>>>jatkuu>>>
SINÄ seitsemäntenä vuonna Prinssin syntymän jälkeen Maria leipoi taas kerran kakun itse. Se tapahtui vuosi sitten.
Hän kysyi silloin, oliko Aldous Tsitsiksellä erityisiä toiveita?
Ei pidä kysyä, jos ei halua kuulla vastauksia.
Marian rakastajalla oli. Kyllä oli, kiitos vain.
Aldous Tsitsiksen ehdotus oli kuitenkin Mariasta outo ja epämieluinen, toteuttamiskelvoton: ”Toivon, että lopettaisimme tämän vainajanpalvonnan tähän kertaan.”
Se oli Marialle järkytys.
”En tarkoittanut sitä”, hän vastasi kylmästi.
”Tiedän, että et tarkoittanut”, Aldous myönsi.
Aldous muistutti kuitenkin, että Maria oli puhunut siitä itse.
”Mistä? Milloin?”
Muistan, että olin vihainen runoilijarakkaalleni, -rakastajalleni tämän sanoista, ehdotuksesta, mutta samalla hämmästyin, että oli tämä sentään eri rohkea. Aldous Tsitsis asetti meidän ystävyytemme ja sydänystävyytemme vaakalaudalle,
”Kerro miten me siinä tapauksessa viettäisimme jatkossa sitä päivää?” Maria kysyi epäillen.
Miten muuten voi viettää toisen syntymäpäivää kuin olemalla hengessä mukana synttärisankarin juhlapäivässä?
”Mutta Prinssi on kuollut”, Aldous yritti.
Maria antoi hänelle anteeksi, mutta anteeksi vain, hänelle Prinssi ei ollut kuollut. Kuolematon ei voi kuolla.
”Voi voi”, Aldous sanoi tahattomasti.
Maria kysyi pilkkasiko mies häntä, hänen vakaumustaan?
”En”, Aldous kiisti. ”Pyydän anteeksi. Se ei ollut tarkoitus.”
Se tapahtui vuosi sitten. Aldous Tsitsis sai olla luvan kanssa poissa hoivakodista, kunhan väki tiesi missä hän on. Aldous oli luottovanki, jonka Maria oli kaapannut luokseen.
Tavallinen arkipäivä. Marian oli helppo järjestää yksityisyrittäjänä päivän vapaata. Hän oli vapaa muutenkin, koska hänellä ei ollut parhaillaan kesken mitään projektia.
”Tämä päivä on pyhä”, hän sanoi Aldoukselle ja mies myötäili.
Maria muisteli myös silloin, muisteli enemmän kuin oli hyväksi. Kuin viimeistä päivää tai kertaa. Hänellä oli tarve päästä puhumaan kaikesta. Kaikki oli tärkeää, tärkeää muistaa.
Vilkaisen Aldousta. Vuosi sitten ja tänään? Mietin onko niissä samoja piirteitä? On varmaan. Onko runovieraani tehnyt tämän saman havainnon?
Viime vuonna Aldous Tsitsis oli kuuntelemassa Mariaa, ainoa paikalla ollut. Hän oli säikähtäneen näköinen ja Maria kysyi mikä miehellä oli? Ei mikään. Ei riitä ei mikään.
Ahtaalle ajettuna Aldous vastasi, että hänellä on maaninen olo.
Mistä se tulee? Mariasta.
”Niinkö?” Maria kysyi. Hän jäi miettimään ymmärsikö oikein?
”Kuka on maaninen?” hän kysyi.
”Sinä”, Aldous vastasi.
”Vai niin.”
Ja Aldous: ”Sä suutuit?”
”Niin suutuin. Aiheesta. Älä ala nimitellä mua.”
Maria näki silloin, että Aldous Tsitsiksen oli paha olla. Miestä ahdisti. Aldousta ahdistaa aina, jos tilanne on ikävä. Hän menee sekaisin eikä osaa sanoa oikeita sanoja, ei löydä niitä. Hän taantuu.
Joten Maria hyväili Aldousta. Hieroi. Mies palautui vähitellen entiselleen. Hän suli. Jähmeys hävisi.
”Hyvä”, Maria sanoi. ”Näin on hyvä.”
”Onko?” Aldous Tsitsis kysyi.
Maria kävi vessassa ja nouti sen jälkeen miehen mukaansa.
”Haluatko?” Maria kysyi.
Hän katsoi miestä veikeästi.
”Haluan”, Aldous vastasi. Hän nousi. Maria piti häntä kädestä ja saattoi miehen kaikkein pyhimpäänsä. Aldous sai riisua hänet ja hän riisui tämän. Maria oli aktiivinen. Maria ei vastustellut eikä estellyt. Hän oli joka solullaan hetkessä mukana. Osan aikaa Maria piti silmiään kiinni, mutta yhtä usein hän katsoi Aldousta, imi tätä silmillään.
Ei valittamista siitä kerrasta.
Jälkeenpäin, jo heti seuraavana päivänä sairaalassa, jonne Maria oli otettu sisään yön myöhäisenä hetkenä, Aldous Tsitsis tunnusti, että oli huiputtanut Mariaa. Pikku mies oli piilottanut tahallaan lompakkonsa sängyn alle, kun Maria oli käymässä kylppärissä. Teko painoi Aldouksen mieltä.
Viisas, Maria ajatteli tuolloin. Lasten tekoseksi aika saavutus.
”Teit sen minun takiani”, Maria ymmärsi. Hän ei moittinut Aldousta. Mitä se olisi auttanut ja hyödyttänyt?
”Mä en tee sitä koskaan enää”, Aldous lupasi. ”En sellaista.”
”Älä vanno”, Maria varoitti. Hän painoi sormensa Aldous Tsitsiksen muhkeita huulia vasten vaientaakseen miehen.
”Älä vanno koskaan.”
”Ei sitten.”
Vuosi sitten Maria ja Aldous Tsitsis rakastelivat ja tulivat sen jälkeen istumaan rinnatusten olohuoneen sohvalle. Samoin kuin nyt. Asiat toistuvat. Väliasema, josta matka jatkuu. Sama juoni kehkeytyy. Aldous Tsitsis on pukeutunut myös tänään farkkuihin ja t-paitaan, koska hän on lähdössä kotiin, hoivakotiin, niin kuin on tapana ja määrä. Hänellä on edessä sama kävelymatka, reitti, teko ja rasti kuin oli myös vuosi sitten. Minä olen kylpyviitassa. En ole lähdössä saattamaan vierastani pysäkille, en ole nyt enkä ollut silloin.
”Hyvä. Sun ei pidä väsyttää itseäsi”, Aldous huolehtii.
Nyt asiaa ajatellen se silloinen tuntuu tapahtuneen vasta eilen. Vuosi meni vauhdilla. Hujauksessa.
Vuosi sitten meidän piti pitää silmällä viimeistä bussia, jolla Aldous oli menossa hoivakotiin. Me tiesimme molemmat kokemuksesta milloin on aika aloittaa jäähyväiset ja hyvästely. Luontevaa. Mikään ei eronnut tavanomaisesta. Paitsi että pyysin Aldousta jättämään avaimensa minulle.
”Mitä?” Aldous kysyi. Hänellä oli kuuloharha.
”Anna avaimesi”, Maria toisti. ”Minun asuntoni avain.”
Aldouksella oli ollut se aina, monta vuotta putkeen. Yleensä kun hän tulee Marian luo, hän pääsee avaimella alaovesta sisään porraskäytävään, ajaa hissillä ylös Marian kerrokseen, soittaa ovikelloa, merkkisoitto ja työntää sen perään avaimen lukkoon ja tulee sisälle.
”Hei, kulta, Aldous täällä.”
Samat sanat ja sävelet.
Aldous kulkee Marian luona ja luokse kuin tulisi kotiinsa. Hän on siellä kotonaan, sillä erotuksella, että Maria ei halua virallistaa heidän suhdettaan eikä halua, että Aldous muuttaisi pysyvästi hänen luokseen.
”Tämä järjestely on hyvä”, Maria väittää. Toistuvasti. Hän on päättäväinen sanoessaan sen ja tämän päättäväisyyden edessä Aldous Tsitsis voi vain taipua ja hyväksyä säännöt. Ne on saneltu. Niissä ei ole ehtoja.
Vuosi sitten Maria pyysi Aldousta jättämään avaimensa.
”Miksi?” Aldous kysyi. Hän vapisee ikään kuin häntä palelisi. Vapina alkaa sillä hetkellä.
”Siksi”, Maria hymähti. ”Koska mä haluan niin.”
”Tahdotko sä erota?” Aldous kysyi.
”Ei voi erota, jos ei ole liitetty yhteen.”
”Eroammeko me nyt?” Aldous muutti kysymystään.
”Miten voisin erota sinusta?” Maria vastasi.
”Eikö tämä tarkoita sitä?” Aldous penäsi edelleen.
Maria huokaisi: ”Sinä kyselet paljon kaikenlaista.”
”Kyselen. Mä pelkään mitä sä ajattelet?”
Maria katsoi ystäväänsä silmiin. Hän hymyili katsoessaan.
”Mitä minä sinun mielestäsi ajattelen?” hän kysyi.
Aldous Tsitsis kohautti olkiaan: ”En tiedä.”
”Siinä näit. Etpäs tiennyt.”
Ikään kuin hän olisi voittaja ja Aldous hävinnyt, vaikka he eivät olleet kilpailleet millään lailla.
”Mä pelkään mitä sä saat päähäsi?” Aldous jatkoi huolissaan.
”Älä pelkää. En mä saa mitään päähäni.”
”Koska se kaikki on ollut aina sinun mielessäsi”, Aldous lausui murheellisena.
”Niinpä kai”, Maria vastasi kevyemmin.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti