Kaunis kesäpäivä

torstai 24. syyskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 24.9.2020  




Hieno, sumuinen aamu, kun poljimme uimarannalle. Helena ui. Laituri oli kasteen kostuttama. Kalaparvi puhkoi veden pintaa. Kaksikymmentä pyörylää kerrallaan levisi tyyneen veteen ja muutamia kaloja hypähti vedestä, mutta en ehtinyt nähdä, minkä kokoisia ne olivat. Tummassa vedessä ei erottanut kaloja pinnan alla. Kalahenkilöt, ei pelkät kalamiehet, osaisivat varmaan sanoa, mitä lajia tämä parvi oli.

Eilen teimme aamulla pyöräretken nummelle. Löysimme karvarouskuja sen verran, että niistä tuli eilinen kastike ja punikki- ja kangastatteja ja tuhkeloita, jotka siivutimme kuivuriin, joten meillä on nyt ensimmäiset taavettilaiset kuivatut sienet kaapissa ekologisesti säilytettynä käytettyyn maitotölkkiin.

Listaan jälleen tänä vuonna luettuja kirjoja: Numero 31 oli David Foster Wallacen Infinite Jest ja numero 32 Norman Mailerin Yön armeijat. Aloin lukea eilen Juha Hurmeen uusinta teosta Suomi.



25.9.2020

Muoti on suuri vaikuttaja. Muotia on esimerkiksi kirjoittaa niin kuin Juha Hurme tai Harari, kaskunomaisia tiivistelmiä ja olennaista ja tärkeää etsiviä teoksia, kaivaa esiin unohtuneita merkityksiä ja henkilöitä, vaikuttajia. Olen lukenut kaksi Hararin suppeaa, ihmislajin historiaa, kehitystä ja tulevaisuuteen kurkottavaa kehitystä käsittelevää kirjaa. Pidin lukemastani. Pidän myös Juha Hurmeen tekstistä, vaikka kun olen nyt lukenut kaksi kolmasosaa teoksesta Suomi, tulee välillä mieleen, että oliko tämä tieto, tarina, henkilö jo Niemi -kirjassa tai sitä aiemmassa Nyljetyt ajatukset -opuksessa? Kuinka paljon menee ristiin ja tulee päällekkäisyyksiä? Eli tulee mieleen myös, että nyt kun kirjailija Juha Hurme ja hänen kustantajansa ovat löytäneet sapluunan, joka on verrannollinen Tuomas Kyrön fiktiiviseen Mielensäpahoittajaan, on aika ja järkevää ja pitää hyödyntää suotuisat tuulet ja tuottaa lisää samanlaista tekstiä. Tulee jopa mieleen, että kun tuotteistetaan ja virtaviivaistetaan, saadaan tuote. Kirja on myös tuote. Kun sen markkinarako menee umpeen, tulee toinen muoti, tietty tuote jää vanhaksi, jää sivumerkinnäksi maailman historiaan. Käykö kirjan niin?  



Mitä lukemiseen tulee, kirjakulttuuriin ja kirjoittamiseen, kannattaako kantaa huolta siitä, että väki vieraantuu lukemisesta? Mitä asialle kannattaisi tehdä? Ei mitään niin kauan, kun vallitsee markkinavoimien muoti ja muotti, jossa tuotteen merkitys on sen myyntiluvuissa. Kun sisältö on alisteinen muodolle tai toisarvoinen, osa esimerkiksi lukijoista äänestää harrastamalla jotain muuta, puhtaampaa ja vähemmän korruptoitunutta.

En ole pessimistinen, ei kiinnosta olla sitä, mutta mitä enemmän nykykirjallisuudesta tulee sapluunalla tehtyä, sitä useammin valitsen luettavaksi vanhaa, hyvää, parempaa kirjallisuutta. Ajaudun siihen luonnostani.


26.9.2020

Syksyllä syyskuussa tai lokakuun alussa tulee vielä tällaisia viimeisiä, kesästä muistuttavia lämpimiä päiviä. Iltapäiväshortsikelit palaavat. Pyöräilimme aamuhämärissä Ala-Kivijärven Sorosenselän rantaan. Järven pinta oli tyyni ja ruskan väreissä kellertävät koivut ja haavat peilautuivat veteen tummempien kuusten rinnalla. Tunnelmallista.  



Arvostelin eilen hieman Juha Hurmeen Suomi -kirjaa. Se oli kolmaskymmeneskolmas tänä vuonna lukemani kirja ja aivan laatuisa lajiaan. Mutta onko se varsinaisesti romaani? Ihmettelen tätä lajimääritystä. Muistelen, että kun Hurme voitti mainiolla Niemi -kirjallaan Finlandian kaksi tai kolme vuotta sitten, siitä tuli napinaa, ettei Niemi ole romaani tai ei ainakaan puhdas sellainen. Samaa arvostelua sai Nobelin valitsijaraati aiemmin, kun se nimesi Bob Dylanin laulurunot nobelin arvoisiksi.

Ennen kuin luin Hurmeen Suomi -kirjan, olin ajatellut, että pitäisi lukea uudestaan Nyljetyt ajatukset, jotta näkisin, miltä se tuntuu nyt. Nyt muuttui: En tartu siihen kirjaan lähiaikoina. Toiston maku on liian vahva. On kuin olisin syönyt liikaa karkkia tai jäätelöä tai suklaata.  




27.9.2020

Pyöräilimme Puukylään ja kävelimme metsätietä soitten väliselle harjanteelle. Löysimme kanttarelleja pizzaa varten. Aurinko nousi rusottaen, kun lähdimme polkemaan takaisin Taavetin keskustaan.  




Sain merkata jälleen yhden kirjan luetuksi. 34:s tänä vuonna lukemani on Joel Lehtosen runollista prosaa Kuolleet omenapuut. Se löytyy muun muassa Joel Lehtosen Valitut teokset -sarjasta, numerosta seitsemän. Kuolleet omenapuut on vuodelta 1918 ja siinä on myös kapina-aikaa. Valitut teokset on painettu 1935 – hieno laitos niin kuin monet vanhat, arvostetut kirjat. Silloin elintaso ja kansantuote olivat alhaiset nykypäivään verrattuna, mutta oli varaa tehdä silti kauniita kirjoja. Ei tingitty siitä kulttuurista.

Kuolleet omenapuut tuli päähänpinttymäksi jotain kymmenen vuotta sitten, kun luin Juhani Peltosen Elmon, joka pehmomiesatleetti söi aina omenia ja kantoi mukanaan Joel Lehtosen kirjaa Kuolleet omenapuut.


tiistai 22. syyskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(9)

 >>>jatkuu>>> 




ENSIN oli Hepun ja Marian ensikohtaaminen kiinteistövälitystoimiston neutraaleissa puitteissa, esinäytös, alkuluku, johdanto. Seuraavaksi ensimmäisen luvun tapahtumakulku saattaa parin toistensa seuraan kirjamessuilla.

Heppu ja minä.

Anteeksi, jos keskeytän”, Aldous Tsitsis sanoo kainosti.

Keskeytä pois, rakas Aldous”, hilpeä, hetki hetkeltä hilpeämmäksi juopuva minä, meikäläinen, Maria, annan luvan. Vaikka en ole juopunut enkä juopumassa. Ei sentään näin vähästä. Olisin juopunut yhtä lailla, jos meidän karahvissamme olisi ollut vettä viinin sijasta.

Aldous haluaa tietää tapahtuiko niin oikeasti? Oikeasti kiinteistövälitystoimisto, oikeasti kirjamessut?

Kyllä”, vakuutan. ”Jumalan sanaa.”

Naurahdan päälle: ”Sainko kullan epäluulot heräämään? Uskotko, että tätä menoa joudut miesten töihin?”

Uskon”, Aldous vastaa totisena, ei sentään järkyttyneenä.

Mitä pitäisi tehdä, jotta Aldous järkyttyisi?

Toki en halua järkyttää Aldous Tsitsistä. Se olisi sama kuin huijaisi lasta ja ajaisi tämän epätoivoon paikkansapitämättömillä, rumilla ja ilkeillä juoruilla.

Näimme toisemme baarissa. Kahvila oikeastaan.”

Hymyilen Aldoukselle.

Kirjamessuilla on useita kahviloita”, Aldous tiesi.

On. Yksi on toisessa kerroksessa. Se on päädyssä, minun ajatuksissani ja tietenkin myös oikeasti, mutta missä ihmeen päädyssä? Siellä on kiva tiski ikkunan edessä, pitkä pöytätaso, ikkuna siinä takana ja näkymä on messukeskuksen takapihalle, paikoitusalueelle. Siellä on kauempana parkkitalo. Vasemmalle kauemmas jää ratapihaa ja se tie, mä aina unohdan sen nimen, mutta se yhdysväylä, joka ylittää ratapihan Pasilan pohjoispuolelta.”

Aldous Tsitsis nyökkää: ”Niin?”

He istuvat siinä. Maria istuu yhdellä baarijakkaralla, siinä on korkeita baarijakkaroita sopivin välein ja hänestä vasempaan istuu jokaisella jakkaralla joku. Oikealla on kauempana pari tyyppiä. Kun Maria tuli siihen lautasen ja kahvikupin kanssa, siinä oli kolme paikkaa vapaana ja hän ajatteli ensin, että istuisi keskimmäiselle jakkaralle, mutta alkoi täyttää tilaa kuitenkin laidasta. Järjestyksen ihminen kaikessa.

Maria kirjoittaa muistiinpanoja ylös vihkoonsa. Hän on syönyt puoliksi pienen leivoksensa. Kahvikupista on siemaistu kerran. Äänet kuuluvat, kirjamessujen humu. Yksi estradi on siinä lähellä ja sieltä kuuluu haastattelusessio, joka tekee Marialle taustaa. Hän on bistrossa bulevardilla. Hän on Fredrikinkadulla ulkoilmakahvilassa. Hän on jossain niistä ulos levittäytyvistä kahviloista, joita on viime kymmenillä ilmestynyt myös Helsinkiin.

Anteeksi, onko tämä paikka vapaa?”

Se on Heppu. Maria kääntää hajamielisenä katseensa ja Heppu tunnistaa naisen. Tässä on jotain tuttua, kiusaavan tuttua. Kaikissa kauniissa ja hekumallisissa naisissa on viriilien miesten mielestä jotain sillä lailla tuttua, että se ei jätä rauhaan.

On”, Maria vastaa.

Kiitos”, Heppu vastaa. ”Anteeksi, mutta olemmeko me tavanneet ennen jossain?”

Anteeksi taas, Maria huomioi. Hän on ajatuksissaan, hän on pääsemättömissä, niin syvissä ajatuksissa ja pudistaa päätään.

Iskeminen, tutustuminen ei käy helposti. Jos se on Hepulla mielessä? Mies joutuu tekemään töitä. Maria tekee luontaisesti kaikkensa ehkäistäkseen mitään alkamasta, viriämästä. Hän on muissa maailmoissa.

Sellainen nainen on kaunis. Nainen on kauneimmillaan silloin, kun hän on haaveellinen tai syvissä mietteissä, kun hän ei tiedä eikä tiedosta mitään muusta maailmasta. Kun hän ei esitä, kauneus pääsee täydemmin esiin.

En tiedä”, Maria vastaa eikä hän tiedä mihin vastaa, tiedä edes vastaavansa. Heppu katsoo häneen, kääntyy sen verran, että auttaa daaminsa, seuralaisensa siihen toiselle puolelle vierelleen, vapaalle paikalle ja Maria tajuaa, että siinä ovat toiset tutut kasvot. Molempien kasvot ovat tutut tiedotusvälineistä.

Hän nyökkää. Naiset nyökkäävät toisilleen. Heppu asettuu naisten väliin jakkaralle ja Maria on unohtanut, mitä hänen piti hetki sitten kirjoittaa muistiin? Mitä hän oli kirjoittamassa? Hän on viimein tässä hetkessä. Hän ymmärtää, että Heppu ympäröi itsensä naisilla. Hepulla on tyttökaveri vieressään ja hän kohdistaa silti huomionsa toiseen naiseen, käytännössä vieraaseen naisihmiseen toisella puolellaan.

Tämä mies on pettäjäluonne”, Aldous Tsitsis sanoo ääneen.

Tajuan, että olen kertonut tämän tarinan ennenkin. Kerron yhtä ja samaa, aina uudestaan ja uudestaan. Se on kuin veden kiertokulku. Ehkä se kiertokulku on mallina kaikessa inhimillisessä toiminnassa?

En”, kiistän. ”Heppu ei ollut pettäjäluonne. Sinä erehdyt. Heppu oli rakastunut kauniiseen tuntemattomaan. Olin painanut kuvani lähtemättömästi hänen mieleensä jo ensimmäisellä tapaamisellamme.”

Rakkautta ensinäkemältä”, Aldous tiivistää.

Aivan.”

En sano sitä. Pidättäydyn. En halua olla papukaija.

Papurikko?” Aldous kysyy.

Ei”, nauran. ”Papukaija.”

En sanonut sitä ääneen ja silti Aldous kuuli, näki, tajusi ja oivalsi mikä sana minulta on tulossa.

Kyky. Aldous Tsitsikseltä puuttuu jotain, mutta vastineeksi hänessä on korvaavana jotain muuta, kenties parempaa.

Olen ollut siinä samassa kahvilassa”, Aldous sanoo. ”Siellä takana myös. Se jää sinne tiskin taakse. Sinne mennään kulman ohi. Sinne pääsee sekä vasemmalta että oikealta.”

Pitää paikkansa”, vastaan. Tästä me olemme puhuneet.

Missä sinä et olisi ollut, ajattelen.

Jospa olit siellä myös juuri sinä hetkenä, silloin vielä koulupoikana, keskenkasvuisena, vielä lyhyempänä kuin nyt, omien koulutoveriesi kanssa. He juuri ja juuri sietivät sinua seurassaan.

Viinilasi helmeilee. Pidän sitä kädessä. Kilautamme laseja varovasti vastakkain. Heläytämme niitä. Hymyilemme toisillemme ja ajattelen milloin Aldous uskaltaa ja rohkaistuu ehdottamaan itse seksiä, panoa sen sijaan, että minun, Marian pitää tehdä se, aloite? Tähän asti aloite on tullut aina minulta. Sen on tultava minulta, jos mielin päästä panolle.

Jos mielin päästä panolle / on minun riuhtaistava pillunkarvat esiin / näkyvästi iho paljaaksi.”

Nyt et ainakaan kirjoittanut tuota”, Aldous sanoo.

Naurahdan.

En”, vastaan. ”Etkä sinä enää muista sitä. Se oli ja meni ja hyvä niin.”

En muista.”

Ei ole tarpeen.”


Painotus on olennaista. Minun ja Hepun ensimmäinen tapaaminen painottuu suhteettomasti. Se on puolet elämästä. Seuraavalla kohtaamisella on esillä neljännes. Sen jälkeen on käytettävissä enää yksi neljännes ja joka jakaantuu kaikkien seuraavien kohtaamisten välille. Sen on riitettävä. Mitä vähemmäksi se käy, sitä epätoivoisemmin sen on riitettävä.

Miten voi muistaa noita pieniä rippusia?

Päättyikö se kohtaaminen siihen? Ei. Unohtuiko jotain? Jäikö jotain mainitsematta?

Sen verran, että me aloimme tarinoida kirjamessujen ohjelmasta ja Hepun daami keskeytti meidät, keskeytti Hepun. Hän sanoi käyvänsä.

Joo, käy vaan”, muistelen Hepun vastanneen.

Sitten?” Aldous Tsitsis kysyy.

Me jatkoimme juttua. Jossain välissä daami tuli takaisin.

Voi ei.”

Pudistan päätä Aldoukselle.

En ajatellut noin”, väitän.

Sinne päin.”

No, vähän sinne päin.”

Sitten?” Aldous vaatii lisää.

Ikään kuin et olisi kuullut sen kymmenen kertaa.”

Yhdestoista kerta on kuulematta”, Aldous toteaa ja minä nostelen olkia. Elehdin.

Hän haki käsilaukkunsa.”

Ei varmasti”, Aldous kieltää. ”Nainen ei unohda käsilaukkuaan.”

Myönnän, ehkä näin väärin”, annan periksi. ”Se voi olla, että siinä oli jokin kassi, mutta minä luulin sitä käsilaukuksi.”

Aldous huitaisee kättään.

Nainen häipyy ja jättää teidät kahden?” hän kysyy. Hän ei ymmärrä. Tämä ei täsmää. Miksi nainen jätti kavaljeerinsa viekoittelevan Marian käsiin?

Hän näki jonkun toisen”, uskon.

Silti. Virhe häneltä.”

Ei, ajattelen. Jos on tarkoitus, että minä ja Heppu menisimme yksiin, näin piti käydä ja tapahtua. Tämä on tähtiin kirjoitettu.

Aldous on mustasukkainen ja kateellinen Hepulle. Kaikesta huolimatta. Hän tietää, että minä ajattelen näin, mutta hän ei sano sitä. Senkin kieroileva paskiainen.

Sä olet kaunis”, Aldous sanoo.

Ihminen on niin tavallinen / kuin nainen kaikkine avuineen / viekoittelevine silmineen / punaisine suineen.

Hymyilen seuralaiselleni.

Vielä tilkka?” kysyn.

Vaikka”, Aldous vastaa.

Minä olen kateellinen Hepulle”, Aldous tunnustaa ennen kuin ehdin sanoa muuta.

Tiedän.”

Mutta en ole enää”, Aldous vakuuttaa.

Ei ole syytä.”

Ei. Ei todella.”

>>>jatkuu>>> 






sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 20.9.2020  




Nolla astetta talon mittarissa. Se näkyy säätimessä, joka on eteisessämme ja josta näkee sisälämpötilan koko ajan ja ulkolämpötilan, kun painaa sitä painiketta. Mittari on alhaalla ulkona, mötikkä, joka on johdon päässä talon pohjoispuolen sivulla, teknisen tilan ulkopuolella. Aioimme pyöräillä metsään, mutta keitin sen sijaan teetä ja katoin aamiaisen meille keittiön pöydälle. Sunnuntai.

Jatkan Infinite Jestin tunnelmissa. Luin sitä melkein kaksi kuukautta. Toisina päivinä luin vain muutaman sivun ja toisina kolmekymmentä ja neljäkymmentä sivua. Välillä käytin enemmän sanakirjaa ja sitten pääsin taas pitkät rupeamat ilman tätä apua. Yhden muun kirjan luin ohessa, Coletten Cherin loppu -romaanin, mutta muuten olin siinä todellisuudessa, joka on Infinite Jestiä.  


Kohdittain olin lukiessani Taavetin keskustassa torin, Kanuunan ja pankkitalon kolmiossa ja toisin ajoin Savitaipaleentieltä Kuutostielle vievässä ajoluiskassa, sen sivussa epämääräisesti ja Puukylän raitilla. Kun yksi kirjan henkilöitä, Gatley virui sairaalan petissä, tietystä vaiheesta alkaen kirjan loppuun asti, sijoitin miehen Vintturimäentielle, lähelle kirkolle vievää liittymää ja sillalle, joka ylittää valtaväylän. Sänky voi olla merkillisessä paikassa. Samaan aikaan sillalla tiellä ja sairaalahuoneessa sisällä.

Sitä piti sanoa, että olen yhä niissä tunnelmissa. Tuntuu kuin olisin saanut jonkin pitkän kirjoitusrupeaman valmiiksi ja olo on yhtä aikaa hyvä loppuunsaatetun työn jäljiltä ja samalla tyhjä ja orpo. En lukenut Jestiä urakalla, en urakoi kirjoja, elän niissä, luen niitä uudestaan, palaan niihin, mutta silti tulee seurattua paljonko olen lukenut ja kuinka paljon on lukematta? Ja kun viimeiset sivut ovat käsillä, alkaa jarrutella ja tehdä eroa.


21.9.2020

Meille tuli asiaa Lappeenrantaan. Helena tarvitsi akryylivärejä ja tusseja ja minä talvilenkkarit. Taavetin torilla on ollut kenkämyyntiä kyllä, mutta värien ja tussien takia piti reissata isoon kaupunkiin. Kesän kynnyksellä muutimme pois sieltä ja kävimme tässä välissä kerran piipahtamassa, mutta nyt teimme oikean ostosreissun. Sellaista odottelua se on, kun aukioloajat eivät suosi aamuvirkkuja. Kauppoja on riittävästi, mutta ne ovat pimeinä ja ovet kiinni.

Matkajännityksen takia kai heräsin yöllä vähän ennen neljää. Unessa tai unihoureessa kirjoitin uutta tarinaa ja kirjoitin sitä lopulta silmät kiinni pimeässä siihen asti, kunnes kello soi kolme minuuttia yli viisi. Sattumalta tullut sellainen aika vanhanaikaiseen herätyskelloon. Ajattelin siinä ohessa Norman Maileria, joka kirjoittaa Yön armeijat -kirjassa – hän kertoo, ei minästä, vaan Norman Mailerista – että Norman Mailer saa keskimäärin kerran viikossa mahtavan kirjaidean ja kulkee jonkin aikaa se mielessään. Mailer lisää, että hän jättää tulevien polvien ratkaistavaksi kummat hänen tekstinsä ovat parempia, ne, jotka hän on kirjoittanut mielessään vai ne toiset?


22.9.2020

Luen Norman Maileria David Foster Wallacen jälkeen. Ajattelen, että kumpikin näistä tiesi toisensa. Nuorempi kirjailija oli selvillä edeltäjästään amerikkalaisessa kirjallisuustraditiossa ja vanhemman täytyi tietää nuoren lahjakkaan tarinanpunojan. Täytyy selvittää näitäkin seikkoja. Kun alkaa selvittämään jotain asiaa, yksityiskohtaa, huomaa, että selvitettävää siunaantuu hetki hetkeltä lisää ja lisää. Asia alkaa paisua. Siihen liittyy kaikenlaista.

Kirjoitin tässä muutama päivä sitten Kaunis kesäpäivä -blogin Terveisiä Taavetista -päiväkirjaosiossa Marko Tapiosta, hänen novellikirjastaan Se kesä on mennyt. Saarijärven Tappereita, veljekset Marko, Harri ja Kain, kaikki lahjakkaita. Kirjastossa katselin tässä niinikään eräänä toisena päivänä hyllyä, jossa on rivi Paasilinnan kirjoja, Arto, Reino ja Erno. Mihin järjestykseen näitä laittaisi. Toinen lahjakas veljessarja, Petsamon pojat.

Hetkinen. Paasilinnan veljeksiä on neljä. Mauri Paasilinna on kirjailija. Hänen kolme veljeään ovat myös kirjailijoita ja osin toimittajia ja Reino lisäksi poliitikko. Tappereita on myös neljä. Yrjö Tapper jäi mainitsematta. Hän oli lavastaja, Kain kuvanveistäjä ja Harri kirjailija ja sitä ennen opettaja. Marko Tapio, kirjailija. Kustantajan vaatimuksesta hän muutti sukunimensä, käsittääkseni suomalaisemmaksi.  



23.9.2020

Norman Mailer on etsinyt kirjassaan Yön armeijat, mikä olisi paras tapa kuvata tapahtumia vuoden 1967 mielenosoitusmarssilla Pentagoniin ja jossa kansalaiset ja kansalaisjärjestöt vastustivat Vietnamin sotaa ja vaativat USA:ta vetämään joukkonsa pois sieltä. Mailer oli itse mukana. Hän kirjoitti kaksiosaisen kirjan, ensin pitemmän historiallisen romaanin ja sen jälkeen romaanimaisen historian. Lisäksi hän kirjoitti itsestään kolmannessa persoonassa.

Eli ensin kirjassa on romaanin verran Norman Mailer -nimisen kirjailijan kokemuksia ja tuntoja alkaen siitä, kun hänelle soitetaan, pyydetään ja taivutetaan osallistumaan tähän marssiin. Sen jälkeen on nämä päivät, jotka sisälsivät marssiin valmistautumisen ja itse mielenosoitusmarssin ja sitä seuranneen pidätyksen kansalaistottelemattomuudesta, vajaan kahden vuorokauden vankilaolon ja pikaoikeudenkäynnin.

Toinen osa kirjaa kertoi marssin järjestäjistä, taustatyöstä ja itse marssin ajalta huomio kohdistui tekstissä siihen, mitä tapahtui suuressa mittakaavassa ja mitä tärkeää tapahtui ja miten marssi ja mielenosoitus sujui Pentagonin edustalla siinä vaiheessa, kun kirjailija Norman Mailer oli häkissä muiden ensimmäisinä pidätettyjen kanssa. Tässä jälkimmäisessä osassa oli lopussa lainauksia silminnäkijöiden kuvauksista. Kun pimeä laskeutui maille, paikalle tuotiin erikoisjoukkoja, jotka löivät mielenosoittajien joukot hajalle. Nämä erikoisjoukot kohdistivat iskunsa heikompiin, mikä on käsittääkseni sodankäynnin laki. Mielenosoittajat istuivat ketjussa eli pitivät toisiaan käsistä kiinni ja kieltäytyivät lähtemään ja peräytymään ja silloin järjestäytyneet erikoisjoukot hakivat tekosyyn päästä lyömään raskain, ruhjovin kiväärinperin naisia käsivarsiin saadakseen ketjun katkeamaan ja tulos oli toivottu. Ei kuitenkaan mielenosoittajien eikä pahoinpidellyiksi joutuneiden kannalta.

Norman Mailer kirjoittaessaan Norman Mailerista ja vankilakokemuksestaan, joka ei ollut hänen ensimmäisensä, hän saattoi tuoda tietoon sen kerran, kun hän pahoinpiteli toisen vaimonsa, joutui pidätetyksi ja olemaan sellissä seitsemäntoista vuorokautta ja josta hänet vapautettiin oikeudenkäynnin ajaksi ja josta hän sai tuomiona kaksi vuotta ehdollista. Tämä herättää suuttumusta varsinkin naisissa. Mailer on out. Kontrastina olivat järjestyksenpitäjät, jotka hajottivat mielenosoituksen, johon oli lupa ja jossa mielenosoittajat olivat luvallisella alueella, sovittuna ajankohtana ja olivat aseettomia. Arvostetut ja kunnioitetut ja kehutut erikoisjoukkojen kiväärein ja patukoin aseistautuneet raavaat miehet, siis Norman Mailerin mieskollegat, pieksivät naisia, mutta se taisi olla eri juttu.  






perjantai 18. syyskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(8)

 >>>jatkuu>>>  




YRITÄN muistella milloin Heppu tuli uudelleen? Hän palautti avaimen. Ei. Ei se mennyt niin. Heppu palautti kyllä avaimen, mutta ei minulle. Eikä se kalamaja ollut Langinkoskella. Se on liian kaukana. Museo, höhlä.

Heppu tuli uudestaan vuokraamaan jotain muuta? Ei tullut. Nyt tiedän ja muistan: Menin kirjamessuille Helsinkiin, Pasilaan, Messukeskukseen ja näin siellä Hepun. Se tapahtui ennen kuin Heppu sai henkivartijakaartin ympärilleen ja liikkui vielä itsekseen. Me näimme toisemme kirjamessuilla.

Kiitos kirjamessuille. Mikä arvokas tapahtuma.

Kustannustoimittajafiktio menee niin, että Heppu näyttää osaamistaan ja tietämystään kulttuurin saralla ja haastattelee kirjailija Jörn Donneria. He puhuvat ruotsia ja suomea siansaksaksi. Huomio kiinnittyy näihin valovoimaisiin miehiin, Jörnin ääneen ja Hepun silmänpilkkeeseen ja minä, joka olen yleisön joukossa kuuntelemassa, en muista haastattelupuolituntisen jälkeen, mistä kirjasta oli puhe? Ehkä se oli kirjailijan saama tunnustuspalkinto urasta?

Aivan sama.

Pääasia on lähteä pois ennen kuin haastattelu päättyy. Aion välttää rysiksen. Siirryn penkkiriviä ihmisten editse, pyytelen anteeksi, kohteliaasti vain nyökäten, ei ääneen, pääsen pois välistä, pujottelen penkkien päädyssä laidassa seisovan ja kuuntelevan väen välistä. Olen selvillä vesillä, ohittamassa kateederia, kun Heppu sanoo mikrofoniin: ”Kaunis rouva siellä, pieni hetki.”

En ole rouva, mutta käännän silti pääni. Itse asiassa olen katsonut koko ohikulun ajan välillä estradilla istuvia kahta herrasmiestä ja tajuan, että Heppu puhuu minulle. Koska Heppu katsoo minuun.

Ympärillä, vieressä ja takanani ei ole ketään ja Heppu katsoo minua ja Jörn Donner kurkottaa ja katsoo myös.

Jösses, va e det, hon e så vacker. Vilken kvinna”, Jörn mörähtää räkäisen seksikkäällä äänellään.

Älä mene”, Heppu sanoo, pyytää ja pysähdyn. ”Odota hetki. Tee minut onnelliseksi ja odota hetki.”

Se oli kosinta, etänä.

Tee minut onnelliseksi ja odota hetki.

Ne sanat tanssivat mielessäni. Käyn naistenhuoneessa kirjoittamassa tapauksen ylös muistivihkoon. Vessassa siis, mutta hienot ladyt käyvät vain naistenhuoneessa ja alan opetella tavoille.

Me istumme kahvilla. Heppu haluaa tarjota. Hän maksaa.

Hetkeä myöhemmin sanon, että minun pitäisi kieltäytyä.

Kieltäytyä?” Heppu toistaa yllättyneenä.

Sinä sanoit itse, ettei pidä ottaa lahjuksia.”

Mutta se on eri juttu.”

Ei ole”, väitän.

Kustannustoimittaja ei tiedä, että tähän aiheeseen perustuva ajatuskulku on edessä vasta tuonnempana.

Heppu lupaa, ettei hän tuo julki koskaan eikä missään, että hän on tarjonnut jotain minulle. Ei. Minä olen maksanut joka paikassa ja kaikkialla itse.

Teen luonnoksen ja Heppu allekirjoittaa sen ja haemme siihen kahden luotetun henkilön todistukset alle. He vakuuttavat, että Maria ei ole ottanut missään eikä missään yhteydessä lahjuksia vastaan Hepulta. He kuittaavat tämän virallisesti.

Kirjamessut menevät kaikella muulla tapaa pilalle. En osaa keskittyä enää mihinkään. Minua nolottaa Hepun seurassa, sillä tämä kaistapää kävelee päin ihmisiä, koska ei saa silmiään irti daamistaan. Katastrofi.

Siitä on seuraavana päivänä molemmissa iltapäivälehdissä: Heppu oli umpipäissään kirjamessuilla. Heppu näki vain naisen vieressään. Heppu flirttaili nuoren neidon kanssa.

Olen ihastuksissani nuoresta neidosta. Omasta mielestäni olen ikäneito, seinäkukkaseksi syntynyt ja sellaiseksi jäänyt ja kuihtunut ja nyt tällainen näkyvyys ja sensaatio.

Jatkoa seuraisi, mutta kustannustoimittaja juo parhaillaan bonuksiaan ja on räkä poskella.


Maria, runotyttö, joka ei harrasta yleensä proosaa, ei tuota sitä itse. Lopetan tähän ja katson Aldous Tsitsistä.

Tuon mä lukisin heti ensimmäisenä”, Aldous antaa tunnustuksen.

Mä kritisoin kustannustoimittajia”, voihkaisen. ”He pilaavat koko kirjallisuuden. Heillä on muotit valmiina ja sen mukaan täytyy kirjoittaa. Kamalaa. Kammottavaa.”

Kritiikki ei osu”, Aldous Tsitsis sanoo.

Eikö?” kysyn.

Lukijat, kuulijat ymmärtävät vain sen mitä he haluavat ymmärtää”, Aldous väittää. ”He eivät usko muuta. Lukijat ja kuulijat ovat kaikenoppineita.”

Shit”, sanon. ”Hemmetti.”

Meillä on toinen viinilasillinen menossa. Lämmintä, miellyttävää, punaista viiniä. Se on kuin punainen lakana, joka levittyy meidän tulevan lemmenhetkemme eteen.

Et kertonut miten löysit minut”, Aldous Tsitsis huomauttaa.

En”, vastaan. ”Sä olit sitkeä. Sä olit takiainen.”

Muuta.”

Sä et antanut periksi.”

Tiedän.”

Aldous kysyy muistanko milloin tapasimme ensimmäisen kerran?

En”, vastaan. En halua valehdella. Se on puhdas sisin minussa, joka ei ole muuttunut. Maailma ei parane valehtelemalla.

Kerro sinä.”

Kerronko?”

Kerrotko kustannustoimittajan version vai omasi?” kysyn.

Puhun vain omiani”, Aldous vastaa.

Hän oli lähettänyt runojaan Marialle. Hän kirjoitti aina Marialle Mariana. Ja sitten Maria vastasi, että kelle hän oikein lähetti runojaan? Ei täällä ole ketään Mariaa.

Maria ei vastannut omissa nimissään, mutta hän se oli.

Nyt alan muistaa”, tunnustan.

Maria oli se taikasana”, Aldous paljastaa. ”Se sai uteliaaksi.”

Ei ainoastaan minut. Kaikki olivat uteliaita”, tunnustan toisen kerran. ”Heppu ehdotti, että pyytäisin tätä henkilöä näyttäytymään. Kukaan ei ollut kuullut Suomessa liikuskelevasta Aldous Tsitsiksestä.”

Fiktiivinen henkilö”, Aldous tunnustaa. ”Mutta se toimi.”

Järjestin jonkin runotilaisuuden. Kutsuin vieraaksi paikalle muutaman nuoren, paikallisen naisrunoilijan, piileviä kykyjä, jotka jostain syystä myös jäivät sille tasolle. En muista enää näitä, en nimiä enkä kasvoja. Ja outolaisena mieskiintiöläinen Aldous Tsitsis. Toisena miespuolisena henkilönä oli läsnä Heppu.

Heppu pärjäsi hyvin”, Aldous kehaisee, mutta en anna pisteitä miehelleni: ”Ei pärjännyt. Oli ihan kiva nähdä vaihteeksi sellainen tilanne, jossa Heppu joutui ymmälleen. Ei millään pahalla, Heppu. Rauha sinun luillesi.”

Annoin kaikki pisteet miehelleni siitä, että hän osallistui näin vaimonsa kutsumiin runokekkereihin. Heppu ei ainoastaan kehottanut runoihin hullaantunutta vaimoaan pyytämään kaffeelle muutamia paikallisia, aloittelevia kynäilijöitä, vaan hän kunnioitti tilaisuutta olemalla läsnä itse korkeassa persoonassaan.

Lehdistöä ei ollut mukana. Sitä ei ollut kutsuttu. Se loisti tarpeettomuuttaan.

Heppu pärjäsi hyvin”, Aldous Tsitsis sanoo uudestaan hetken tuumittuaan.

Saat pitää mielipiteesi”, lupaan.

Kiitos.”

Hepulle tuli yllätyksenä, että Aldous Tsitsis oli vammainen. Kirjeistä se ei näy. Onni tai onnettomuus. Se oli yhtä lailla yllätys myös minulle, muuten. Päätin, että en kutsu tätä veikkoa kylään toista kertaa.

Ihme, että kutsuit uudestaan”, Aldous virnistää.

Kaiken hoksaava, ajatustenlukija, ajattelen.

En aikonut kutsua”, sanon. ”Jos minä olisin päättänyt, en olisi kutsunut toista kertaa.”

Et kutsunut, et”, Aldous myöntää. ”Sinun miehesi kutsui. Hän saattoi meidät yhteen.”

Hän saattoi meidät yhteen”, toistan.

Siitä tavasta en ole päässyt eroon enkä välttämättä edes halua. Toistan kuulemiani lauseita. Runoilija toistaa lauseita, analysoi ne läpikotaisin, siitä tässä on kysymys. Ajatusten painamisesta mieleen. Lauseiden peräkkäisten sanojen toistamisesta, muuttumattomana mantrana.

Hän sen teki”, sanon. ”Kiitos Hepun me istumme tässä.”

Paljon merkitsevä kommentti. On myös muita ja muuta, jonka ansiosta me istumme siinä.

>>>jatkuu>>>


keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

16.9.2020  



 Hahmo kylpyviitassa sohvalla, käsi ojossa reidellä ja siinä kaukosäädin. Television sininen hohde erottuu huoneessa. Sohvan selkänojalla istuu puluja rivissä rinnakkain katsomassa lähetystä. Varis on laskeutunut kaukosäädintä pitelevän käden ranteelle. Sohvan takana on kirjahylly. Orava on kiivennyt katsomaan kirjoja. Yksi kirja on kääntyneenä lappeelleen hännällisen edessä. Tarkemmin katsoen sohvan hahmon ranne on pelkkää luuta, samoin jalat, jotka näkyvät kylpyviitan liepeen alta. Luuranko.

Tällainen kuva piirtyi mieleen. Kerroin idean Helenalle.

Sen kun piirrät itse. Piirsin sitten, sanoin.

Aamua, kello tulee seitsemän. Ulkona tihuuttaa.

Työstän Repeä sivulla 54. Luin eilen kymmenennen osan, joka odottaa blogivalmiina, Helenalle ja hän nyökkäsi, tuumivaisena. David Foster Wallacen Infinite Jest on edennyt sivulle 885. Sata sivua jäljellä sitä seikkailua. 


17.9.2020

Odotamme sitä mikä on tuleva ja millä tiedotusvälineet uhkaavat meitä kuuliaisia. Lööpit ja muut paisuttelevat asioita. Luonnonilmiöistä tulee katastrofeja. Takavuosina olin hölmistynyt, kun näin sellaisia lööppejä ja otsakkeita, joissa lumi ja jää tappoivat ihmisiä. Vai oliko siinä kirjoitusvirhe? Jos lööppi on painettu kokonaan isoin kirjaimin ei voi tietää kummin päin se on eli onko tarkoitus kirjoittaa lumi isolla alkukirjaimella, Lumi vai kokonaan pienellä, lumi?

Nyt tiedotusvälineissä on vuorossa vettä, tuulta, myteriä ja myrskyä. Puut katkeilevat. Aallot huuhtovat rannikon tiet, talot ja rakennukset mereen. Ja pellot. Voi poikia poloisia. Metsää menee lakoon. Laivat uivat merihädässä kauas sisämaahan ja jäävät sinne kallelleen kuivalle maalle, kun vedenpaisumus on ajastaan ohi, jos on. Uhkakuvat elävät ja värjyvät.

Vajaa puoli vuotta sitten totesimme, että uutiset, uutislähetykset olivat muuttuneet yhden asian tiedotuksiksi ja teimme tietoisen päätöksen lopettaa niiden seurannan. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat menivät pannaan. Lopetimme lehden tilauksen. Jotenkin tuntuu, että pienen ihmisen on parempi ja järkevämpää elää ja jatkaa vain arkista ja yksinkertaista elämää niin kuin tähänkin asti. Rauha maassa. 




18.9.2020

Luin eilen kirjoittamaani ja rauhasta tuli mieleen, että jalkapallovalmentajat viestivät kaksin käsin kentän laidalta pelaajiaan rauhoittamaan pelin. Yleensä kehotus on näin päin. Heillä saattaa olla epäilys, että pelaajat juoksevat yli-innoissaan itsensä puhki eikä heistä ole silloin taistelemaan kentän herruudesta pelin loppuun asti.

Viime päivinä olemme katsoneet illalla viimeiseksi jalkapalloa läppäriltä, kun ei ole jaksanut enää lukea ja kun ulkona on taivas ollut pilvessä ja parvekkeella kylmää ja kosteaa. Kesä on takana.



Marko Tapio: Se kesä on mennyt. Sellainen novellikokoelma on olemassa. Se on kirjahyllyssä tässä vierelläni, painos vuodelta 1964. Kahdeksan novellia: 1. Vastanteko, 2. Astutus, 3. Seurat, 4. Ongella, 5. Meidän herramme ja jumalamme asunnoissa, 6. Rakkaustarina, 7. Karhisen kertomus ja 8. Talo. Luin nämä novellit viimeksi, en muista milloin, mutta en löytänyt Se kesä on mennyt -nimeä listalta, jossa on kymmenen vuoden ajalta luettuja kirjoja. Muistelisin, että olen lukenut nämä novellit kahdesti. Olen lukenut pääosan Tapion tuotannosta ja mieleenpainuvimmiksi ovat jääneet Arktinen hysteria ja Aapo Heiskasen viikatetanssi. Molemmat nimet löytyvät luettujen listalta viimeisen kymmenen vuoden ajalta.



19.9.2020

Eilen illalla luin David Foster Wallacen kirjoittaman Infinite Jest -eepoksen loppuun. Pidin. Koska luin kesän Parnasso -numerosta Infinite Jestin suomentajan haastattelun ja siinä selvisi muun muassa, että kirja ei pääty mihinkään ratkaisuun, vaan se vain haipuu pois – tämä mielessä luin viimeisiä kymmeniä sivuja. Loppu oli hieno. En ole aivan samaa mieltä suomentajan kanssa, jos siis ymmärsin hänen sanomansa tai haastattelusta lukemani oikein? Ja mikä on oikein? Wallace kirjoittaa tarinaansa lopun, se ei pääty summittaisesti, mutta henkilöt jäävät elämään ja jatkamaan elämäänsä, kun lukija poistuu seurannasta.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaani päättyy siihen, että siinä kirjailija kertoo epilogina miten veljesten elämä jatkui aikuisuuteen ja heistä tuli pontevia yhteiskunnan jäseniä. David Foster ei tee näin. Luin nuorena Seitsemän veljestä ja koulussa se oli luvussa, mutta en lukenut ensimmäisellä kerralla sitä loppuliitettä. Se ei kuulunut minun nuoressa mielessäni tällaisen seikkailukirjan luonteeseen ja juoneen.  



Infinite Jestissä ei ole mitään irrallista loppuhymistelyä tai -hymniä. Luin viimeiseksi esipuheet, niitä on kaksi, toinen vuodelta 2006 ja toinen 2015. Jommassa kummassa on painotus siitä, että Jestiä ei saa jaoteltua osiin. Se on kokonaisuus. Se on hajanainen, mutta pysyy koossa. Lukiessa saa olettaa, että asiat yhdistyvät ja limittyvät ja jokin henkilö tekstissä, joka tuntuu tulevan siihen irrallisena, palaa myöhemmin. Kannatti lukea ja kannattaa odottaa suomennosta. Pitäisikö se jo varata kirjastosta vai onko se ostettava?


maanantai 14. syyskuuta 2020

Me puhallamme kynttilöitä(7)

 >>>jatkuu>>> 



PRINSSIN isän puoleinen suku on käsittelemättä. Hepun äiti eli vielä, kun Prinssi syntyi ja hän eli kauemmin kuin pojanpoikansa ja poikansa ja kuoli heti Hepun jälkeen. Hän nukkui pois. Näin voi sanoa siitä ihmisestä.

Kun kohtasin Hepun äidin ensimmäisen kerran eli minut esiteltiin hänelle, huomasin, että vanhan rouvan ymmärrys ei ollut enää tästä todellisuudesta. Heppu ei nähnyt sitä yhtä selvästi. Hän oli rajoitteinen äitinsä kohdalla. Hänen arvostelu- ja käsityskykynsä vääristyi tällä kohtaa, vaikka ketäpä se haittasi? Huomasin, että vanha rouva luuli ja kuvitteli jollain ymmärryksensä tasolla, että olen Hepun henkiin herännyt vaimovainaja tai ehkä olin uusi kotiapulainen. Järjen valo lepatti himmeänä kaihisissa silmissä. Kauniisti ikääntynyt komea nainen muuten, ryhtiään myöten, mutta silmistä näki, että hänen maailmansa ja meidän muiden maailma eivät olleet samaa universumia.

Hepun veljet ja sisko jäivät minulle etäisiksi. Kuinka voisi olla muuten? Olimme tyyten eri ikäpolvea. Minä olin väärän ikäinen. En kuulunut oikein kenenkään kategoriaan.

Tiedostin, että muuta sukua oli olemassa myös, kaukaisempaa sukua, mutta Heppu ja minä emme olleet erikoisemmin tekemisissä näiden kanssa. Hepun virka määritteli ja rajasi sen, kuinka paljon hänellä oli aikaa ja sen jälkeen tarmoa jäljellä ylläpitää suhteita sukulaisiinsa. Halusta en puhu. Heppu asetti kuntoilun ja liikunnan tärkeämmälle sijalle kuin esimerkiksi istumisen kahvikekkereissä veljentyttären luona tai näiden kestitsemisen virka-asunnollaan.

Myös siinä suhteessa olimme Hepun kanssa samanlaisia. Viihdyimme kotona. Nyhjötimme yhdessä. Minulla oli kirjani ja runoni ja Hepulla omat lukumieltymyksensä. Kirjallisuudesta saatoimme keskustella tuntikaudet. Olimme eri mieltä, totta kai ja aika monen kirjailijan kohdalla makumme menivät ristiin, mutta enemmän oli sentään niitä kynänkäyttäjiä, joita arvostimme molemmat yhtä paljon. Suomalaisista näitä huippuja edustivat esimerkiksi Juhani Aho vanhemmasta kirjailijakaartista ja Veijo Meri enemmän omanaikalaisistamme, jos poimin vain kaksi esimerkkiä ja ulkomaisista kirjailijoista pidimme molemmat Paul Austerista ja Ernest Hemingwaystä. Ja kymmenistä, ei, sadoista muista.

Runoilijoita Heppu ei arvostanut. Tai ei siinä mitassa ja kiihkeydessä kuin minä. Hän, rakas mieheni peitteli sitä, mutta se oli kömpelö yritys.

Heppu ei ollut runoilija. Hän oli läpeensä mies.

Veikeää muuten, että parhaat runoilijat ovat melkein kaikki miehiä tai suuri osa, mutta se johtuu ehkä enemmän siitä, että ennen aikaan vain miehet olivat oikeita ihmisiä. Luin jostain hiljattain pikku-uutisen, jutun, että eräät sovinistiset miehet ovat käyttäneet englannin kieltä esimerkkinä miesten ja naisten sovittamattomasta erosta. Man tarkoittaa miestä ja ihmistä. Woman on jotain muuta. Minä heittäisin siihen tsoukkina, että herra sovinisti tarkoittaa kai Whoman?

Naisena minun kuuluisi pitää runous puhtaana miehisestä törystä, mutta en alennu pikkumaisuuteen enkä käyttämään miesten aseita, samoja aseita, joihin miehet aina tarttuvat, kun tuntevat tarvetta siihen. Minulle on olemassa vain runoilijoita, sukupuolesta ja iästä riippumatta. Miesten analyysissä on runoilijoita ja erikseen naisrunoilijoita.

Helvi Juvonen. Pikarijäkälä. Kaunista. Kristallia. Pentti Saarikoski. Hänen rehellisyytensä ja lämpönsä.

Harmi, etten päässyt tapaamaan kumpaakaan näistä kahdesta suuresta. Enpä tavannut liioin Eino Leinoa. Nyt tässä on pahus kaksi miestä ja vain yksi nainen. Aulikki Oksanen. Nyt naisia on myös kaksi. Tasapeli.

Heppu oli rajoittunut myös siinä suhteessa, että hänelle poliittinen katsantokanta ja näkemys merkitsivät enemmän kuin runous, aiheen runollinen ilmaisu. Heppu ei olisi silittänyt päätäni, jos hän olisi lukenut, että nostin Aulikki Oksasen estradille.

Korjaan: Heppu silitti päätäni hellästi aina riippumatta siitä, mitä sopimatonta päästin suustani tai ajattelin. Tosin olin sen verran hyvin koulutettu ja kasvatettu, että en aukonut päätäni väärissä paikoissa. En ainakaan muista.

Mutta: ”En ole varma mitä sinä äänestät, kun olet piilossa äänestyskopissa.”

Heppu sanoi sen minulle kerran, tämän epäluottamuslauseen.

Onneksi äänestys on salainen”, vastasin.

En muuten ymmärrä niitä ovensuukyselyjä. Jos kerran äänestys on salainen, siitä ei kuuluisi olla mitään ennakkotietoja. Nämä suunsa avanneet ovat rikkoneet äänestyssalaisuutta. Heidät pitäisi diskata.

Mutta minähän en ymmärrä kaikkea.

En ymmärrä joustamista. En ymmärrä esittämistä enkä teeskentelyä. Eikä ymmärrä Aldous Tsitsiskään. Olenko enemmän Aldouksen kuin Hepun heimoa, jos haluaa olla tarkka?


Vihaan politiikkaa ja poliitikkoja. Aika hyvin minulta. Siispä minun ei olisi kuulunut naida poliitikkoa, virkamiestä, puoluejyrää, julkimoa. Runoilijan pitäisi olla puhdas. Runon hengen täytyy pysyä puhtaana. Siihen yhteyteen ei sovi niljainen politiikka.

Oi että vihasin sitä. Jouduin päästämään Hepun kotiluolasta niiden susien keskelle. Siellä ne pyörivät piirissä ja ulvoivat. Runoilijan työ on yksinäistä, sydäntä pakahduttavan yksinäistä, mutta politiikka on joukkuepeliä puhtaimmillaan eli likaisimmillaan. Siinä ryvettyy. Ihmettelen, ettei Heppu ryvettynyt sen enempää. Hän pystyi jättämään sen oven ulkopuolelle, kun hän palasi kotiin. Kun hän käänsi avainta kotioven lukossa, hän käänsi samalla politiikkakanavan pois seurannasta.

Muuten Hepulle avattiin aina ovi, kulki hän missä hyvänsä. Hän oli niitä miehiä. Todennäköisesti hän oli unohtanut käytännön elämän siinä mitassa, että jos hänelle olisi antanut tavallisen abloy-avaimen käteen, hän olisi ihmetellyt mikä tämä on? Mihin tarkoitukseen? Uusi purkinavaaja? Mikä?

Kun ilta saa / ja kaikki illat saavat / odotan sinua / otan sinut vastaan kiitollisuudella, onnellisena / ja pelkään ainoastaan / että olet ajatuksissasi jossain muualla / toisten luona / kadoksissa.

Sanat ovat tärkeitä. Ihmisten väliset sanat. Sanat ylipäätään. Sanoilla voi rakentaa. Sanoja pitäisi käyttää siihen, vain siihen. Sanojen pitää olla meitä varten.


Jos tämä olisi sellaista fiktiota, jota kirjallisuusagentit ja kustannustoimittajat kaipaavat, haluavat ja peräävät, olisin lähtenyt Hepun matkaan jo tuonnoin sen ensitapaamisen jälkeen, kun Heppu lähti kalamajalle. Kustannustoimittaja sanelisi, että Hepun kalakaveri sairastui tai estyi muuten ja hän pyysi minut, Marian mukaansa.

Mutta en minä kalasta”, vastasin miehen pyyntöön.

Ei haittaa. Minä kalastan molempien puolesta.”

Ja näin on. Totta. Heppu kalastaa. Me olemme Langinkoskella, ei sen vähempää.

Tiedätkö, että keisari kalasti täällä?” Heppu testaa tietämystäni.

Kuka keisari?” kysyn takaisin.

Toinen tai kolmas”, Heppu vastaa. ”Aleksanteri siis.”

Ajattelen Aleksanterin patsasta Helsingin Senaatintorilla ja yritän palauttaa mieleeni, mikä patsas on korttelin päässä rannalla, torilla, mutta en muista sitä.

Langinkoskessa Kymijoki virtaa leveänä. Se näyttää matalalta, on sitä varmaan osin, mutta osin ei.

Heppu heittää uistinta ja minä istun kivellä ja hyttyset syövät innolla.

Onko hyvä?” Heppu kysyy.

Ajattelen, mitä Heppu tuumaisi, jos valittaisin hyttysistä ja ehdottaisin, että menisimme sisälle majaan? Mutta en ehdota sitä. Ihmettelen, etten tiennyt aamulla vielä mitään tästä tulevasta. Aamulla kuvittelin, että palaan illalla kotiin niin kuin aina, laitan teetä itselleni ja sen kanssa pari lämmintä voileipää. Nyt istun kivellä ja alkaa tulla kylmä. Ilta lankeaa.

Ilta sinun kanssasi koskella / jäi kokematta tykkänään / silloin liittomme oli vasta ohut kuunsirppi / joka kasvoi aikaa myöten / kasvoi täyteläiseksi hymynaamaksi taivaan poskeen.

Näytä”, Aldous Tsitsis vaatii siinä vierellä.

Ojennan vihkoni rakastajalleni.

Aldous lukee: ”Aika veikeä.”

Et pidä siitä?”

Pidän kaikesta mitä sinä kirjoitat.”

Valepukki”, syytän.

Haluan pitää kaikesta mitä sinä olet kirjoittanut ja mihin olet koskenut.”

Kuulostaa paremmalta.”

Vedän henkeä, jatkan: ”Tiedätkö? Tiedätkö mitä?”

No?”

Luulitko, että ehdotan sitä?”

En tiedä.”

En ajatellut sitä vielä.”

Aldous Tsitsis nyökkää, suu velttona, huulet velttoina, rentoutuneena. Esteettinen rumilus. Ruma esteetikko.

Sinun pitää olla rehellinen minulle”, vaadin.

Mä olen”, Aldous vastaa.

Mihin asti?”

Loppuun asti.”

Höpö höpö.”

>>>jatkuu>>>


lauantai 12. syyskuuta 2020

Terveisiä Taavetista

 12.9.2020 




Sadekuuro kasteli ja hätyytti meidät pois metsästä. Laitoimme valot pyöriin, sekä eteen että taakse, koska liikuimme hämärissä. Ensimmäiset pisarat lankesivat, kun laitoimme pyörät parkkiin. Kiersimme kuitenkin metsäpolun läpi, tulimme metsätielle ja sitä takaisin. Yksi kanttarelli, muutama pieni nummitatti ja pari pientä voitattia. Voitattien kuoriminen oli kömpelöä, kun sade kasteli sienet ja sormet. Isommat voitatit olivat toukkaisia.

Lähdemme kohta kirjastoon. Hienoa, että se on auki myös lauantaisin. Taavetin kirjasto, Luumäen pääkirjasto on hieno rakennus ja tila. Muistan hyvin sen edellisen kirjaston, joka oli vanhan paloaseman yhteydessä, toisessa kerroksessa. Se oli tunnelmallinen kirjasto, jossa oli lukevien sielujen henki. Upeaa, että sama tunne on pysynyt uudessa kirjastossa tai se on siirtynyt sinne vanhasta. Ehkä joku kirjaston väestä on tallettanut ja ottanut sen tärkeän muun mukaan muutossa.


13.9.2020

Saunassa oli eilen kaksi hevosenpäätä ja nainen sivusta näiden vieressä, keskilauteella. Vesi muodostaa kuvia. Vesimaalauksia, jotka ovat häviäviä ja tallentumattomia, elävät hetken ja muuttuvat joka hetki.

Saunominen on tasaantunut normaaliksi. Saunoimme alkuun päivittäin, koska siinä oli ollut keväällä kahden kuukauden pakollinen tauko. Nyt sauna lämpiää joka toinen tai kolmas päivä. Kolme saunakertaa viikossa on ehkä lähellä nykynormaalia?

Aamun palkintona näin parvekkeelta huimaavaa vauhtia kiitävien pilvien väistyessä kuun ja maatamon ja siinä sivussa Venuksen. Asvaltti on öisen sateen jäljiltä kiiltävän märkä. Katuvalot palavat, mutta rivitalo tien toisella puolella on pimeänä.  




Tunti myöhemmin: Olemme jälleen kotona. Helena halusi uida, joten pyöräilimme rantaan. Tuuli ei ollut hankala.

David Foster Wallacen Infinite Jest on sivulla 801. Eri tahot ovat jäljittämässä Infinite Jestiä, niin kiinnostavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää nauhoitusta, tallennetta, että siihen uppoaa kuin kuuluun mustaan aukkoon. Tämä on yksi juonne tässä megakirjassa.


14.9.2020  




Sen tiesi, että tulee aurinkoisia syyspäiviä. Aamulla talon mittari näytti neljää astetta. Vähän kuuden jälkeen olimme pyörillä liikkeellä. Löysimme puolukoita, kanttarelleja ja kolmenlaisia tatteja, herkku-, kangas- ja nokitatteja. Lisäksi tulivat hirvikärpäset. Litistin pari metsässä ja kotona puolen tusinaa, osalla vielä siivet selässä.

David Foster Wallace kuvaa Infinite Jestissä sivuilla kahdeksansataa ja vähän yli sairaalan petissä tiputuksessa ja letkuissa kärsivää puolitajutonta ja puhekyvytöntä potilasta, jolla käy vieraita istumassa tuolilla sängyn vieressä ja kertomassa tarinoita, miehiä ja naisia alkoholistien ja narkkarien Ennet House -hoitokodista, sairaalan kipusiskoja ja jopa raivo käy paikalla. Katto nousee ja laskee silmissä, kylki on tunnoton aluksi ja kun tunto palaa, se on tulessa ja potilas toivoisi, että se palaisi tunnottomaksi.

Julkaisimme Me puhallamme kynttilöitä(7) -postauksen.


15.9.2020

Korjaan ja oikaisen eilisiä: Wraith on, jos ymmärrän oikein englanti-englanti -sanakirjan tulkinnan, haamu tai aave. Wrath on raivo, jos ym.

Eilen illalla saunasta jäähyllä parvekkeella tuli puheeksi käsite sukupolvi. Mikä se on? Isovanhemmat, vanhemmat ja lapset muodostavat jokainen oman peräkkäisen sukupolvensa. Peräsin onko olemassa jotain vuosilukua, jota käytetään virallisena? Helena googlasi kännyllä: 30 vuotta. Se on nykyinen keskimääräinen synnyttäneen suomalaisnaisen keski-ikä. Vai oliko se tarkemmin ensisynnyttäjä?

Löylyssä ajattelin kuurakettia. Siinä on ensin raketin ykkösvaihe, kantoraketti, joka nostaa raketin ylös ilmakehän läpi. Raketin toinen vaihe käynnistyy – kolmekymmentä vuotta täynnä ja se vie avaruusaluksen kolmessakymmenessä vuodessa kuun kiertoradalle. Kuusikymmentä vuotta on kulunut lähdöstä, kun kuumoduli irtoaa emäaluksesta. Se on kuin pää, joka irtoaa ja jossa on se tärkein ja painavin aivoyksikkö. Vai olisiko siinä jäljellä enää tähtien pölyä, mutta se onkin sopivinta nöyhtää vietäväksi avaruuteen, avaruusmateriaalia.

Wallace kirjoitti miehestä, joka makaa letkuissa sairaalan petissä. Olen lukenut sitä ja siitä noin viisikymmentä, tiheään painettua sivua. En tiedä jatkuuko vuodatus? Olen itse yrittänyt kirjoittaa samasta aiheesta, lyhyemmin, mutta David Foster ei halua eikä harrasta lyhyttä eikä ytimekästä kerrontaa, tarinointia, vaan hän on kuin maanviljelijä pellollaan, joka muokkaa keväistä kynnöspeltoa, kiertää traktorillaan äes, hankmo takana niin monta kertaa samaa savista pellonkohtaa, että lopulta maapaakut ovat pienentyneet ja murentuneet ja pellon pinta on tasainen ja valmis kylvöön. Muistan kai vanhoja, ei niin mahdottoman massiivisia ja painavia traktoreita.