Terveisiä Taavetista

 

Pakkasaamu. Kolme astetta miinusta. Viiden aikaan aamulla näkyivät tähdet. Toissapäivänä sain valmiiksi toisen kirjoituskerran uudesta Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksesta. Eilen luin sen läpi ja korjailin samalla lyöntivirheitä ja muutaman kohdan. Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti liikkeelle noin neljä vuotta sitten. Olin tyytyväinen siihen silloin, kun sain sen valmiiksi. Se ei ollut kuitenkaan niin hyvä, että kustantamot olisivat innostuneet. Otin tekstin uudelleen esiin vuosi sitten, luin sen, en ollut enää niin varauksettoman tyytyväinen siihen, joten muokkasin tekstiä kevyesti ja laitoin julki Kaunis kesäpäivä -blogiin. Tänä vuonna syyskuun alussa, kuusi viikkoa sitten, tartuin taas Me puhallamme kynttilöitä -fiktioon. Pidän sen nimestä ja olen mielissäni tarinasta. Se ei anna minulle rauhaa. Aloin nyt ensimmäisellä kirjoituskerralla järjestellä sitä, hakea tekstiin kronologista ryhtiä. Siirtelin kokonaisia kappaleita ja monien sivujen pituisia tekstiosia oikeille kohdille. Tein kolme viikkoa töitä käsikirjoituksen parissa. Luin aikaansaannokseni. Totesin, että se vaatii kirjoittamaan tekstin läpi. Otin uuden kopion ja aloin taas töihin, jatkoin sitä, tein poistoja, mutta huomattavasti enemmän lisäyksiä. Eilen luin tekstin tuoreeltaan alusta loppuun ja päätin, että tässä on lisäajan paikka, teen välillä jotain muuta ja palaan sen jälkeen lukuhommiin. Ehkä käsikirjoitus on valmis? Ehkä se on melkein valmis ja vaatii vain parantamaan joitain kohtia?

 

Tiikerintalja(13)

>>>jatkuu>>>    

  

Sivullinen voisi luulla hänen puhuvan huoneelle tai jollekin yliluonnolliselle oliolle, mutta Siiseli tietää miehen tarkoittavan häntä. Potilas tuskin kuulee, mitä naapurinmies kysyy. Potilas on kuoleman leimaama, puoliksi jo sen oma. Siiseli ajattelee itseään, mitä on sitten, kun hän menee takaisin isänsä hökkeliin? Hän päättää, että sitä hän ei tee. 

”Haenko tohtorin?” Larry kysyy nyt suoraan tytönkokoiselta intiaaninaiselta. Tämä katsoo permantolautoja, sängynvierustaa ja pikaisesti tiikerintaljalla peitettyä sairasta suomalaismiestä.

”Taisit nyökätä?” Larry toteaa. Hän astuu oviverhon toiselle puolelle, etuhuoneeseen. Tiikerintalja, toinen niistä, on jonkinmoisen keinutuolin pehmikkeenä. Tuoli on isompi kuin Larry on nähnyt koskaan missään ennen. Siinä on pitkät, kaarevat jalakset alla. Sellaisia tuoleja ei saa taatusti mistään eli suomalaismies on tehnyt sen itse.

Hän menee taakseen katsomatta ulos. Hevonen kääntää pään häneen päin korvat pystyssä. Larry ajattelee, että hänen pitää hakea kotoaan hattu ja ratsastaa sieltä tohtorin luo. Toivottavasti tämä on paikalla eikä ole millään sairaskäynnillä maakunnassa. Jos on, hän jättäisi sanan.

Kentucky-Joen kamarin pienestä ikkunasta Siiseli näkee miehen ja ratsun lähtevän liikkeelle. Hän kuulee hevosen kavioiden kumisevan kovaa maata vasten. Sängystä erottuu raskas hengitys, läähätys. Joe kuolee.

Siiseli hiipii toiselle puolelle. Hän istuutuu omalle paikalleen, keinutuoliin tiikerin syliin ja sulkee silmät. Tauti, joka on löytänyt Joen, on sama, joka on vienyt tätä ennen monta miestä, naista ja lasta hänen heimoväkeään. 

>Itä>

Esikaupunkia tai ehkä tämä on uutta Tallinnaa, kaupunkia, kaupunkikuvaa ja sitä riittää. Omakotitaloja niin kuin lahden pohjoispuolella missä hyvänsä taajamien laitamilla. Katuverkosto, tiestö on samanlaista kuin kotikulmilla ja ylipäänsä Suomessa. Standardia tai rauhoittavaa tai tylsistyttävää. Ajattelen valmistetaanko kestopäällyste samoista materiaaleista ja reseptillä joka puolella maailmaa? Harmaampaa öljysoraa ja tummempaa, kiiltävämpää ja liukkaampaa asvalttia. Tarkkailen liikenneopasteita, mutta kiinnitän huomion myös kestopäällysteen pintaan ja mahdollisiin pintavaurioihin siinä. Vältän ja ennakoin roukut. Rekkakuski kiinnittää huomiota kaikkeen. Pidän itseäni tulevana rekkakuskina. Tulevaisuudenkuvani on ajaa rekkaa nimenomaan ulkomaille. Siinä mielessä tämä on ensimmäinen reissuni, päänavaus.

Kaupungin ohi maaseudulle. Peltoja, mustia kynnöspeltoja ja keltaista sänkeä, metsää, alavaa maisemaa. Suota tai niittyä. Lehmiä laitumella. Niitä näkee Suomessa harvemmin. Ehkä lehmien ulkolaiduntaminen on kannattamatonta ja joka tapauksessa vaivalloista ja työlästä.

”Lehmiä”, sanon.

Teppo on aikonut sanoa samaa. Hän korjaa ja parantelee huomiotani ja väittää, että ne ovat lihakarjaa, joka selviää ja jota pidetään ulkona vuoden ympäri.

”Pitääkö ajaa takaisin tarkistamaan?”

”Varokin kääntymästä.”

”Sanotaan seuraavasta risteyksestä?”

”Lampaita”, Teppo huomaa seuraavaksi ensimmäisenä. Hän jatkaa: ”Hevosia.”

”Koira”, sanon. Nainen taluttamassa jotain newfoundilaista. En ole varma rodusta.

”Hyvin huomattu.”

”Variksia”, sanon. Muutama varis ylittämässä tietä ja peltoja. Siirtymässä parempaan ja otollisempaan paikkaan jatkamaan tien onnettomuuspäivystystä. Jokapäiväinen ja jokapaikkainen näky: Varikset päivystämässä vilkasliikenteisen ajoreitin varrella. Sopeutuva lintu, joka hyötyy yhteiselosta ihmisen kanssa.

”Varis osaa laskea”, Teppo aloittaa.

”Olet kertonut”, katkaisen hänet alkuunsa.

”Toistoa joo. Sitä on”, Teppo myöntää. Hän taittelee kartan kasaan.

”Riikassa yötä?” kysyn. Tarkoitukseton kysymys, puhetta sen itsensä vuoksi. Teppo on varannut ennakoiden kahden hengen huoneen jonkin maailmanlaajuisen ketjun keskitason hotellista.

”Niin.”

Autoja karauttaa ohitse. Kiireisemmät menossa. Seuraan takaa lähestyviä autoja ja annan tilaa, kun näen, että ohittaminen on turvallista. Vastaantulevat rekat ja kuorma-autot päästävät humahduksen ollessaan kohdalla. Renkaat jytisevät. Pilviä kerääntyy taivaalle lännen puolelle. Iltapäivä kääntyy vähitellen alkuillaksi. Sade alkaa. Se erottuu sadeverhona edessä etelässä.

”Hyvä, ettei ole kesä”, Teppo sanoo.

”Aivan”, vastaan, vaikka en ole varma, mitä Teppo meinaa? ”Sopiva ajokeli.”

”Jos olisi kesä ja lämmin, harmittaisi, kun meillä ei ole aikaa poiketa Pärnun uimarannoille.”

Odotan Tepon jatkavan, mutta hän sulkee suunsa. Vastaan vasta, kun olen ajanut kilometrin eteenpäin: ”Niinpä. Siitä ei osaisi nauttia.”

”Ei.”

Vilkaisen vaivihkaa sivulleni. Teppo istuu ryhdikkäänä. Päättelen, että hänen olonsa on kohentunut.

”Pidämmekö yhden tauon ennen Pärnua vai ajammeko suoraan?” hän kysyy.

”Mieluummin niin”, vastaan.

”Miten?”

”Jos sopii, ajetaan suoraan Pärnuun asti.”

”Sopii. Mulle sopii.”

Tankkaamme ensin, siirrän auton sivuun parkkilaanille ja kävelemme huoltoaseman kahvioon. Siellä on sama, vanha porukka niin kuin aina. Tulee sellainen olo ja tunnelma. Autoilijoiden keitaat ovat kaikkialla samanlaisia. En tiedä voiko sen yleistää koskemaan koko maailmaa, mutta ainakin täällä Virossa, sen länsirannalla vallitsee perinteinen, kotoinen huoltistunnelma. Äänten sorinaa, leveää eestiä, joka on kuin pilkantekoa suomen kielestä. Sukulaisuus tuntuu vahvalta, kielellinen sukuyhteys.

Otamme burgerit ja cokikset sen kanssa. Ikkunatiskillä on muutamia lehtiä nipussa. Löydän sieltä sanomalehtien alta värikkään mainoslehtisen, jossa on kuvia paikallisesta hiekkarannasta ja leirintäalueesta, merenrantaa, lokkeja, aurinkolasit päässä hymyileviä lomailijoita nuolemassa jäätelötötteröitä. Näytän lehteä Tepolle ja hän pudistaa päätä.

Saamme burgerit ja ranskalaiset tarjottimille, Teppo maksaa ja pumppaamme ketsuppia kippoihin ja asetumme aterioimaan. Annos on sitä itseään. Sokkotestissä ei voisi tietää, mikä on tämän paikan nimi, ei voisi tietää, olemmeko Suomessa jossain burgeripaikassa vai mahdollisesti missä muualla?

Käymme vuoron perään vessassa, tankkaus ja tyhjennys ja palaamme Scanialle. Katuvalot palavat. Moottori murahtaa käyntiin. Vapautan seisontajarrun. Kierrämme tankkauspisteen ohi takaisin Eurooppa 67 -tielle, Pärnu jää taakse ja tumma kestopäällyste alkaa lappautua auton valoihin. Se on märkää ja mustaa aluksi, vesi kohisee alustaan, lentää renkaista kurasuojia vasten, mutta muutaman kilometrin päästä tie alkaa kuivua.

”Tulee kylmä yö”, Teppo ennustaa.

Poppamies, ajattelen.

”Niinkö? Mistä päättelet?”

”Ajankohdasta. Sateen jälkeen on yleensä kylmempää. En sano, että tienpinta vetäisi jäähän, mutta yöllä voi olla lähellä nollaa. Ja aamulla.”

Muistan, että aiemmin oli puhetta siitä, että Teppo kävisi lääkärissä Pärnussa. Vai oliko? En ole enää varma. Päätän olla ottamatta asiaa esiin. Minusta näyttää, että mies on toipunut aika hyvin. Hän on jaksanut istua tässä penkillä vieressäni Tallinnasta asti.

Aikaa palaa. Maisemat ovat jääneet pimeään. Meren läheisyys on pelkkä aavistus ja tietoisuus siitä. Raja välissä venyttää päivää lisää, vaikka se on pelkkä muodollisuus. Yö on käsillä, kun saavumme Riikaan. Toinen hansakaupunki, ajattelen. Odotan, että Teppo mainitsisi siitä jotain, mutta ei. Hänellä on riittävästi puuhaa siinä, että saamme etsittyä kuorma-autolle parkkitilan ja sen jälkeen kävelemme ainakin kilometrin matkan ennen kuin tulemme hotellille. Panemme molemmat merkille kadut, joita pitkin kuljemme, jotta löydämme aamulla takaisin autolle. Tietenkin, kun pääsemme majapaikkaan, huomaamme, että sopivasti hotellin takana piilossa on parkkilaani. Lasken siellä kolme rekkaa rinnatusten. En sano mitään.

Teppo harmittelee kuitenkin asiaa: ”Tyhmä juttu. No, joudumme kävelemään aamulla taas aika kauas.”

”Sopii minulle. Ei haittaa.”

Respassa on hiljaista. Mielessään odottaa ja kaipaa aina musiikkia ja menoa, vaikka tietää, ettei se edes kävisi meille tässä tilanteessa. Ravintolasali on respan vieressä ja siellä näkyy muutama ihminen.

”Täältä saa jotain iltapalaa?” Teppo kysyy.

”Kyllä”, vastaanoton nainen vastaa. Hän kertoo mihin asti keittiö on auki ja monelta saa aamiaista. Saamme huonelätkämme ja ajamme hissillä ylös. Jätämme reput purkamatta ovipieleen. Teppo heittäytyy selälleen toiseen sängyistä. Hän sulkee silmät.

”Keittiö menee kohta kiinni”, muistutan.

”Muistan”, kuuluu käsivarren alta. Kuluu minuutti tai kaksi ja seuraava jurahdus: ”Okei. Palaan.”

”Palaat?” kysyn.

Teppo ei vastaa. Hän kääntyy istumaan sängyn laidalle, katselee huonetta.

”Ei eroa tavallisesta hotellihuoneesta Suomessa.”

”Ei”, myönnän. ”Joko mennään?”

Teppo ponnistaa seisovilleen, aukaisee vessan oven, sytyttää valon, jättää oven auki ja peilaa kasvojaan.

Alhaalla soi hiljainen musiikki. Olemme ainoat asiakkaat. Oskarinleike löytyy. Teppo ottaa oopperaleivän. Hän ottaa keskioluen sen kanssa ja minä teen samoin.

”Yksi”, Teppo sanoo.

”Yksi”, toistan.

”Luulen, että olemme vasta iltapäivällä Vilnassa.” 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Eilen siirtyivät sienikorit talvikäyttöön, korkean lasivitriinin päälle, joka vitriini on lankakomero ja koreihin tuli myös lankoja muovipusseissa. Kuljemme nykyisin metsässä niin, että taskussa on varalta muovipussi, mutta emme kerää mitään. Salpausselän hiekkaisella harjanteella, nummella, ei tapaa suppilovahveroita, joten sienilöydöt ovat pelkkiä maatuvia, mätäneviä itiöemiä. Valokuvaamme metsän syksyn värejä, kun luonto valmistautuu talveen. Helenalla on kamera kännykän lisäksi ja minä tyydyn ottamaan kuvan omalla kännykälläni, jos jokin kohde tai kuvakulma tai piirre maisemakokonaisuudessa vaatii sitä. Pääsemme aamuisin liikkeelle vasta puolen kahdeksan maissa. Vasta silloin metsässä on riittävän valoisaa. Kohtaamme siellä pururadalla ja hyvin tallatuilla poluilla muitakin kulkijoita ja läheltä kuuluu ja näkyy välillä kuutostien liikenne.

 

Terveisiä Taavetista

 

Henry Millerin Kravun kääntöpiiristä jäi sanomatta muun muassa, että koin nyt sen jonkinmoisena epäkirjana. Ymmärrän siitä, etä kirjailija tahtoi uudistaa kirjallista ilmaisua ja vapauttaa sen rajoittavista säännöistä ja julistaa, että kaikesta voi kirjoittaa, kunhan ohjenuorana on rehellisyys ja aitous. Ylevää. Luulen, että Millerin julistus on vaikuttanut ja saanut seuraajia ja näitä myös Suomessa. Kravun kääntöpiiri on tullut julki 1934, ennen Toista maailmansotaa ja kirjan maisema on vielä vanhempaa. Suomalainen käännös, joka on Pentti Saarikosken, on kuusikymmentälukua ja joka aika on myös historiaa. Henry Millerin tuotanto on sellaista, joka joutui pannaan kaikkialla ja kauaksi aikaa. Samoin oli pannassa myös James Joycen Odysseus, josta suomalaiset saavat nauttia nykyisin kahtena eri käännöksenä. Kirjailijat kokevat kovia ja samoin heidän taiteensa. Fedor Dostojevski vietiin peräti teloitusjonoon ja armahdettiin vasta viime hetkellä. Saiko se hänet kirjoittamaan niin vimmaisesti? Luin Rikos ja rangaistus -romaania eilen eteenpäin ääneen. Rikos tapahtui ja nyt Raskolnikov elää sen jälkeisessä ajassa.

  

Terveisiä Taavetista

 

Hyvää Aleksis Kiven päivää. Toissapäivänä, perjantaina luin päivän aikana kolmea eri kirjailijaa, Henry Milleriä, Fedor Dostojevskia ja Kalle Päätaloa. Henry Millerin Kravun kääntöpiiri on viideskymmenesyhdeksäs tänä vuonna lukemani kirja. Olen lukenut sen kerran aikaisemmin, nuoruudessani viisikymmentä vuotta sitten. Vaikutuin silloin niin paljon, että luin vähin erin Milleriltä Kauriin kääntöpiirin ja Ruusuisen ristiinnaulitsemisen eli Sexuksen, Plexuksen ja Nexuksen. Kravun kääntöpiiri oli sen saman naapurin kirjahyllyssä, josta löysin pääsyn myös Kalle Päätalon kirjalliseen maailmaan. Naapurin hyllyssä oleva Kravun kääntöpiiri -teos oli ulkoasultaan, kanneltaan ja kansitaiteeltaan samanlainen, kuusikymmentälukulainen kirja kuin Luumäen pääkirjastosta lainaamani. Takakannen taskussa on tässä lainakirjassa, ei eräpäiväkortti, vaan mikä tämän nimi onkaan, jossa näkyy alekkain lainauskortin numero? Historialliset ajat kurkottavat meihin sieltä kaukaa muinaisuudesta. Millerin Kravun kääntöpiiri oli edelleen hyvä. Se teki vaikutuksen. Syksyn ensimmäiseksi kirjaksi, jonka luen ääneen, Helenan tehdessä käsitöitä kuunnellessaan, valikoin ja ehdotin Dostojevskin romaania Rikos ja rangaistus. Jälleen. Ensimmäiset noin kaksikymmentä sivua olivat erinomaisia. Kalle Päätalolta otin lukukirjaksi Pato murtuu -teoksen, jota on suositeltu minulle. Helena on lukemassa sitä ja päässyt jonnekin viidennensadan sivun paikkeille ja minä aloitin sen siis toissapäivänä, iltaviimeiseksi ja pidin ensimmäisistä sivuista. Onkohan nyt liikkeellä vain hyviä kirjailijoita, kun en sano mitään poikkipuolista kenestäkään?

Luumäen pääkirjasto
tempaa:
Poistokirjoja
vuoden loppuun.
Saa hakea.
 

 

Tiikerintalja(12)

   >>>jatkuu>>>  

Kaupunkilaisten mielestä hän on taatusti yksi intiaani muiden kaltaistensa joukossa ja Kentucky-Joe on toinen samanlainen. Siihen riittää jo se, että he asuvat täällä syrjässä ja tavallaan kaupungin väärällä puolella. He asuvat peräreiän varrella. Larry on kuullut sellaisenkin vitsin. 

Tässä katsannossa Larry tuntee yhteenkuuluvuutta Joen, naapurinsa kanssa, mutta muuten hän kokee olevansa jotenkin naapuriaan parempi. Ikään kuin se, että hän asuu mailin matkan lähempänä keskustaa, tekisi hänet enemmän kaupunkilaiseksi kuin Joen. Paremmaksi ihmiseksi. Heitä erottaa toisistaan myös se erityisseikka, että Joe on suomalainen ja nämä ovat eurooppalaisen ja varmaan muunkin mittapuun mukaan täysiä metsäläisiä. Suomalaiset, lappalaiset, eskimot ja intiaanit ovat kaikki alkuperäiskansoja ja osa heistä harjoittaa yhä paimentolaiselämää. Ehkä Joe tuntee luontaista läheisyyttä intiaaneja kohtaan ja on senkin takia hakenut squawin itselleen. Hän on valinnut kumppanin omiensa keskuudesta. Se ei muuta sitä, että Larry on vakaasti sitä mieltä, että Joe tekee virheen ottaessaan kainaloisekseen tällaisen squawin ja vielä Siiselin laisen pikkuhuoran.

Kanahäkistä käy lämmin ja väkevä virtaus ja tuoksahdus vasten kasvoja, jota Larry ei pidä kuitenkaan täysin pahana. Se on tuttua hajua eikä sellainen tuttu ole koskaan täysin vastenmielinen. Kanat pitävät omaa ääntään. Ne viestivät keskenään. Se on ääni, joka ei lakkaa koskaan tai korkeintaan lyhyeksi aikaa yön pimeimpinä tunteina.

Larry astelee pajalle, siirtää pönkän pois ovelta, kääntää nahkarenksujen varassa roikkuvan oven sivuun vasten seinälautoja ja painaa pönkän takaisin paikoilleen. Siitä edustalta hän näkee paremmin Kentucky-Joen ranchille. Mielessään ja leikillään hän kutsuu sitä ranchiksi ja ehkä Joe tekee itse samoin, mutta se on pelkkää pilkkaa ja itseironiaa. Ranchit ja tilat ovat erikseen. Hökkeli ja eekkeri olisi sopivampi kuvaus. Höskä ja eekkerinala.

Kaupungin pohjoispuolella ja lännempänä maa on viljavampaa ja ravinteikkaampaa, mutta tämä notkelma kaupungin ja hiekkaharjun välissä on jotain somerikkoa. Muinaiset vedet ja virtaukset ovat pyyhkineet ja kuluttaneet kaiken kevyemmän pintamaan ja -aineksen pois näiltä kohdin ja jäljelle on jäänyt autiomaan kivikkoa ja kivistä murentunutta hiekkaa, joka pölyää ja lentää pois myrskyjen kieputtamana. Tämä maa on halpaa ja kelvotonta ja siksi hän ja Kentucky-Joe, he molemmat asuvat täällä peräreiän varrella.

Joe on tulokas Larryyn verrattuna. Kun Joe, uudisasukas tuli ja alkoi rakentaa taloaan tavallaan Larryn takapihalle, se tuntui ensin pelkästään hyvältä asialta, mutta tämä tunne kesti vain muutaman viikon. Kun asiassa oli myöhäistä tehdä enää mitään, vaikuttaa siihen, Larryä alkoi harmittaa tämä uusi talo ja muut rakennukset. Siihen asti hän oli nähnyt esteettä kivisen preerian yli kaukaiselle harjanteelle asti. Se mikä näkyi, oli ikään kuin kokonaan hänen, hänen valtakuntaansa, mutta suomalainen tuli ja teki oman lautatalonsa ja jo paljon ennen kuin talo tuli valmiiksi, Larry tajusi, että tämä muutos on pysyvä. Ensin hänestä oli tuntunut hyvältä saada joku sinne suojakseen, hänen asumuksensa ja Intiaanikaupungin väliin, mutta sitten hän näki väistämättä, että sillä on kova hinta. Talo muutti maiseman.

Larry astuu sisälle pajaan. Hän pysähtyy päästyään varjoon rakennuksen sisään ja odottaa pitkän aikaa ennen kuin alkaa nähdä jälleen siinä hämärässä.

Larry on takomassa hevosenkengän aihiota, työntää sen juuri takaisin ahjoon ja painaa palkeita, kun hän tajuaa jonkun tulleen äänettömästi ovelle. Larry kääntyy, puristaa muotoaan hakevaa raudanpalaa tiukasti pihdeillä ja tunnistaa Siiselin. Intiaaninainen on pelkkä siluetti valoisaa pihaa vasten, mutta Larry tunnistaa tämän heti.

Hän ei ole nähnyt Siiseliä koskaan ennen näin läheltä. Ensimmäisen kerran tämä on tullut hänen mailleen ja seisoo siinä oviaukossa.

”Mitä?” Larry kysyy.

”Joe sairas. Toin hevosen.”

Larry näkee Siiselin pitävän suitsia käsissään. Hevonen seisoo sivumpana näkymättömissä.

”Sinä tulla”, Siiseli sanoo.

”Käskikö Joe?”

Larrystä näyttää, että intiaaninainen nyökkää.

”Vai niin”, hän sanoo, katsoo kättään, pihtejä, laskee aihion alasimelle, kääntelee sitä muutaman kerran ja laittaa pihdit roikkumaan ahjon kattokuvun reunaan. Häntä harmittaa, että hyvä hiillosta menee hukkaan, mutta ei osaa muuta kuin totella.

Larry on ollut puheissa Kentucky-Joen kanssa, mutta hän ei ole käynyt koskaan Joen talolla tai ei sisällä talossa. Hän on palauttanut kerran naapurilleen tältä lainaamansa äkeen, hakenut sen ensin ja palauttanut myöhemmin, ne kaksi kertaa hän on ollut Joen pihalla, mutta ei ole käynyt itse talossa eikä isäntä ole pyytänyt peremmälle. He ovat molemmat vaiteliaita miehiä. Larry tietää olevansa itse hiljainen ja omissa oloissaan viihtyvä, mutta Kentucky-Joe vaikuttaa jopa häntäkin umpimielisemmältä.

Se on yksi erikoinen syy miksi Joeta kuunnellaan. Koska suomalainen puhuu harvoin ja vähän. Hänellä ei ole yleensä asiaa ja silloin harvoin, kun on, ihmiset tulevat varta vasten kuuntelemaan.

Larry katsoo ympärilleen pajassa, varmistaa, että kaikki on kunnossa. Hiilet hehkuvat ahjossa, mutta ne jäähtyvät aikaa myöten. Larry ottaa paitansa pyyhkii siihen hikistä nahkaansa ja panee sen päälleen.

Siiseli väistyy pois tieltä ja ojentaa suitset Larrylle. Hän ottaa ne vastaan, vetää Kentucky-Joen ratsun lähemmäs itseään ja taputtaa sen kaulaa. Eläin astelee paikallaan levottomana ja hieman vauhkona. Larry taluttaa hevosen kauemmas matalan pajan räystään alta. Hevonen tekee kutakuinkin täyden kierroksen Larryn ympäri, seuraa silmät laajenneina tätä vierasta miestä ja Siiseli mittelee heitä aikansa ennen kuin lähtee harppomaan edeltä laitumen poikki Joen mökkiä kohti.

Kotiinsa, Larry ajattelee. Hänen on varta vasten ajateltava niin ennen kuin se tuntuu todelta.

Nainen liitää puolijuoksua. Larry katsoo tämän menoa, tiukkaa hevosen suitsista, saa aseteltua jalkansa jalustimelle, kaappaa kiinni satulannupista ja vetää itsensä satulaan. Hevonen liikkuu jo. Larry tajuaa liian myöhään, että hänellä ei ole edes hattua päässä, mutta ei käänny takaisin, vaan antaa ratsun viedä. Se rauhoittuu päästyään avarammalle kentälle outojen rakennusten solasta, oudosta, uudesta ja pelottavasta paikasta ja hidastaa kävelyksi, mutta Larry iskee sitä saappaankannoilla kylkiin. Hänellä ei ole kannuksia apuna, mutta eläin kiihdyttää kevyeen raviin. He ohittavat Siiselin, kiertävät pahimmat marunatiheiköt ja Larry pitää silmällä murmelinkoloja ja käärmeitä.

Kentucky-Joen talon pihalla hän kiinnittää hevosen kuistin tolppaan, sukaisee hiuksiaan ja pyyhkäisee epätietoisena housujensa reisiä. Siiseli rientää tulla lyhyin jaloin jo niin lähellä, että Larry päättää odottaa tätä. Intiaaninainen, vaimo tai palvelija liitää pitkähelmaisessa puvussaan kuin jokin kartionmallinen pelinappula tai sellainen Larrylle tulee mieleen. Jalkoja ei näe, joten nainen vaikuttaa nousseen ilmaan, pysyvän muutaman tuuman maanpinnan yläpuolella, menee Larryn ja hevosen ohi kaksi rappuaskelmaa kuistille ja vetää oven auki.

Suomalaismökki, Larry ajattelee taas. Muut kaikki täällä Valloissa rakentavat asumuksensa niin, että ovi avautuu mökkiin sisälle, mutta suomalaiset suosivat toisin päin aukeavia ovia. He haluavat olla omanlaisiaan, erityisiä ja erilaisia. Suomalaisia ei taida edes kiinnostaa eikä haluta viimeisen päälle, että heidät hyväksyttäisiin täysivaltaisesti osaksi paikallisten joukkoon.

Siiseli pitää ovea levällään Larryn jäljessä. Ulko-oven sisäpuolella on jokin naru ja punnus, joka vetää oven kiinni omalla painollaan kamanoita vasten. Kätevää, Larry ajattelee. Hän ei ole nähnyt sellaista ennen. Kaksi huonetta. Sisällä on hämärää, koska ulkona on niin kirkas päivänpaiste.

Kentucky-Joe makaa petissä perimmäisessä huoneessa peiton alla. Tai hahmo voisi olla melkein kuka tahansa, sillä makaavan henkilön silmät ovat kiinni ja käsivarsi taivutettuna pään yli niin, että tästä on näkösällä vain sekainen tukkatöyhtö. Haju huoneessa kertoo sairaudesta. Se tulee heti Larryn tajuun. Samanlaiselta haisee kuumesairaan lähellä. Larry menee lähemmäs, sängyn vierelle asti ja tunnustelee kämmenselällä potilaan otsaa. Se on kuuma. Nyt hän tunnistaa tämän olevan Joe, vaikka ei ollut sitä epäillytkään. Joe kääntyy, antaa käden pudota voimattomana sivulleen ja katsoo tulijaa sumein silmin.

”Teetkö kuolemaa?” Larry kysyy.

”Tohtori”, Siiseli sanoo ja vastaa Larryn takaa.

”Haenko tohtorin?” Larry kysyy.

Onko Joella rahaa? hän ajattelee. Onko suomalaisella rahaa kuolla, vaikka se ei kysy rahaa eikä varallisuutta?

Tietenkin on, Larry vastaa omille ajatuksilleen.

”Taitaa olla parasta, että haen tosiaan tohtorin?” hän toteaa, kysyy varsinaisesti, vaikka ei ihmettele eikä välitä, että mies sängyssä ei vastaa. Larryn on helppo kuvitella, että Kentucky-Joe on haluton tuhlaamaan rahaa tohtoreihin ja puoskareihin.

”Kuulitko?” hän kysyy kovemmalla äänellä.

”Ei”, Joe huokaa.

”Tohtori”, Siiseli toistaa kuitenkin itsepintaisena.

Larry on hakenut aikoinaan tohtorin heidän mökkiinsä, hakenut useamman kerran ja myös papin, hoitanut tällaisia väistämättömiä asioita, joten tämä ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä hänelle. Hän hakisi tohtorin. Jos Kentucky-Joe kieltäytyisi maksamasta tohtorille, se olisi heidän kahden välinen asia.

Kun Larry ottaa askelia taaksepäin, hän huomaa, että potilas makaa oudon, viirullisen peiton alla. Oikeammin hän käsittää siinä vaiheessa, että se on tiikerin talja. Se on heitettynä päällimmäiseksi sairastajan harteille. Sellainen outo talja, oudon eläimen taljan näkeminen saa Larryn hörähtämään ääneen. Totta kai hän on kuullut puhuttavan Kentucky-Joen tiikerintaljoista, mutta ne ovat olleet sellaisia tarinoita, jotka eivät ole saaneet hänen ajatustaan liikkeelle. Vasta seistessään siinä pienessä, sairaudelle hohkaavassa peräkamarissa, hän käsitää, mitä ihmiset ovat taivastelleet.

”Tiikerintalja”, hän toteaa puoliääneen. ”Tiikerin.”

Hän kurkottaa ja koskee kädellään turkista, karkeaa karvaa. Siinä on voimaa jäljellä. Larry kuvittelee, että osa ison, vierasperäisen kissapedon luontaista voimaa on yhä jäljellä tässä raskaassa taljassa.

”Sinäkö laitoit taljan?” hän kysyy katsomatta kehenkään. 

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

  

Kaksi viikkoa sitten aloin käydä läpi toista kirjoituskertaa Me puhallamme kynttilöitä -käsikirjoituksen uusinta versiota. Vanha verka uudeksi. Eilen päädyin sivulle kahdeksankymmentäkolme ja koko käsikirjoituksessa on tässä vaiheessa satayksitoista sivua. Tulleeko siitä satakaksikymmentäsivuinen? Siinä ja siinä. Luulen, että viikon päästä olen finaalissa. Yritän kirjoittaa valmista, että teksti olisi valmista, kelpoa ja viimeisteltyä tämän toisen rypistyksen jälkeen. Tarkkailen kerronnan aikamuotoja, minä -kerrontaa tulee välillä sivutolkulla ja sitten vaihdan hän -muotoon ja sitä taas pitkiä pätkiä. Arvioin, että yli puolet tekstimassasta on hän -muodossa ja siinä on välillä lyhyitä minä -katkelmia, esimerkiksi runojen jälkeen. En ole laskenut kuinka monta runoa olen ujuttanut tarinaan mukaan, mutta niitä on yli kymmenen. Lyhyitä runoja. Runot ovat olennaisia. Eli voisinko kutsua teelmää balladiksi?