Terveisiä Taavetista

    

Helatorstaiaamu on Luumäen Taavetissa pilvinen. Enteilee sadetta, mikä on hyvä. Eilen lämpötila kipusi kahteenkymmeneen asteeseen, kesälukemiin. Illemmalla näin taas pääskysen lennossa. Helenalla on luvussa Patricia Cornwellin dekkari Mitä jäljelle jää. Minä keskityn nyt vain David Foster Wallacen kesken jääneeseen teokseen The Pale King. Siinä spontaanisti kehkeytynyt Happy Hour -keskustelu päättyi. Sitä riitti melkein seitsemänkymmentä sivua. Aiheena oli nuoren kaunottaren masennus siitä, että hän ei ole itsessään mitään, vaan kaikki näkevät ja kosiskelevat vain hänen kaunista ulkokuortaan. Neidon keskustelukumppanina oli mielikuvitukseton nuori mies, jonka tunneasteikko on off -tilassa ja joka tekee asiaankuuluvia kysymyksiä pysyessään tarinassa mukana. Kun nainen kysyy väliin kyllästyttääkö kertomus, kaveri vastaa, että toisto-osiot tuntuvat tarpeettomilta. Räväkkäämpänä toimintana katsoimme eilisillan päätteeksi elokuvan, jossa näyttelivät pääosissa Robert De Niro ja Al Pacino. Pätkän nimi oli muistaakseni Ajojahti. Sen jälkeen oli mukava istua hetki parvekkeella lämpimässä yössä. Pimeää ei ollut, pohjoisen puolen taivaanranta hohti kauttaaltaan valoisana. Mennyt päivä hyvästeli siellä tulevan koittoa.

Terveisiä Taavetista

    

Istuimme eilen päivällä hetken penkillä Luumäen Taavetin torilla. Olin ajatellut päivää aiemmin, että miksi en ole osunut näkemään tänä keväänä missään kuusen punaisia kukkia ja siinähän niitä oli suoraan edessä, torin joulukuusessa. Aaro Hellaakosken runossa Hauen laulu mainitaan kuusen kerkkä: ”...punaista käpyä purrakseen...” Eilen aiemmin aamulla poljin hakemassa seuraavan kattilallisen korvasieniä. Myöhemmin iltapäivällä kesäinen sää houkutti vielä uudestaan ulos. Otin kuvia lemmikeistä ja vaahterankukista. Eilen luin loppuun Marcel Proustin romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä, sen viimeisen osan Jälleenlöydetty aika. Kahdeskymmenesneljäs tänä vuonna lukemani kirja. Suomenkielinen painos on kymmenosainen ja sen on julkaissut Otava. Ensimmäisen osan kääntäjät ovat Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Seuraavat kahdeksan osaa on kääntänyt Inkeri Tuomikoski ja viimeisen Annikki Suni. Suni kiitti Irma Rantavaaran luentosarjaa vuodelta 1966, joka teki heistä Proustin lukijoita. Neljäs kerta minulla, kun luen Kadonnutta aikaa. Tosin ensimmäisellä kerralla siitä oli olemassa vasta seitsemän osaa, ne osat, jotka ilmestyivät kirjailijan elämän aikana. Loput kolme osaa ovat viimeistelleet kirjailijan veli Robert ja Jean Paulhan. Olin kriittinen näiden viimeisten osien suhteen, mutta turhaan. Nyt pidän melkein eniten viimeisestä osasta Jälleenlöydetty aika, jossa on vahva jäähyväistunnelma, mutta jota ei ole aikaansaatu keinotekoisesti. Luin Kadonnutta aikaa etsimässä talvesta alkaen koko pitkän kevään. Se oli juuri sitä, mitä tarvitsin.

Terveisiä Taavetista

    

Vanha kriikunapuu kukassa. Pääskysiä taivaalla Luumäen Taavetissa. Pyöräilin eilen itsekseni lähinummelle ja löysin riittämiin korvasieniä yhteen keitokseen, josta tuli kolme annosta pakkaseen. Tänä aamuna aion käydä samassa paikassa. Kuukausi sitten aloin suoltaa jatkoa tulevaisuusfiktiooni, joka sijoittuu vuoteen 2053. Tein tätä fiktiota ensimmäisen kerran noin viisi vuotta sitten yhteen kirjoituskilpailuun, jossa en menestynyt ja viime syksynä otin tarinan uudestaan esiin ja lähetin tuotokseni eräille kustantajille viime kuun alussa. Kolme on antanut tähän mennessä pakit. Tässä tulevaisuusfiktiossa on pohjana se, että Suomi liittyy NATOON, joutuu taistelutantereeksi, maa autioituu ja suomalaisista tulee maailmanpakolaisia samalla lailla kuin romanit ja somalit. Nyt olen jatkamassa tätä tarinaa, yhä kuvitellussa tulevaisuudessa vuonna 2053. Helena on lukemassa Patricia Cornwellin vanhaa dekkaria Ruumiin todistus. Hän pitää vanhoista kirjoista, joissa ei tunneta vielä kännyköitä, sitä kulttuuria. Minulla oli eilen vuorossa Wallacen Pale King. Siinä on Happy Hour -ilta ja sattumoisin pöytään jää istumaan tyrmäävä kaunotar ja tunnevajaa nuori mies. Mies ei ole innostunut naisesta eikä sen kummemmin miehistä, seksistä ylipäätään ja näiden henkilöiden välille sukeutuu keskustelua syystä, että he eivät synkkaa yhteen. Nainen odottaa kai, että mies huomioi hänet, mutta tämä katsoo hänen läpi kuin tyhjää ja sekös riepoo. Tarinaa on kehitelty ja paisuteltu tältä osin jo kolmekymmentä sivua.

Terveisiä Taavetista

     

Olen kuullut vihdoin käen kukkuvan tälle kesälle. Ensin sääskikamerassa eilen aamusella ja toisen kerran päivällä, kun kuljimme metsätietä Raitalantien varressa. Löysimme myös muutaman korvasienen. Varhemmin, aamukävelyllämme rusakko istui aloillaan muuntamolle vievällä pistotiellä. Helena lukee yhä Ellroyn Muistoja pimeästä. Minä vietin eilen nautinnollisia hetkiä Proustin parissa, kun hän kertoi Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen viimeisessä osassa Jälleenlöydetty aika, miltä päähenkilöstä tuntui ja mitä hän ajatteli ollessaan vuosien hoitolaitoksissa poissaolon jälkeen jälleen tuttujen henkilöiden parissa seurapiirikutsuilla. Hän luuli tulleensa naamiaisiin ja että kaikki olivat sminkanneet itsensä vanhuksiksi, kunnes tajusi, että se oli vain sitä, että nämä toiset ja hän itse olivat peruuttamattomasti ikääntyneet. Hänestä ja näistä tutuista oli tullut vanhuksia. Päähenkilö myös hätääntyy, koska hän on vastikään tajunnut millaisen kirjan kirjoittaisi, kirjan, jossa aika etenee ja tekee työtään ja nyt tuleva kirjailija tajuaa, että ehkä hän ei ehdi tehdäkään ja toteuttaa sitä, vaan tauti ja ikääntyminen nujertavat hänet sitä ennen.

Terveisiä Taavetista

    

Kaksi astetta lämmön puolella aamuviideltä Luumäen Taavetissa. Koivut vihertävät, samoin vaahterat. Eilen päiväkävelyllä näimme jälleen kyyn metsässä. Se luiri vauhdilla polun poikki. Luin eilen David Foster Wallacen kirjaa The Pale King. Wallace kertoo pakkomielteisestä pojasta, jonka täytyy koskea huulillaan joka kohtaa kehostaan. Viisivuotiaana poika niksauttaa selkänsä siinä puuhassa ja kiropraktikko kuntouttaa hänet ja poika jatkaa harjoituksiaan, venyttää lihaksia ja vääntää itsensä monin tavoin solmuun. Seuraavaksi Wallace kertoi vähän vanhemmasta, koulukiusatusta pojasta, joka on niin sopimaton poikaporukkaan tai naismainen, että karski teknisen työn opettaja uhkaa laittaa pojan kotitalouteen. Opettaja sanoo, että hän laittaisikin, ellei pelkäisi, että kaveri polttaa koko koulun. Sitten opettajalle sattuu onnettomuus, hän horjahtaa ja menettää sahassa sormensa. Kaikki muut menevät paniikkiin, kun veri lentää, mutta tämä solvattu poika toimii, irrottaa vyönsä, tekee kiristyssiteen ja auttaa opettajan pitkäkseen odottamaan ambulanssin tuloa. Erilaisia tarinoita, mutta se kaivattu sidelanka kirjasta puuttuu ainakin toistaiseksi. Helenalla on kesken James Ellroyn Muistoja pimeästä. Eilen iltamyöhään katsoimme elokuvan. En muista nimeä, harvempien elokuvien nimet jäävät mieleen, koska en ole friikki, mutta kuva oli ihan laatuisa. Se oli trilleri, mutta en järkyttynyt siitä, emme kumpikaan.

Terveisiä Taavetista

   

Ensin korvasieniä ei löytynyt, ei näkynyt missään ja sitten niitä on yhtäkkiä pienen kaalin kokoisia itiöemiä. Ei vielä, mutta niin on käynyt joskus ennen. Korvasienet ovat yhä kovin pieniä eli niiden kasvukausi on myöhässä. Pyöräilin eilen aamusella Salpausselkää länteen, jossa tiesin sopivan ikäisen hakkuaukean. Maaperä oli kuitenkin enimmältään rapakiveä, jonka päällä oli savea ja turvetta, mutta heti, kun välissä oli hiekkajuonne, siellä oli pieniä korvasienien itiöemiä. Hiekka on niiden syli, jota vasten ne hierovat kylkensä. Päiväkävelyllä kuulostelimme turhaan käkeä keskellä maantietä metsän katveessa. Käännyimme paluutaipaleelle ja siitä editsemme luikersi tien yli pieni, ruskea kyy. Sain napattua kuvan ennen kuin se pakeni kuivaan ojanpohjaan, ryönän sekaan. Viime päivinä olen edennyt vain muutaman, yksittäisen sivun uutta käsikirjoitustani. Siinä on 59 sivua. Helena aloitti seuraavan James Ellroyn kirjan Muistoja pimeästä. Olen lukenut sen ja muistelisin, että se oli jonkinasteista omaelämäkertaa. Minä luin eilen vajaa sata sivua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosaa Jälleenlöydetty aika. Kirjailija kokoaa siinä tämän ison kertomuksensa juonteita yhteen ja tekee tilinpäätöstä. Hän huomauttaa myös, että hänen kirjastaan on turha etsiä henkilöitä, jotka piiloutuvat romaanihenkilöiden taakse. Tunnelma on siltä osin haikea, että kovin moni hahmo on jo kuollut ja päähenkilö on ollut pitkiä aikoja eri hoitokodeissa ja palaa sieltä välillä kotiin Pariisiin ja käy tapaamassa entisiä, jäljellä olevia tuttujaan.

 

Terveisiä Taavetista

     

Eilen aamukävelyllä kuljimme kuutostien kahta puolen ensin Savinimentietä Niemeläntielle, jossa Helena kuuli käen kukkuvan etäällä ja palasimme Linnalantietä keskustaan kaupalle. Koeistuimme pari penkkiä matkalla, jotka kunnan työntekijät olivat rahdanneet esille varastosta. Koneet purkivat käytöstä poistettua paloasemaa. Historiaa katoaa. Laastinpölyn tuprahdukset jäivät leijailemaan ilmaan. Päivällä kiersimme metsäpoluilla ja löysimme kolme korvasientä. Pumppasin ilmaa polkupyörän renkaisiin, koska aion polkea tänään yhdelle hakkuaukealle, jossa poikkesin viime keväänä ja jätin sen mieleeni. Aamuviideltä lämpötila oli kaksi astetta. Helena on lukenut melkein kokonaan Patti Smithin kirjan Apinan vuosi. Minulla oli eilen vuorossa David Foster Wallacen The Pale King. Jos kirjassa kerrotaan verotarkastajista eli jos olen pysynyt kartalla tältä osin, yksi tarkastajista on tutkinut jonkin firman verotulostusta ja mikä tilanne vaatii pomotason tyypin osallistuvan neuvotteluun kohteena olevan firman asianajajan kanssa. Tällä pomolla on lupa pitää pientä vauvaansa työpaikallaan ja tällaisessa tapauksessa verotarkastaja, jonka esiin ronkkimaa kuonakasaa pomo lähtee selvittämään, joutuu väliaikaisesti osapäivälapsenhoitajaksi ja mikä ei innosta eikä ilahduta kyseistä verotarkastajaa.