>>>jatkuu>>>
MINNI piti meille seuraa. Olimme
minä ja se, yhden päivän tuttuja, mutta jokin sai Minnin ottamaan
minut silmätikukseen. Hyvällä tavalla. Niin kuin se olisi
kiintynyt erikoisesti minuun. Koira seisoi keittiönpöydän
vieressä, enemmän minun lähelläni kuin Pasin.
Katsoimme sitä molemmat
syödessämme.
”Kerjääkö se ruokaa?”
kysyin Pasilta.
”Sillä on omat nappulat
kipossa.”
Huomasin, että niin oli.
”Kauanko se on ollut teillä?”
kysyin.
”Eilisestä alkaen.”
”Vasta?”
”Niin.”
Joku Njaanan sukulaisista oli
tuonut koiran heille eilen aamulla, kun sen omistaja oli joutunut
vuoteenomaksi.
Nyökkäsin. En ollut
kiinnostunut viimeisen päälle. Tai asian otti enemmän yhtenä
puheenaiheena.
Pasi kertoi, että Njaana on
eläinrakas ja että hänellä oli etukäteen sellainen käsitys,
että Suomessa on jokaisessa perheessä ainakin koira. Vaikka Jaana
oli lukenut, kuullut ja ymmärtänyt, että Suomessa on kaupunkeja ja
että Helsinki on suurkaupunki, hän kuvitteli tulevansa asumaan ja
elämään jonkinmoisella esikaupunkimaisella alueella, jossa oli
isoja omakotitaloja puutarhoineen tai vähintään pitkiä rivitaloja
terasseineen.
En tiennyt oliko Pasi puhunut
näistä asioista minulle ennen? Ehkä ei. Kun Jaana oli ollut
paikalla ja olisi kuullut, Pasi oli välttänyt todennäköisesti
tällaisia aiheita. Yritin miettiä ja muistella, mutta en muistanut.
”Joten Jaana oli etukäteen
valmis ja varautunut siihen, että meillä olisi koira”, Pasi
puhui. ”Sitten ei ollut.”
”Takaisku”, väitin väliin.
Pasi mutristeli suutaan, mutta ei
myöntänyt.
”Nyt Jaana puhuu, että meidän
pitäisi muuttaa täältä jonnekin Malmin taakse tai vielä
kauemmaksi. Koiran takia. Koira on ollut meillä päivän ja vaikka
Jaana puhuu sillä lailla kuin tilanne olisi väliaikainen, se taitaa
olla enemmän puhetta.”
Nyökkäsin.
”En ole innostunut
ajatuksesta.”
En minäkään, ajattelin.
Ajattelin myös, että se ei tainnut olla Pasin mielipide, kun hän
tokaisi, että Minni saattaa jäädä heille pysyvästi, vaan hän
myötäili silloin vaimoaan. Hyvitteli. Pelasi ihmissuhdepeliä ja
jossa lajissa minä en ole ollut koskaan hyvä. En hallinnut sitä
lajia.
”Ota lisää”, Pasi kehotti.
Olin tyhjentänyt lautaseni.
”Riittää. Kiitos”,
vastasin.
”Keitänkö jälkiruuaksi
kahvin vai olisitko sä halunnut jotain muuta?”
Jotain muuta kuulosti korvissani
oluelta tai viiniltä, mutta kieltäydyin siitä: ”Kahvi käy
oikein hyvin.”
”Laittaako ne kipsin käteen?”
Pasi kysyi.
”Myöhemmin. Ne olisi
laittaneet sen heti, jos olisin mennyt suoraan tapaturmapolille. Siis
heti, kun teloin käteni.”
Näin Pasista, että hän epäröi,
mutta kysyi sitten kuitenkin eksyinkö väärään seuraan?
”Niin. Kyllä. Liikuin väärällä
kadulla.”
Pasi ei ole ollut koskaan
liikkeellä kanssani. Olimme istuneet kaksi eri kertaa kahden tuopin
ajan Ysissä, Pasin ehdotuksesta ja hän oli maksanut. Täällä
asunnolla, Meri-Haassa Pasi ja Njaana olivat tarjonneet minulle
valkoviiniä niinä kertoina, kun olin ollut vieraana.
Tarjouduin tiskaamaan ennen kuin
muistin käteni. Aivot ja puhe eivät toimineet synkassa.
”Varsinainen”, Pasi hörähti.
”Saitko edes sairaslomaa?”
”En muistanut kysyä, pyytää.”
”Varsinainen sankari.”
Istuin siis paikallani, kun Pasi
laittoi kahvin tulemaan ja korjasi ruoka-astioita pois pöydältä ja
laittoi piimän, maidon ja kevytlevitteen jääkaappiin. Istuin ja
Minni seisoi vieressä.
”Se pitää sinusta”, Pasi
totesi.
”Kaikki pitää meikäläisestä.”
Koira teettää. Pasi jätti
minulle sen vaivan, että vein Minnin iltalirille. Olin luullut, että
se oli jo tehty, mutta eipä.
Rannan laiturilla oli toinenkin
koiranulkoiluttaja, jokin minulle tuntematon rotu. Koira. Kävelyttäjä
oli ulkonäöstä päätellen nainen. He olisivat tulleet meitä
vastaan, mutta kun nainen näki meidät, hän kääntyi ympäri ja
alkoi taluttaa koiraansa poispäin, vei sitä verkalleen jonkin
matkaa edessämme. Minni huomioi tämän, mutta pysyi rauhallisena.
Se haistoi kuitenkin edellä menneen koiran jättämät merkit,
pysähtyi kohdakkoin ja seisoimme pitkän tovin nuuskimassa, ennen
kuin siirryimme muutaman metrin ja pysähdyimme seuraavalle
kusirastille.
Koti-ilta kaikkien perinteiden
mukaan. En ollut muistanut millaista se oli, mutta sitten tuttuus
painoi leimansa kaikkeen. Pasi laittoi minulle petin valmiiksi
olohuoneeseen. Kun tuli Uutisten aika, hän napsautti television
auki.
”Tämä ei kai häiritse sua?”
”Ei.”
Istuin sänkyni laidalla ja pidin
seuraa Pasille, tuijotimme telkkua, jossa oli tuttuja kasvoja ja
periaatteessa maailmantapahtumat, -uutiset olivat myös tuttuja.
Samat asiat toistuivat. Samoja nälkiintyneitä epäonnisia, samat
pakolaiset, pakolaisjoukot ylittämässä Välimerta tai jotain
merialuetta joka tapauksessa, telttaleirejä. Vedenjakelupisteitä,
joissa naiset olivat muovipulloineen ja astioineen jonottamassa vettä
ja tarinoimassa. Leirielämää. Kurjat ojat kaivettuina matalina
puroina telttojen väliin. Hunnutettuja pyssymiehiä ajamassa
kyykkylaumana avoimien armeijan jeeppien lavalla.
”Mistä sä aloitat huomenna?”
Pasi kysyi. Hän katsoi vain puolittain televisiota.
Poliklinikalta, ajattelin. Kättä
kipunoi ja tykytti. Harkitsin pyytää Pasilta jotain särkylääkettä.
”Meinaan sulla on varmaan
jotain ohjelmaa mielessä?” Pasi jatkoi.
”Niin”, vastasin. Olin
toivonut, että Pasi paljastaisi ensin, mitä hän kaavaili, mutta ei
näemmä tällä kertaa. ”Mulla on soppalan aika kahdeltatoista.”
Muistin sen. Ajattelin, että
oliko Anna valinnut sen ajan, jotta se olisi minun helpompi muistaa?
Luottiko hän meikäläisen muistiin, puheisiin, ylipäätään?
”Viet vuokrasopimuksen
näyttää?” Pasi kysyi.
”Myös.”
Sää meni televisiossa. Sen
mukaan yöllä voi olla muutamia pakkasasteita.
”Onko sulla rahaa yhtään?”
”On.”
”Ei ole”, Pasi ei uskonut.
”On.”
”Jakoiko se sossutäti
omistaan?”
”Ei.”
En sanonut, että varsinainen tai
edellinen sosiaaliohjaajani käyttäytyi ja toimi ikään kuin rahat
ja edut, joista hän päätti, olisivat hänen tai häneltä pois. En
sanonut tätä, koska minulla oli epäilys, että olin puhunut siitä
joskus ennen. Tulee puhuttua ja puhuttua nimenomaan myös kaikkea
sellaista, mistä kannattaisi vaieta.
Sää jatkui monen vuorokauden
säänä. Säätilassa ei ollut tapahtumassa suurta muutosta tai
siirtymää.
”Suljenko?” Pasi kysyi.
”Mun puolesta.”
Minni oli rauhoittunut omalle
petilleen, mutta kun Pasi räpsäytti kaukosäätimestä kuvan pois,
se tuli katsomaan siihen keskilattialle, ensin minua, sen jälkeen
Pasia ja palasi siihen eteeni. Suu auki naurussa.
”Mikä tuli?” kysyin siltä.
Kysymys sai koiran takapään
vispaamaan.
”Sä olet noitunut sen”, Pasi
totesi.
Näin hänet silmäkulmastani,
mutta katsoin Minniä. Katsoin sitä silmiin.
”Se taitaa olla sun koirasi.”
”Erehdyt”, vastasin.
”Näetkö kuinka se kehnää
sun luoksesi?”
Ajattelin, että saan kiittää
siitä jalkojani, kiittää tai kirota. Jos Pasi ottaisi sukkansa
pois, Minni voisi olla sillä kertaa nuolemassa hänen varpaitaan.
Koiraan ei ollut luottamista, vaikka eikö koiraihmiset väitä
päinvastaista? Pitääkö perua puheitaan tai ajatuksiaan? Parempi
pysyä ajatusten tasalla ja puhua vähemmän. Suomalainen
mentaliteetti ja asenne, hyväksi havaittu, pohjolan oloihin
sovitettu ja niissä oloissa testattu, koeajettu ja havaittu
toimivaksi.
Pasi istui yhä
laiskanlinnassaan, telkkutuolissa, kaukosäädin kädessä. Veinkö
nyt häneltä ilon ja tilaisuuden katsoa jonkin myöhäisillan
sarjan, sellaisen, jota Njaana ei katsonut yleensä? Heillä asetelma
meni minun ymmärtääkseni niin, että Jaana sai sanoa ja päättää
ensimmäisenä mitä televisio-ohjelmaa he katsoivat, samoin kuin
Jaana päätti ruuista, astiastosta, sisustuksesta, kodista
kaikkineen. Jaana oli tullut, nähnyt ja voittanut. Hän oli
asettunut aloilleen, asumaan. Hän oli jossain mielessä muka Pasin
palvelija, koska hänen kulttuurinsa käsitti naisen osan niin, mutta
siinä oli kuitenkin se piirre, että hän, thaimaalainen nainen ja
vaimo, päätti kotiasioista, päätti siitä kaikesta, johon miesten
ei kuulunut ottaa osaa eikä puuttua.
”En tiedä onko entinen
omistaja antanut sen nukkua vieressään sängyssä.”
”Ai”, sanoin siihen. Ja
Minnille: ”Minni.”
Näytin kädellä sen
makuukselle, huopaa, joka oli seinustalla sohvapöydän takana:
”Paikka.”
Nousin ja kävelin sohvapöydän
ympäri ja Minni tuli perässä.
”Niin kuin näet”, Pasi
huomautti.
”En näe enkä huomaa. Minni,
paikka.”
Sanaa oli toistettu koiralle,
sillä se asettui pitkäkseen, ei vielä kyljelleen rentoutuneena,
mutta aloilleen kuitenkin, pää pystyssä katsoen ja seuraten ja
arvioiden kai tilannetta.
”Miten se pärjäsi viime yön?”
kysyin.
”Hyvin. Tai en minä tiedä.
Minä nukuin.”
”Pää tyynyyn”, maanittelin
koiraa. Se ei totellut. Se oli päinvastoin sen oloinen kuin
valmistautuisi nousemaan takaisin jalkeille. Se oli sen näköinen,
että odotin ja oletin, että se nousisi kaikille neljälle
jalalleen, kun palaisin istumaan petini laidalle. Niin kävi. Käänsin
koiralle selkäni ja kun istuin sängylle ja katsoin sohvapöydän
yli, Minni vastasi katseeseeni, suu huvittuneesti auki ja kieli
ulkona.
”Onko sen kuuma?” kysyin. ”Se
läähättää.”
”En tiedä.”
Onko sillä vettä kipossa?
ajattelin. Ajattelin, että minun pitää tarkistaa se. Ehkä Njaana
oli halunnut minut tänne koiravahdiksi sen takia, koska Pasi ei
ymmärtänyt mitään koirista? Njaana ei tiennyt, että minä en
ymmärtänyt yhtään sen enempää. Mutta hänen kuvitelmissaan olin
kai jonkinmoinen alkuasukas ja paimentolainen ja tulin siksi juttuun
luontokappaleiden kanssa.
Nousin uudestaan ja astelin
keittiöön. Kuulin kynsien rapisevan takanani.
”Mihin sinä menit?” Pasi
kysyi, sillä äänellä, äänensävyllä, että oletin hänen
kysyvän sitä Minniltä eikä minulta.
Kaksi koirankippoa. Toisessa oli
jäljellä ruskeita nappuloita, ehkä neljäsosa purkista ja toinen
oli puolillaan vettä. Tyhjensin vesikipon lavuaarin, laskin vettä,
odotin, että se kylmeni, täytin koirankipon ja asetin sen takaisin
lattialle. Seuralaiseni, kaverini, Minni, joka oli tullut pyytämättä
perässäni, kastoi kuonon veteen ja joi.
”Sillä oli jano”, Pasi
huomautti.
Seisoin ja odotin. Minni ei
latkinut vettä niin kuin kissa, vaan hörppi sitä tai ääni
muistutti sitä. Vettä meni muutama suullinen, ehkä kolmannes
kiposta. Kun Minni nosti kuononsa ja astui taaksepäin, tyhjensin ja
täytin astian uudestaan yötä varten.
>>>jatkuu>>>