Lunta sataa. Taivas on kaupungin punaharmaassa pilvessä. Kuvassa askelista muodostunut sydänkuvio eilen Tilkantorin rantajäällä. Helena virkkaa isoäidinneliöitä ja minä jatkoin Me puhallamme kynttilöitä -tarinan muokkaamista. Eilen aamurupeaman jälkeen olin edennyt tekstissä sivulle yhdeksänkymmentäkaksi. Iltapäivän aluksi katsoimme Hilman päivät -elokuvan, joka ei ole nähtävänä Yle areenassa. Miksi ei? En tiedä. Elokuvan jälkeen luimme ääneen loppuun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin. Luin sen ensimmäisen kerran kolmekymmentä vuotta sitten, mutta silloin teoksen kaikkia viimeisiä osia ei ollut vielä suomennettu. Tällä vuosikymmenellä olen lukenut kirjan kolme kertaa, mutta ensimmäisen kerran nyt ääneen. Aloin eilen lukea Paavo Rintalan teosta Leningradin kohtalosinfonia. Se tuo mieleeni Aleksijevitsin kirjan Neuvostoihmisen loppu. Rintalaa olisi voinut myös kunnioittaa Nobel -palkinnolla. Proustin kirjassa oli sota jatkuvasti mukana, yksi päättynyt ja toinen tulossa, yhtä sotimista - muuten vaan, kai - ja Rintala haastattelee ja kirjaa ylös kaksikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen Leningradin saartorenkaasta hengissä säilyneiden kertomuksia ja lainaa kaupungin nälkään kuolevan väestön ja kuolleiden jättämiä päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Helena luki eilen illalla James Joycen kirjaa Finnegans Wake ja unikirjaksi hän otti Patricia Cornwellin jännärin Ruumiin todistus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti