Terveisiä Taavetista

   

Akryylityö 1997. 

Lunta pyrytti illalla Luumäen Taavetissa. Aamulla ennen viittä kuuluivat auraustraktorit jyräävän Vallitietä ja edestakaisin Joukolantien risteyksessä. Lisää lunta on luvassa säätiedon mukaan tänään ja huomenna. Aamuviideltä talon mittarissa oli neljä ja puoli astetta pakkasta. Theodore Roszakin Flicker -fiktio on velkaa Dashiell Hammettin Maltan haukalle ja tietenkin myös sen elokuvaversiolle. Ensin oli Maltan haukka, sitten tuli Flicker ja näiden jälkeen Da Vinci -koodi. Viimeksi mainittua en ole lukemassa uudelleen. Hammettin version olen lukenut ainakin kahdesti ja nähnyt maineikkaan elokuvasovituksen melkein kymmenen kertaa. Roszakin Flickeriä luen nyt kolmatta kertaa. Edellisellä lukukerralla en tajunnut vielä näin selvästi, että Dan Brown käytti samaa pohjaa, maaperää ja kliseitä, Malta ja sen risti, temppeliherrat, Vatikaani, kirkon salaiset menot ja inkvisition julmuudet ja salaisuus näistä järjestöistä. Keitos on sopiva nuorten seikkailuromaanien pohjaksi ja näemmä samaa lientä on lämmitetty uudestaan ja uudestaan ja mainostettu uutena. Tuskin olemme lukeneet viimeistä Maltan haukkaa.

Terveisiä Taavetista

      

Uron meijerillä 1997 maalattu akryylityö

  

Pulut kujersivat eilen talon kulmalla, kun palasimme iltapäiväkävelyltä. Tuuli ei vaivannut niitä. Päivä on pidentynyt. Nyt sen huomasi. Tänä aamuna pakkasta on seitsemän ja puoli astetta. Täysikuu. Homeroksen Ilias on loppupuolella. Akhilleus on liittymässä joukkoineen akhaijien rintamaan Troijan joukkoja vastaan. Hektor on surmannut hänen toverinsa, jota Akhilleus suree. Hevoset surevat myös, kyyneleet valuvat niiden silmistä eivätkä ne halua lähteä pois kaatuneen luota. Joukot taistelevat ruumiista. Hektor haluaa lyödä tämän pään poikki kaulasta ja nostaa seipään päähän. Iliaksen suomennos on vuodelta 1919 ja se on Otto Mannisen ruonelemaa. Vanhassa tarussa liikkuvat ihmiset ja ikivallat, kuolemattomat, jotka puuttuvat ihmisten asioihin, säätävät ja päättävät niistä viime kädessä. Helena aloitti seuraavan Kalle Päätalon Iijoki -sarjan teoksen, Oman katon alle. Se löytyy omasta hyllystämme. Theodore Roszakin Flickeristä, ääneenlukukirjastamme palautui eilen mieleeni sen juoni pääpiirteittäin kirjan loppuun asti. Mutta ei kiirettä. Kirjailija käyttää vielä kaksi ja puolisataa sivua kertoakseen miten kaikki tapahtui.

Terveisiä Taavetista

    

Metallivärein luonnos 2022 

 

Hyvät ulkoilusäät vallitsevat Luumäen Taavetissa, kunhan huomioi liukkaat tienpinnat. Eilen Roto -käsikirjoitus tuli siihen pisteeseen, että kirjoitin sen viimeisiä rivejä. Olen muokannut tämän vanhan käsikirjoituksen kokonaan uusiksi, paikoin rankemmalla kädellä ja toisin paikoin olen jättänyt osin tekstiä ennalleen. Lopetus, se mihin päätin tekstini silloin kaksi vuotta sitten ja jota pidin hyvänä ja mallikkaana, sitä kohtaa hioin suhteellisen vähän. Sivuja on kertynyt 301. Helena sanoi, että niitä voisi olla enemmän. Vastasin, että todennäköisesti sivumäärä kasvaa, kun luen tekstin läpi ja päädyn lisäilemään sitä ja tätä. Vasta silloin aloin miettiä siltä kantilta, onko loppuhuipentuma, lopetus oikealla kohtaa ja oikea? Mitä jää kesken ja kenties sanomatta? Lukijan odotukset? Tuntia myöhemmin minulla oli jo jatkoa mielessä, pääpiirteet siitä ja kirjoitin avainlauseita ylös muistivihkoon. Voin turvautua siihen tarvittaessa, kun jatkan tarinaa tänä aamuna, kohta, aivan kohta. Helena on lukemassa Kalle Päätalon Iijoki -sarjan teosta Reissutyössä. Palautamme tänään kolme Kallea kirjastoon ja lainaamme uusia. Ääneenlukemamme Roszakin Flicker on niitä kirjoja, joista ei muista kuin katkelmia sieltä täältä ja tiettyjä tunnelmia. Lisäksi minulla on tuntuma sen lopusta. Eli kun luemme sitä, tarinasta putkahtaa esiin henkilöitä ja tapahtumia, joita emme olleet muistaneet, mutta ne ovat kuin vanhoja tuttuja. Ne astuvat esiin kuin sumun keskeltä. Tervepä terve.

Terveisiä Taavetista

     

Kuu paistaa. Eilen meitä ilahdutti kevättalvinen päivä. Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika oli viides lukemani kirja tänä vuonna. Nimestä huolimatta siinä ei koeta mullistavia luonnonoloja muuten kuin lähinnä sivulauseessa. Alku sujui minulta tahmeasti, mutta kun kolmannessa luvussa pääsi ensimmäinen minäkertoja ääneen, olin sopeutunut kirjailijan ottamaan tyyliin rupatella henkeä vetämättä ja kehämäisesti tarinan ja ydintapahtumien ympärillä. Keskiosa kirjaa oli laatuisa, mutta loppua kohti se latistui. Eväät oli syöty ja tekijä sitoi vain tarinan juonteita nippuun. Noita ei päässyt ääneen eikä Luismi. Olisin odottanut sitä, heitä, mutta myönnän, että aihe oli kaluttu loppuun jo nykyisillä, mitä niitä oli neljällä eri minäkertojalla. Kesken luvun tuli mieleen Claude Simon. Hän on lähinnä Melchorin ryöppyävää kerrontaa, mutta koen Simonin mielikuvituksekkaammaksi ja kypsemmäksi. Helena pysyy tiukasti Kalle Päätalon parissa. Iijoki -sarjassa on menossa Pyynikin rinteessä. Ääneenlukuprojektissa olemme puolivälissä Roszakin Flickeriä. Samoin Ilias on minulla puolivälissä. Palaan sen pariin, kuumasta Meksikosta Välimeren rantamille.

 

Tiikerintaljan jäämät

      

Tiikerintalja -tarinan viimeinen osa tuli julki viime keskiviikkona. Se alkoi viime vuoden syyskuun alussa. Kaunis kesäpäivä -blogissa on ollut kuusi tällaista pitkää jatkokertomusta, ensimmäisenä Tipit vuoden 20 huhti-, toukokuussa, Makeaa lupiinia kesä-, elokuussa. Me puhallamme kynttilöitä elo-, marraskuussa, Repe alkaen marraskuussa vuonna 20 ja päättyen helmikuussa 21, Kun kuu kääntää kasvot helmi-, heinäkuussa ja kuudentena Tiikerintalja. En ole valinnut mitään seuraavaa pitkää jatkokertomusta, jonka päästäisimme julki, mutta Kaunis kesäpäivä -blogin Terveisiä Taavetista -postaukset jatkuvat entisellään ja oheisena on enemmän valikoimia Helenan taidetöistä, öljy- ja akryylimaalauksista, akvarelleista ja luonnoksista, joita on karttunut vuosien mennen.

 

Terveisiä Taavetista

     

Kaksi kuukautta siitä, kun aloin parannella Roto -käsikirjoitusta. Tarina on alunperin kahden vuoden takaa ja otin sen esille viime vuoden marraskuussa. Luin tekstin silloin, sivuja jotain kaksisataakolmekymmentä. Totesin, että se ei ole valmis, joten otin marraskuun neljästoista päivä vanhan käsikirjoituksen pohjaksi ja aloin parannella sitä alusta alkaen. Annoin itselleni aikaa siihen peräti seuraavaan kesään, puoli vuotta. Nyt, kaksi kuukautta myöhemmin olen tekstissä sivulla 286 ja käsikirjoituksen sivumäärä on 299. Helena on kysynyt viikon ajan joka ilta joko kolmesataa on täynnä? Ei. Aloin lukea eilen Fernanda Melchorin kirjaa Hurrikaanien aika: Kolme ensimmäistä lukua. Vauhdikasta menoa, jossa ei paljon vilkuilla sivulle. Kolmannessa luvussa oli enemmän nimiä ja totesin sen lopussa, että kirjailija vaihtaa näemmä näkökulmaa ja valottaa tarinaa eri suunnista. Teksti valuu yhtenä ryöppynä hypellen, mutta jotenkin tekijä saa sen pysymään silti kasassa. Se on kuin yli-innostuneen muistelijan pidäkkeetöntä tarinointia.

 

Terveisiä Taavetista

     

Karistajatuulet ovat pyyhkäisseet yöllä Luumäen Taavetin yli ja puhurit keinuttavat yhä Vallitien tuolla puolella olevaa mäntyä, meidän luonnon tuulimittariamme. Lumitaakka on poissa puun ja muitten puitten oksilta. Talon mittari näyttää nollaa. Helena valmistautuu lähtemään sauvakävelylenkille. Olen melkein puolivälissä Homeroksen Iliasta. Siinä miestä kaatuu, mutta nämä ennättävät pitää silti pitkiä puheita välillä ja päälliköt kerääntyvät vähän väliä neuvonpitoon. Sotaurhoista mainitaan sukukuntia, asuinpaikkoja ja vanhoja aikaansaannoksia. Tämä sotakirja jää kenties sivuun muutamaksi päiväksi, sillä Heili -kirjastosta varaamani Fernanda Melchorin Hurrikaanien aika on netin mukaan matkalla noutopaikkaan. Olen odottanut sitä viime vuoden syyskuun lopusta alkaen, kirja, jonka nimen löysin blogit.fi:stä. Eilen luimme jälleen yhden luvun Roszakin Flickeriä. Sen nimi oli Orson. Helena vaihtoi kirjaa. Nyt on kulumassa Kalle Päätalon Ratkaisujen aika. Yhteiskunnassa kaikki on kortilla. Polkupyörän ostoon pitää saada lupa.