Terveisiä Taavetista

     

Suomalaisen kulttuurin juhlapäivä tai kansalliselle kulttuurille pyhitetty päivä. Sää suosi eilen ulkoilijaa, aurinko hemmotteli ja illalla, kun päivän valo hiipui verkkaan, kuu nousi punertavankellertävänä vehreiden mäntyjen latvusten takaa. Kuu muisti sitä, että julkaisimme eilen Kaunis kesäpäivä -blogissa neljännen osan proosatekstiä Kun kuu kääntää kasvot. Helmikuun aikana sovittelin siitä kuunnelmamuotoa ja lähetin sen viime torstaina tuntemattomaan kokeilemaan kohtaloaan. Kuu -kuunnelman jälkeen Tipit -tarina, joka tuli julki blogissa viime kevätkesällä, vaati päästä vuorollaan telakalle ja aloin työstää sitä. Ohessa luen Shakespearen Kesäyön unelmaa ja ääneen olen lukenut kolmena iltapäivänä ja iltana hersyttävää Günter Grassin Peltirumpua, jonka olen ja olemme lukeneet monituisia kertoja, mutta minulla on vierähtänyt viime kerrasta paljon aikaa. Aamulla kävin ensimmäiseksi parvekkeella katsomassa kuuta. Se näkyi pilviharson takaa.

Kun kuu kääntää kasvot(4)

 >>>jatkuu>>>    

Olin kaksijakoisella mielellä, kun pääsin oman asuntoni suojaan ja huomaan. Seisoin eteisessä enkä arvannut sytyttää valoa, sillä en halunnut nähdä kasvojani peilistä. Parta yritti kasvaa kaikesta huolimatta, vaikka yritin kieltää sitä ja kaikki kemia minussa pyrki samaan. Poikana, miehenä parrankasvuni oli ollut vähäistä. Minun ei tarvinnut ajaa partaa päivittäin. Käytännössä tein sen kaksi kertaa viikossa. Mutta nyt tyttönä, naisena, parta piti keljusti ja tottelemattomasti pintansa ja jouduin ajamaan sen kerran kahdessa päivässä, jos en aikonut alkaa kasvattaa sitä ja joka päivä, jos halusin pitää sen näkymättömänä.

Parta, joka kasvaa kasvoissa, näkösällä, kaikkien näkösällä, sitä on vaikea piilotella.

Parran alla mielessä, piilossa, oli tämä tunne olemattomasta siittimestä, joka muistutti ikävästi itsestään. Olin antanut leikata tärkeän osan itseäni ja itsestäni. Olin ottanut siitä kuvia muistoksi, velttona ja jäykistyneenä, kuvia, jotka ovat lipaston laatikossa kätkössä tallella, mutta joita en halua enkä edes kuvittele kehystäväni esiin, pitäväni niitä seinällä nähtävänä. En halua nähdä niitä itse. En halua kuljettaa menneisyyttä mukanani.

Ajattelen, että nämä surkeat mietteet ja mieleennousemat tulevat siitä, että olen vaihtamassa sukupuolta miehestä naiseksi enkä päinvastoin. Nainen minussa reagoi, se vallitseva puoli minussa, joka on ollut aina feminiininen ja jonka olen tiedostanut ja hyväksynyt. Mutta ajattelen siis, että jos tämä operaatio tapahtuisi toisin päin eli jos olisin muuttumassa naisesta mieheksi, miehinen minä ei hempeilisi eikä tutkisi tuntojaan niin naismaisesti tunteella kuin teen. Kuvittelen näin, oli se totta tai ei. Nainen, miehekäs nainen muuntuu ja taipuu helpommin mieheksi, koska mies on tyly ja piittaamaton, vähätunteinen ja vastaavasti naismainen mies, hänestä ei tule koskaan hyvää ja toimivaa naista, koska hän suree liikaa, ajattelee liikaa, tunnepitoisesti ja ylipäätään liikaa.

Tämä tammikuinen aamupäivä upean, reippaan kävelylenkin jälkeen päättyi siihen, että itkin eteisessä istuallani, lattialla ja nojasin selkääni asunnon oveen ja eteisen hämärä väistyi vähitellen muualta huonetiloista lankeavasta hajavalosta, johon silmä mukautui. Rappukäytävässä kolisi, joku liikkui siellä ja säikähdin, kun posti työnsi rämähtäen luukusta mainossälää päälleni.

Se oli hauskaa, tämä päätösosa. Se nosti hymyn takaisin mieleen. Ehkä hymyilin oikeasti? Nousin, kokosin lehtiannin kynnysmatolta ja vein sen mukanani keittiön pöydälle. Katsoin ulos ikkunasta. Säteilevä, aurinkoinen päivä. Otin nenäliinan paketista keittiön työtasolta ja niistin nenäni.

Yksi tammikuinen päivä vuonna 2020. Paitsi, että päivä ei ollut vielä tässä. Painoin kahvinkeittimen päälle. Nainen minussa oli laittanut sen sitä vaille valmiiksi ennen aamulenkkiä. Miehet ja naiset ovat erilaisia. Sen takia aloin aikoinaan haaveilla ja uneksia omasta tyttöminästäni. Koska huomasin väistämättömän, ajattelevani ja tuntevani enemmän naisen tavoin kuin miehenä ja että tein myös kaikkia asioita niin kuin naiset tapaavat tehdä, ennakoiden, huolehtien, järkeillen, kun miehet ovat enemmän impulsiivisia. Miehet tekevät asioita, jotka eivät tule meille naisille mieleen. He ovat rohkeampia.

Postin sälän joukossa oli tilattu lehti: Me naiset. Olin laittanut tilauksen sisään heti toimenpiteen jälkeen, samoihin aikoihin, kun muutin tänne Itä-Pasilaan. Toinen numero, jonka sain. Painotuotteen odotuksia herättävä tuoksu, joka teki seuraa valmistuvan kahvin erilaiselle aromille.

Laitoin paperinkeräykseen menevän lehtikuonan omaan jäteastiaansa odottamaan, istuin, asetin Me naiset -lehden pöydälle eteeni kahvinkeittimen kurahdellessa seuraksi kuin oikea seuralainen, koira tai kissa, joita minulla ei ole, mutta kurahdukset kuuluivat ja pöhähdykset, kun keitin päästi höyryjään. Olin kotona. Olin yksin, mutta olin kotona.

Kaikki mitä naiset tekevät, meikkaaminen, kotityöt siivouksineen, kaupassakäynti, ruuanlaitto, joka toki kuuluu kotityöosioon, lastenhoito, vaikka siitä en oikein tiedä enkä säärikarvojen poistosta, siihen en ole ryhtynyt, mutta enimmäkseen kaikki se, mitä naiset tekevät erotukseksi miesten tekemisistä, tuntuu minusta tavoiteltavalta ja hyvältä. Teen niitä asioita mielelläni. Sanon itselleni, että tuota minä haluan tehdä. Haluan meikata. Kyllä.

Kun olin aamulla kävelemässä, laitoin ennen lähtöä väriä ripsiin ja sipaisun punaa huuliin, enemmän rohtumista vastaan, suojaksi kuin muusta syystä. Nykyisin nautin siitä, kun kahvissa on kevyt sivumaku huulipunasta. Nautin siitä samalla tavalla kuin nautin aikoinaan siitä, että suutelin jotain tyttöä, suutelin hänen maalattuja huuliaan. Ja nyt näen sen samana mielessäni. Kuvittelen suutelevani toista tyttöä, naista. Voi olla, että tulevaisuudessa vokottelen ja vikittelen naisia, en miehiä? Voi olla, mutta en tiedä varmemmin, koska kaikki on yhä epäselvää ja vaiheessa. Ehkä minusta ei tule ikinä sellaista naista, joka olisi miesten seksiobjektina, joka viihtyisin siinä osassa? En ole kullinkipeä.

Tuliko selväksi? Vaihdoinko sukupuolta voidakseni tulla lesboksi? Se on yksi ajatus ja johtopäätös. Joku toisinajatteleva voisi väittää tämän kuullessaan, että tein koko homman turhaan. Hän voisi lisätä myös, että meikäläinen on kaikella todennäköisyydellä päästään vialla.

Olen kyllä, myönnän, jos se tekee oloni paremmaksi, miellyttävämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Hyvä, jos olen tämän jälkeen paremmin oma itseni, omassa itsessäni ja kehossani, tunnen sen enemmän omaksi itsekseni, kodikseni. Onko vääryys, jos ihminen haluaa olla kotonaan ja viihtyy niin?

Muuten, kaksikymmentäkahdeksanvuotias ihminen ei ole enää nuori eikä lapsi. Hänellä on omat kokemuksensa elämästä ja maailmasta. Sen ikäisenä luulisi ja olettaisi omaavansa riittävän kokemuspohjan saadakseen luvan päättää omista, itseään koskevista asioistaan. Olevansa oikeutettu päättämään niistä. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 Sataa. Ensin se oli vettä, mutta muuttui rännäksi. Säätutkan seurannassa näkyi, että pilvialue viistää Taavetin yli, punaisin ydin on kohdalla, mutta sateen jälkeen on toiveissa aurinkoa. Eilen luin ääneen päätökseen Alberto Moravian Matka Roomaan, joka jäi kai kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Kahdestoista lukemani kirja tänä vuonna ja viides ääneen. Muistan pitäneeni nuoruudessani Moraviasta. Teksti oli edelleen hallittua ja kaikkein hallituinta olivat repliikit. Ei ollut vaikea seurata kuka on kulloinkin äänessä eikä Moravian tarvinnut mainita sitä erikseen. Jokainen tarinan henkilö puhui omalla äänellään. Itse kertomus oli teennäinen enkä pitänyt siitä erikoisemmin. Pääasia, että liikuttiin Roomassa, Ikuisessa kaupungissa, jonka tunnen vain elokuvista. Helena piti kuulemastaan. Hän lainasi kirjastosta Apollinairen Alcoons -kokoelman pieluskirjakseen.

Terveisiä Taavetista

 

William Shakespearen Hamlet on yhdestoista lukemani kirja tänä vuonna. Shakespeare on ollut lukuohjelmassani vuosia, mutta aina vain jokin uutuusromaani tai muu muka tärkeämpi on syrjäyttänyt Williamin näytelmät ja jotka ovat saaneet siirtyä tuonnemmas odottamaan parempaa aikaa. John Irvingin kirja Minä olen monta, jonka luin ääneen kuukausi sitten, herätteli ja toi taas kerran muistutuksena esiin Shakespearen ja luin sen jälkeen Macbethin, aiemmin lukemani ja nyt oli vuorossa Hamlet, molemmat toki juoneltaan tuttuja monista yhteyksistä, mutta tuttuja, joihin en ollut paneutunut sanatarkemmin. Olen lukemassa nyt toiseen kertaan Hamletia läpi. Henkilöt ovat jo tutumpia ja huomaan, että sitä myöten myös elävämpiä. Irvingin kirjassa on poikien sisäoppilaitoksessa Shakespeare-henkistä opetusta ja näytelmäpiiri, joka harjoittelee ja esittää joka vuosi koulutyönä jonkin hänen näytelmänsä. Roolihahmo kirjassa painottaa sitä, että näytelmä avautuu vasta silloin, kun näyttelee sitä ja kun näkee sen näyteltynä. Uskon, että näin on.

Kun kuu kääntää kasvot(3)

  >>>jatkuu>>>  

 

Lisää taustoittavia väitteitä, jotka pitävät paikkansa ainakin omasta mielestäni. Totuutta siteeksi, puoliksi tai ainakin jonkin verran: Talouselämän käytössä on täsmäase, elvyttäminen, rahan työntäminen niille aloille, jotka kärsivät rahan puutteesta. Esimerkiksi pienyrittäjät ovat riippuvaisia kuluttajien varallisuudesta, yleisestä käyttövarallisuudesta. Mitä enemmän käyttövaraa ja käyttövaroja ja niitä omaavia kuluttajia on liikkellä, sitä enemmän pienyrittäjillä on mahdollisuuksia. Ideointi jatkuu niin, että me ihmiset olemme samassa veneessä, kävi kuinka kävi. Sitä kannattaa toistaa. Tai en tiedä kannattaako se, toistaminen ja puhuminen, mutta tuon tämän tärkeän huomion täten esiin. Jos joku markkinoi omia pyrkimyksiään väittämällä, että on olemassa erilaisia pyrkimyksiä ja tavoitteita, tämä joku vetää höplästä, sillä tosiasiassa kaikki pyrkivät samaan. Kaikki ovat yhtä mieltä ja yhtämitallisia.

Minun näillä vääristävillä silmälaseillani näkee, että esimerkiksi kampaajapienyrittäjän etua on, jos tavallisten maatajalkaisten tulot ja eläkkeet ja etuudet kasvavat. Osa näistä rahoista ohjautuu myös kampaajille. Jos suuntaus on käänteinen ja käyttövarallisuus keskittyy yhä pienemmälle porukalle, pienemmälle kuluttajamäärälle, kampaamoyrittäjä on vaarassa joutua laittamaan lapun luukulle kysynnän puutteessa ja pahimmassa tapauksessa hänen on pakko kutsua muuta sukua ja kaikkia läheisiään apuun, jotta saa maksettua ahneet velkojat kimpustaan. Arvoitus on, oikea piilokuva, miten tällainen yrittäjä voi kannattaa niitä poliitikkoja, jotka vastustavat teoin ja puhein työntekijöiden aiheellisia pyrkimyksiä oman ja muiden elintason nostamiseksi? Arvoitus on, mitä ihmiset äänestävät äänestäessään tai mistä?

Loppujen lopuksi ihmisten elämässä ei taida olla kyse politiikasta, vaan järjen käytöstä. Järkevällä tekemisellä, asiainhoidolla ja sijoittamisella, järkevillä hankinnoilla ja järkevien yritysten ja toimintaideoiden edistämisellä kaikki voittavat. Tai ne vapaamatkustajat eivät voita välttämättä, jotka istuvat leveillä persuksillaan tavallisten ahertajien harteilla ja vetävät sikaria, tursuavat tursumistaan ja valittavat elämänsä tylsyyttä. Loiseläjät, vapaamatkustajat. Villissä lännessä näistä olisi maksettu tapporahaa.

Toivottavasti en joudu lailliseen edesvastuuseen näistä sanoista? Eli kuka mahtaa riippua ensimmäisenä hirressä?

Toisaalta se olisi saavutus ja näyttäisi tulevaisuuden dokumenteissa hienolta. Näkökulma: Ensimmäinen suomalainen hirtetty uudella vuosituhannella.

Tästä tulivat mieleen hirtettyjen kuvat Amerikan maaseudulta sata vuotta sitten. Niitä on nähty viime aikoina enenevästi varsinkin televisiossa. Siitä ajasta ei ole kulunut sen kauempaa, yhden ihmisen elämänikä. Niistä kuvista minun epänormaali mieleni huomioi lynkkaajat. En katso puiden oksista roikkuvia ruumiita. He eivät ole enää täällä. Heidän kärsimyksensä on päättynyt. Katson kasvot kuvaajaan päin kääntyneitä oman käden oikeuden ottaneita lynkkaajia. He ovat todennäköisesti isiä ja äitejä ja joilla on jälkeläisiä, parhaillaan keskuudessamme eläviä lynkkaajien veljeskunnan veriperillisiä. En tiedä osoittaako kukaan näitä kuvissa kuin hyvin tehdyn työn jälkeen poseeraavia henkilöitä ja kysyy, kuka on tämä ihminen? Ihminen? Niinkö? Onko raakalainen sama kuin ihminen? Onko se henkilö kunniakas, joka käy joukolla yhden ja heikomman päälle? Voiko hän olla arvokas meidän jälkeentulevien silmissä?

Kuka tuntee tämän henkilön? Kuka tunnustaa tuntevansa kyseisen naaman?

Odotan milloin heräävät vaatimukset, halu saada oikeutta näille hirtetyille ja asettaa nämä naamansa näyttäneet lynkkaajaveljet ja -siskot korvausvelvoitteeseen. Ihmettelen, ettei tähän ole vielä päästy, kun on kyse Amerikan maasta, jossa käydään oikeutta kaikesta mahdollisesta ja paljon vähäisemmästäkin? Odotan sitä. Luulisi ajan olevan kypsä tilintekoon? Mitä aika odottaa, kun se lepää hiljaisena kuin vilja pakkasyön jälkeen?

Entä Suomessa? Vanhaa patinaa ja sinivalkoista paikallisväriä tähän alustukseen: Suomessa oli se vähäpätöinen, paikallinen, masentava kapina ja rettelö sata vuotta sitten. Tältä aikaetäisyydeltä katsoen mietin hämmästyneenä mitä ajattelivat silloiset maanomistajat, porhot ja teollisuusyrittäjät? En tarkoita itse kapinaa ja rettelöä, joka oli oma osionsa, mutta sen jälkeen tapahtunut voittajan oikeudenkäyttö panee kysymään, kenen he kuvittelivat tekevän jatkossa raskaimmat ja epäkiitollisimmat, pakolliset työt tässä maassa? Silloin pellot kynnettiin hevosvetoisilla auroilla ja metsissä puut kaadettiin justeerilla ja jostain vaiheesta alkaen pokasahalla.

Kuvitteliko Suomen silloinen, vallassa ollut vallasväki, että he voivat hakea Afrikasta muutaman laivalastillisen orjia peltotöihin? Kuvittelivatko viisaat porvarit, että Suomeen on tunkua ja tulijoita muualta? Siihen aikaan sosiaalihuolto oli vasta sana, katteeton kummastus eli senkään varjolla kukaan ei ollut pyrkimässä pohjolan kultalaan. Epäilen, että Suomea karsastettiin.

Palauttivatko maatalojen isännät Suomen takaisin kasvu-uralle ja korjasivat sotakiihkoilijoiden pahimmat myyräntyöt? Maatalon isännät hyväntyössä. Oletan ja kuvittelen, että isäntien joukosta löytyivät ne selväpäisimmät ja suoraselkäisimmät yksilöt, jotka hakivat renkinsä pois vankileireiltä, palauttivat perheensä luo ja ajastaan töihin heidän vainioilleen. Oletan, että useimmat näistä maanviljelijöistä olivat harmissaan siitä, että heidän työjuhtansa, heidän maaorjansa, oli nälkiinnytetty ja ettei ollut enää varmuutta tokenevatko nämä työmiehet koskaan enää takaisin työkuntoon vai kuolevatko käsiin? Luulen, että näitä maahan ja viljelyyn sidottuja isäntiä harmitti, kun sotaintoiset ampuivat vallansokeudessaan ja huvikseen mielivaltaisesti tavallisia työläisiä ja ahertajia, tavallisia ihmisiä, joiden epäkiitollinen osa ja kohtalo on olla vain väärässä paikassa ja ajassa ja aina väärällä puolella.

Sitä vain, että tämä satavuotias vääryys tai viimeinen vääryyksien sarjassa vaivaa ja hiertää yhä ihmisten mielissä ja kansakunnan muistissa. Kun väärä oikaistaan. Se pitäisi tehdä, mutta miten? 

>Kultainen puutarha 1> 

Tammikuu kääntyy lopuilleen. Lämmin tammikuu, joka jää Suomen historiaan. Päivänvalo lisääntyy. Sen huomaa jo. Tänään on pientä pakkasta. Aurinko näyttäytyy.

Freelance-toimittajana saatoin tehdä kävelylenkin, kun aurinko teki nousua ja duunarien töihinmenoriento ja -liikenne oli ohi. Kävelin Mäkelänkatua Sörkkään asti. Hämeentien sillalla odotin levollisena kolmen metrojunan ohituksen ajan ennen kuin palasin pitkää Aleksis Kiven katua Pasilaan. Mielialani oli hyvä, vaikka jouduin hidastamaan kulkua loppumatkasta. Tapahtui taas kerran sellainen hämminki, että tunsin kullin vasten reittäni. Se saa hiukset nousemaan pystyyn ja panee ajattelemaan aavesärkyä, jota on kuulemma heillä, joilta on amputoitu käsiä tai jalkoja. Varpaita palelee, vaikka varpaat ovat siinä raajassa, joka on poltettu aikoja sitten hävityksen kamiinassa, poltettu ja häipynyt tuhkana maailman turuille. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 

 Kymmenes lukemani kirja tänä vuonna on Michael Scholtenin Quentin Tarantino. Saksalainen kirjoittaja ja saksaksi ilmestynyt vuonna 2016. Kirjoittaja pysyy asiallisena kronikoitsijana ja jolloin kuvattava saa pääosan. Kirjasta puuttuu luonnollisesti Tarantinon Hollywood -elokuva. Tarantinolla oli suunnitelmia tehdä seuraavana pätkänä kolmas länkkäri tai vampyyrielokuva, mutta Hollywood vei voiton. Olemme katsoneet tämän viimeisen kuvan kaksi kertaa, lainanneet kirjastosta. Länkkärit olemme katsoneet kummankin kerran, Basterdia ei ollenkaan, aihe ei innosta, mutta Jackie Brown ja Pulp Fiction ovat tulleet tutuiksi. Reservoir Dogs -elokuvan olemme nähneet kerran, ilman tekstitystä, mutta se ei iskenyt. Kill Bill. Miten meinasin unohtaa sen? Olemme katsoneet tämän tuplan ainakin kolme kertaa, tosin ensimmäisellä kerralla taisimme jättää sen kesken. Luulenpa, että nautimme sen taas johonkin aikaan tänä vuonna. Jos se ei tule telkkuohjelmistoon, lainaamme kirjastosta.

Terveisiä Taavetista

 

Lunta tupruaa ja on tuprunnut muutaman viime päivän. Tuntuu, että talvi tyhjentää pussinsa. Taavetissa traktorit urakoivat ja kolaavat teitä ja parkkipaikkoja aamuvarhaisesta alkaen. Sunnuntaiaamureippailulla traktoreita oli enemmän liikkeellä kuin ihmiskulkijoita. Nyt maanantaihämyssä odottaa maassa jälleen paksu kerros vastasatanutta lunta. Se ei estänyt Helenaa tekemästä sauvakävelylenkin. Minä pysyin koneen ääressä ja käyn läpi, luen ja korjaan ja hion, käännän ja väännän Kun kuu kääntää kasvot -kuunnelmaluonnosta. Poistan osia ja lisään toisia. Samaan aikaan päästämme julki Kaunis kesäpäivä -blogissa tämän tarinan proosaversiota, vuoden takaista kirjoitusprojektia, joka kävi yhdessä kirjoituskilpailussa, oli esittäytymässä lisäksi nipulle kustantajia, mutta tuloksetta. Sen sijaan, että paneutuisin parantelemaan tätä tekelettä, kokeilen luontuisiko se paremmin kuunnelmaksi?