Sataa hiljalleen lunta. Ensilumi lankesi eilen puoliltapäivin Tilkankadun sisäpihalle. Olimme hetken päivälevolla ja kun avasin silmäni, näin sälekaihdinten pilkkomaa vipatusta. Lunta, sanoin ääneen. Joo joo, Helena vastasi. Jatkoin: Tai lintuparvi. Tai mehiläispesä on lähtenyt liikkeelle. Maa sai verkalleen ohuen valkoisen lumipeitteen, jota ruohonpiikit koristavat. Jääkö se? Tuttu kysymys joka syksy. Siinä ja siinä. Helena ahkeroi eilisen aikana keittiön ikkunaverhon valmiiksi. Laitoin sen riippumaan paikoilleen. Se täytyy vielä silittää ja samalla vähän venyttää sitä. Minä luulin, että tällainen paksu verho olisi painavampi, mutta ainakin verhonnipsut näyttävät pitävän siinä ihan hyvin. Kirjoitin seuraavat seitsemän sivua Gaz matkaan -tarinaa, jota on nyt 685 sivua. Iltapäivällä luin vajaat sata sivua Matti Pulkkisen kirjaa Elämän herrat. Harrastajakirjoittaja kirjoitti tunnistettavan novellin paikallisesta kappalaisen vaimosta, kolmesta pienestä lapsesta ja miehestä, kuvitteli mitä kaikkea naisen päivään kuuluu yrittäessään pitää kotia kunnossa ja syöttää, pesettää, ulkoiluttaa ja kasvattaa lapsia oikeaoppisesti. Sitten harrastajakirjoittaja vei tekstin kappalaiselle, toiselta ammatiltaan kirjailija, luettavaksi ja arvioitavaksi ja luki sen tekstin tämän vaimokin. Kappalainen antaa suullisena monikymmensivuisen vapaan kritiikin lukemastaan ja samalla elämästään, itsestään ja vaimostaan ja jälkimmäisen henkisistä vaikeuksista. Kirja muuttui taas kiinnostavaksi ja nyt kiinnostaa miten se päättyy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti