niistä voi oikein periä mitään. Häntä tällainen kaupanteko varmaan harmitti.

- Niinkö? Käytetyistä, palaneista lampuista? Kalle kysyi.

- Niin. Saavat minulta ilman, jos niitä on. Hehkulamput eivät ole ikuisia.

- Eivät.

Sananvaihto jatkui vielä muutaman tarkoituksettoman repliikin verran ennen tyrehtymistään. Asia tuli käsiteltyä ja Alma ja Kalle lähtivät hidastellen kohti uloskäyntiä ja päivänvaloa, jota lankesi näytteeksi tallin kuluneelle ja hilseilleelle lattialle oviaukon edustalle. Siitä voisi seuraava taidemaalari poimia aiheen itselleen. Kallella oli viidenkymmenen pennin kirjoituskone mukanaan.