Tilkankadulla

    

Helena on lähdössä sunnuntaiaamun sauvakävelylenkille. Kuvassa on yksi hänen vuodenvaihteen aikaan valmistuneita akryylimaalauksia. Helena neuloi eilen valmiiksi verhoksi tulevan isoäidinpalaneuleen. Puuttuu enää tarvittavat verhonipsut. Olen läpikäynyt Me puhallamme kynttilöitä -tekstiä nyt sivulle yhdeksänkymmentäseitsemän. Kaikkiaan tekstiä on kertynyt sataviisi sivua. Aloimme eilen iltapäivällä lukea ääneen Marko Tapion romaania Aapo Heiskasen viikatetanssi. Se on tullut julki 1956. Luin illemmalla loppuun Paavo Rintalan kirjan Leningradin kohtalosinfonia. Kirjailijan usko tuntuu horjuvan. Ei ihme, kun samaa Jumalaa rukoillaan eri puolilla taistelulinjoja pyhittämään ja varjelemaan omia ja tuhoamaan säälittömästi vihollisia. Helena lukee edelleen James Joycen teosta Finnegans Wake ja unilukemisina Patricia Cornwellin jännäriä Ruumiin todistus.

Tilkankadulla

    

Viisitoista astetta pakkasta aamukuudelta. Kuvassa sekoitusmuki, jonka laita on värjäytynyt akryylillä, valmiina odottamassa tiskipöydän laidalla Helenan seuraavaa maalausprojektia. Hän sommitteli eilen tulevaa isoäidinneliöistä koostuvaa verhoa, johon tulee lisää kaksi riviä paloja. Minä edistyin muutaman sivun Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa. Kymmenen sivua on käymättä enää läpi. Tarvoimme eilen lumista Tilkankatua kaupalle ja takaisin. Lumen alla oli kätkössä kavalia, liukkaita kohtia. Iltapäivällä katsoimme Matti Kassilan ohjaaman elokuvan Komisario Palmun erehdys. Emme alkaneet vielä lukea seuraavaa kirjaa ääneen. Helena on lukenut puoleen väliin James Joycen Finnegans Wake -teoksen. Unilukemisina hänellä on Patricia Cornwellin Ruumiin todistus. Minä jatkoin Paavo Rintalan kirjaa Leningradin kohtalosinfonia. Siinä mainittiin sekin, että marsalkka Mannerheim ei suostunut hyökkäämään Leningradin kaupunkiin. Minusta kauaskantoinen ja viisas ratkaisu. Valtioviisaan armeijan ylipäällikön tilannetajua, kylmäpäisen sotilaan, jolla oli vahva realismin taju eikä mikään ihme, että jatkossa juuri Mannerheim valittiin Suomen valtionhoitajaksi, palauttamaan maa rauhantilaan.

Tilkankadulla

    

Lunta sataa. Taivas on kaupungin punaharmaassa pilvessä. Kuvassa askelista muodostunut sydänkuvio eilen Tilkantorin rantajäällä. Helena virkkaa isoäidinneliöitä ja minä jatkoin Me puhallamme kynttilöitä -tarinan muokkaamista. Eilen aamurupeaman jälkeen olin edennyt tekstissä sivulle yhdeksänkymmentäkaksi. Iltapäivän aluksi katsoimme Hilman päivät -elokuvan, joka ei ole nähtävänä Yle areenassa. Miksi ei? En tiedä. Elokuvan jälkeen luimme ääneen loppuun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin. Luin sen ensimmäisen kerran kolmekymmentä vuotta sitten, mutta silloin teoksen kaikkia viimeisiä osia ei ollut vielä suomennettu. Tällä vuosikymmenellä olen lukenut kirjan kolme kertaa, mutta ensimmäisen kerran nyt ääneen. Aloin eilen lukea Paavo Rintalan teosta Leningradin kohtalosinfonia. Se tuo mieleeni Aleksijevitsin kirjan Neuvostoihmisen loppu. Rintalaa olisi voinut myös kunnioittaa Nobel -palkinnolla. Proustin kirjassa oli sota jatkuvasti mukana, yksi päättynyt ja toinen tulossa, yhtä sotimista - muuten vaan, kai - ja Rintala haastattelee ja kirjaa ylös kaksikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen Leningradin saartorenkaasta hengissä säilyneiden kertomuksia ja lainaa kaupungin nälkään kuolevan väestön ja kuolleiden jättämiä päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Helena luki eilen illalla James Joycen kirjaa Finnegans Wake ja unikirjaksi hän otti Patricia Cornwellin jännärin Ruumiin todistus.

Tilkankadulla

   

Nyt torstaiaamuna säätila on vielä niukasti lämmön puolella täällä etelärannikolla. Kuvassa Arto Mellerin Runot -kirjan hieno kansikuva ja taustana erilaisia virkattuja peitteitä. Kävimme eilen jälleen kirjastossa Munkkiniemessä. Yhden korttelin matkalta jalkakäytävä oli jäinen ja melkein hiekoittamaton, mutta selvisimme reissusta ehjinä. Lainasin varaamani Paavo Rintalan kirjan Leningradin kohtalonsinfonia, joka on tullut julki ensimmäisen kerran 1968. Ennen kirjastoreissua työstin kaksi sivua eteenpäin Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa. Olen tekstissä sivulla kahdeksankymmentäkahdeksan ja kaikkiaan sitä on koossa sataneljä sivua. Jostain syystä oletan, että kun saan tämän tekstin muokattua mieleisekseni, huomaan, että sitä on kertynyt satakaksikymmentä sivua. En pyri tietoisesti lisäämään sivumäärää, mutta... Helena virkkaa edelleen puuttuvia isoäidinneliöpaloja. Hänellä on omia projekteja makuuhuoneen työpöydän ääressä ja myös MacBookilla. Tietokonemaailman uusimmat virtaukset aiheuttavat ei-toivottuja seurauksia. Ikiaikaiset facebook- ja instagram-tilit ilmoittavat, että sinulla ei ole pääsyoikeutta tai miten sen tietokonekapulakielellä viestivätkään. Kenties jokin turvajuttu? Kenties nettihyökkäys? Kenties uusi ohjelmistopäivitys aiheuttaa ongelman? Silti eilen iltapäivällä vietimme kaksi tuntia Marcel Proustin seurassa. Mitä kirjailija olisi sanonut näistä nykymaailman ongelmista? Neljäkymmentä sivua romaania Kadonnutta aikaa etsimässä, sen viimeistä nidettä Jälleenlöydetty aika. Kirjaa on lukematta neljäkymmentä sivua eli saamme sen tänään päätökseen. Illalla luimme Helena James Joycen kirjaa Finnegans Wake ja minä luin loput Arto Mellerin runot ja Outi Nyytäjän näytelmän Pyykki.

 

Tilkankadulla

    

Suojaa kello kuusi tänään keskiviikona Helsingin Pikku Huopalahdessa. Harmaa taivas. Helena otti eräänä pakkaspäivänä tällaisen kuvan. Isoäidinpalapeitto, jonka hän neuloi eilen illalla kokoon, on tulossa olohuoneen ikkunaan yhtenä verhona, mutta siitä puuttuu vielä rivin tai kahden verran pituutta. Työ jatkuu, käsityö. Eilen aamupäivällä kävin läpi viisi sivua Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa. Olen siinä sivulla kahdeksankymmentäkuusi ja kaikkiaan sivuja on kertynyt satakolme. Iltapäivän ääneenlukurupeamalla luimme neljäkymmentä sivua Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä, sen kymmenettä ja viimeistä nidettä, Jälleenlöydetty aika. Minä-päähenkilö on Guermantesin ruhtinattaren iltapäivävastaanotolla ja tilaisuuden emäntänä on entinen rouva Verdurin. Päähenkilö pohtii, että arvonimet periytyvät ja aina joku ja kuka kulloinkin on sen ajantasainen haltija tai haltijatar. Luimme illalla omia kirjojamme, Helena James Joycen teosta Finnegans Wake ja minä ensin kolme runoa Allen Ginsbergiltä ja sen jälkeen puolet Arto Mellerin runotuotannosta. Näin ensituntumalla koen, että Melleri taituroi runoissaan, hersyttää sanoillaan, aiheet ovat monet romanttisia nuoruusmuistoja, mutta samalla runoilija keventää ja leikittelee.

Tilkankadulla

    

Aste pakkasella nyt tiistaiaamuna. Kävimme eilen kirjastossa Munkkiniemessä. Kulkiessamme Pikku Huopalahden rantaraittia tajusimme molemmat, että emme ole viikkoon tai kahteen käyneet rannalla, muuten kuin pikaisesti Tilkantorin rannassa kauppamatkan yhteydessä. Niin tehokkaasti kylmät kelit jäähdyttävät menohalut. Palautimme kaikki lainakirjat ja tein neljä uutta lainaa, Outi Nyytäjän kaksi näytelmää, Pyykki ja Hirviöt, kasvatusnäytelmä, Arto Mellerin Runot ja Parnasson numeron 4/2023. En ole tutustunut Mellerin runoihin ja tuli mieleen korjata puutos. Jotenkin liitän Arto Mellerin Pentti Saarikosken seuraajaksi, mutta se voi johtua molempien runoilijoiden samankaltaisesta julkisuusimagosta. Etenin eilen aamurupeamalla vain sivun Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa, mutta samanaikaisesti tekstimassaa karttui sitäkin sivu lisää. Helena neuloo kokoon seuraavaa isoäidinpalapeittoa. Eilen iltapäivällä luimme ääneen neljäkymmentä sivua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin viimeistä osaa, Jälleenlöydetty aika. Neljänkymmenen sivun verran kirjailija ihmettelee ja hämmästelee, miten paljon kaikki tutut ovat muuttuneet sillä aikaa, kun hän on ollut poissa seurapiireistä - tosin kirjailija ei määritä tarkkaa aikaväliä, mutta tekstistä saa sellaisen tunnun, että kirjan minä on ollut tarkoituksella poissa ja lisäksi sairastellut vuosikymmenen ajan tai enemmän. Illalla luin yhden Allen Ginsbergin proosallisen runon, yli kymmenen sivua ja myöhemmin Outi Nyytäjän Hirviöt -näytelmätekstin. Onko se esitetty joskus? En tiedä, netistä ei löydy tietoa. Helena luki illalla James Joycen kirjaa Finnegans Wake ja unilukemisina Aki Rautalan dekkaria Kaikki naiset pitävät parabellumista.

Tilkankadulla

    

Sää lauhtui kymmeneen pakkasasteeseen. Kuvassa kiulukoita pihapensaassa kaksi päivää sitten Korppaanmäentiellä. Eilen Helena alkoi ommella yhteen ompelukoriin kertyneitä isoäidinneliöpaloja. Minä stilisoin viisi sivua Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa ja olen siinä sivulla kahdeksankymmentä. Luimme eilen iltapäivällä yli neljäkymmentä sivua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen kymmenettä nidettä, Jälleenlöydetty aika. Lainaus sivulta 267: “Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse.” Kirjailija kokoaa suurromaaninsa teemoja tai teemaa kokoon ja analysoi sitä. Hän mainitsee, että teoksessa ei ole yhtään aitoa henkilöä eikä yhtään todellisen henkilön nimeä - paitsi yksi: Kun erään rintamalla kaatuneen nuorukaisen leski jäi yksin hoitamaan kauppaa, miehen rikkaat sukulaiset tulivat ilman palkkaa hänen avukseen. (Etsin nimeä kirjasta, mutta luovutin.) Illalla Helena luki itsekseen James Joycen kirjaa Finnegans Wake ja minä tutkin Allen Ginsbergin runoja vuosilta 1976 ja -77. Kun väsyimme lukemaan katsoimme televisiosta Matti Kassilan elokuvan Vodkaa, komisario Palmu. Nostalgiamatka Helsinkiin ja vanhojen automerkkien paraatiin.