>>>jatkuu>>>
ALDOUS Tsitsis palautti asunnon avaimen Marialle. Siitä tulee vuosi täyteen. Vuosipäivän viettoa.
Aldous teki töitä ennen kuin sai nitkutettua avaimen pois tiukasta avainlenkistä. Hänen kätensä eivät olleet kovin vakaat. Hän oli kömpelömpi kuin tavallisesti. Tosi kömpelö.
Maria näki, että Aldoukselle jäi lenkkiin kaksi avainta. Hän ei kysynyt mitä avaimia ne ovat? Kenties toinen oli omaan pöytälaatikon lukkoon hoivakodissa ja toinen vaikka pukuhuoneen avain. Kahta avainta varten on tarpeen olla avainlenkki.
”Oletko varma tästä?” Aldous kysyi vielä. ”Tahdotko varmasti näin? Mä haluaisin pitää sun avaimesi.”
”Mitä sä sillä teet? Mä olen kotona, kun sä tulet ja soitat ovikelloa.”
”Silti.”
Aldous ojensi avaimen Marialle. Maria hymyili, otti avaimen vastaan ja laski sen sohvapöydälle. Avain kilahti. Se päästi pienen kopsahduksen osuessaan pöydän pintaan. Metalli puuta vasten.
Maria huomasi, että Aldous ei kysy onko hänellä joku toinen? Niinkin voisi ajatella ja kuvitella, mutta Aldous ei kysy. Aldous tietää ainakin jotain hänen ajatuksistaan. Niin on ollut aina. Miksi se siitä muuttuisi?
”Milloin me tapaamme seuraavan kerran?” Aldous kysyi.
”Kai se riippuu sinusta?” Maria vastasi vältellen.
”Voinko tulla milloin vain vai onko minun soitettava ensin?”
”Voit tulla milloin haluat”, Maria lupasi.
”Soitatko sä mulle?”
”Ehkä.”
Maria ei halunnut valehdella. Ehkä oli tarpeeksi.
Hänen oli hankala hallita ajatuksiaan. Se ei johtunut niinkään viinistä, ei silloinkaan eikä pelkästään, ei olennaisesti viinistä, vaan siitä, että Aldous näki hänen lävitseen. Maria ei voinut ajatella mitään salavihkaista, koska Aldous aavistaisi ja tajuaisi sen heti. Siinä suhteessa tämä ystävä ja rakastaja oli hankala. Aldoukselta ei voinut piilotella eikä kätkeä mitään.
Asetelma on sama nyt ja silloin. Samat lähtökohdat. Samoja suunnitelmia, jotka on parempi pitää piilossa.
Vuosi takaperin kello soitti maaliviivan kohdalla viimeiselle kierrokselle. Se oli niin paljon, että Aldous oli vaarassa myöhästyä. Hänen täytyi lähteä heti.
Kello, Maria ajatteli miehelle muistutukseksi, mutta ei sanonut sitä ääneen.
”Onko kaikki hyvin?” Aldous Tsitsis tenttasi vielä.
”Ei”, Maria vastasi rehellisesti. ”Mutta mä kestän.”
”Minkä sä kestät?”
Ovela kysymys. Maria ei vastannut.
Kello, hän ajatteli jälleen, mutta ei sanonut sitä vieläkään ääneen.
”Jäänkö mä yöksi sun luokse?” Aldous ehdotti ja kysyi.
Kaino ehdotus, jota Maria ei ollut odottanut kuulevansa eikä ollut ottanut huomioon eikä laskenut mukaan. Se oli ennenkokematonta tai ennenkuulumatonta. Maria ei ollut laskenut kunnolla mitään. Ei ollut suunnitelmia. Ei silloin. Ei suuria eikä pieniä. Ei selkeitä, varmoja suunnitelmia. Koska hän ei voinut ajatella vapaasti mitään, kun Aldous Tsitsis oli läsnä ja lähellä. Hän oli hankalassa raossa tämän miehen kanssa.
”Eikö sun pidä palata sovittuun aikaan hoivakotiin?” hän muistutti Aldousta.
”Mä voin soittaa ja sanoa, että mun pitää jäädä.”
”Älä soita”, Maria kielsi. Hän hymyili pikku miehelle rauhoittavasti. Hän koki sinä hetkenä taas kerran vahvasti, että Aldous Tsitsis oli hänen pikku miehensä. Hänen teki mieli rutistaa Aldous itseään vasten.
”Mulla ei ole hätää”, Maria vakuutti.
”On”, Aldous sanoi suoraan. Hän ei uskonut Marian sanoja. ”Mä näen.”
”Kello”, Maria sanoi viimeisenä keinonaan. Tylysti.
”Se on paljon”, Aldous myönsi.
”Mene, ettet myöhästy”, Maria käski. ”Ala mennä. Pääset takaisin.”
”Pääsenkö?”
”Pääset.”
”Et usko itsekään?”
”Pyh, uskonpa. Miksi en uskoisi? Sata vetoa.”
Aldous ei harrasta vedonlyöntiä.
Tarina jatkuu seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja seuraavina, pitkin vuotta, viikkoja ja kuukausia, koko vuoden. Menneen vuoden mittaan Maria saa kuulla Aldous Tsitsiksen selityksiä, mitä tapahtui sinä seitsemännen kakun ja syntymäpäivän iltayönä ja yöllä. Aldous lappaa sekavaa vyyhteä pätkinä sieltä ja täältä. Se on kuin selvittäisi sotkeutunutta narua tai lankaa.
Koska Aldous Tsitsis kertoi sen ja hänen kertomansa oli enemmän runoilua.
Maria oli ollut liian uninen ja lopulta tiedottomassa tilassa, joten hän ei muistanut itse, mitä tapahtui ja mitä tarkoitti se huolehtiminen, jota riitti sen vuorokaudenvaihteen molemmin puolin. Hän oli mukana ja osallisena, mutta ei tietoisena.
Hävetti jälkeenpäin ja masensi.
Kävi niin, että Aldous Tsitsis myöhästyi viimeisestä bussista. Hän ehti nippa nappa niin lähelle, että näki bussin lähtevän.
Aldous kertoi, että olisi ehtinyt todennäköisesti auton kyytiin, jos olisi venyttänyt askeltaan ja halunnut sitä tosissaan. Hän käveli hitaammin kuin yleensä. Hänessä oli kuin käsijarru päällä. Se esti. Ehtiminen jäi kiinni kolmestakymmenestä tai neljästäkymmenestä metristä.
Sitä paitsi hän ei voinut lähteä muutenkaan, koska hänellä ei ollut lompakkoa taskussa, ei bussikorttia eikä rahaa. Hän teki turhan reissun.
Niinpä hän palasi Runeberginkadulle, palasi verkalleen, hidastellen ja epäröiden. Laahustaen mennen tullen. Hän ei tiennyt eikä saanut päätettyä, mitä sanoisi Marialle selitykseksi: Lompakko on täällä varmaan, koska se ei ole taskussa.
Hän oli ollut tottelematon tieten ja se oli sellaista, johon pikku mies ei ollut tottunut. Siitä tuli paha olo. Hän oli saanut luvan palata norkoilemaan vasta seuraavana päivänä. Osin Aldous Tsitsis ei tiennyt, mitä Maria aikoisi tehdä, mutta hän pelkäsi, että se ei ollut mikään hyvä asia. Hän pelkäsi tulevansa paikalle liian myöhään. Hän oli ristikkäisten paineitten alaisena.
Maria halusi saada hänet hetkeksi pois silmistään. Se oli selvää. Näin Aldous uskoi. Oliko siinä kaikki? Maria tahtoi olla yksin ja Aldous Tsitsis tunsi, että hän ei kunnioittanut nyt tätä tahtoa.
Aikaa kului ennen kuin hän oli viimein takaisin Runeberginkadulla, tutun kerrostalon alaovella. Hän soitti Marian ovisummeria. Ei vastausta. Hän soitti toisen kerran.
Maria oli ollut kylpynutussa sillä hetkellä, kun Aldous Tsitsis lähti hänen luotaan, mutta Maria on voinut pukeutua sen jälkeen ja lähteä. Mutta minne?
Aldous soitti ovisummeria muutaman kerran, siirtyi seuraavaksi kadun toiselle puolelle ja josta hän näki, että Marian makuuhuoneen ikkunassa oli himmeä valonkajo. Mitä sitten? Hän otti kännykkänsä esiin ja soitti Marialle. Numeroon ei saada juuri nyt yhteyttä. Aldous kokeili uudestaan: Ei yhteyttä.
Hän käveli takaisin alaovelle. Ovilasin kulmasta, siihen liimatusta tarrasta hän sai poimittua kiinteistöhuoltofirman yhteystiedot, nimiä ja puhelinnumeroita ja isoimpana päivystysnumeron. Aldous Tsitsis valitsi neuvokkaana sen. Hän soitti, pääsi läpi ja kertoi vastaajalle pelkäävänsä, että hänen ystävänsä, tätinsä on saanut kohtauksen, koska tämä ei vastaa puhelimeen. Hän odottaa talon ulko-ovella. Parhaillaan. Hänellä ei ole avainta tädin asuntoon. Hän lähti tunti takaperin tämän luota, huomasi matkalla unohtaneensa lompakkonsa ja palasi hakemaan sitä. Nyt alaoven summeriin ei vastata eikä puhelimeen.
Aldous odotti seuraavan, hermoja koettelevan puolituntisen, ennen kuin kiinteistöfirman auto pysähtyi jalkakäytävälle hänen viereensä. Huoltomies, jolla oli asianmukaisesti firman logolla varustetut haalarit päällä, nousi autosta, katsoi murjottavana Aldousta, mutta avasi alaoven ja ojensi sen jälkeen kätensä kämmenpuoli ylöspäin. Mies odotti maksua. Oven avaaminen on hinnoiteltu erikseen. Siinä on erilliset taksat päiväajalle, pienemmät ja kiireelliset ja yöaikaan tapahtuvat erikseen, kalliimmat.
”Mun lompakko on ylhäällä”, Aldous Tsitsis sanoi.
”Selvä”, päivystäjä vastasi. Hän nojasi selkänsä vasten avoimen ulko-oven lasia sen näköisenä, että aikoi jäädä siihen odottamaan siksi aikaa, kun Aldous hakisi lompsan.
Aldous vaihtoi jalkaa, katsoi rappukäytävään, katsoi huoltomiestä ja takelteli, että hän ei pääse sisälle asuntoon, koska häneltä puuttuu avain.
”Soita ovikelloa.”
”Tämä henkilö ei pääse avaamaan”, Aldous vastasi kärsivällisenä.
Hänellä oli kiire sisimmässään. Polttava kiire ja hätä tempoili hänessä. Maria piti häntä maailman rauhallisimpana ja huolettomimpana tyyppinä, mutta juuri nyt se oli kevyttä pintaa. Hän oli hätääntynyt. Vain vaivoin hän hillitsi itsensä ja käyttäytyi siinä määrin normaalisti, niin normaalisti, että kiinteistöhuollon kaveri ei saanut väärää käsitystä eikä vetänyt vääriä johtopäätöksiä.
Vaivoin, viivytellen, yhä tyytymättömänä ja epäilevänä huoltomies kopeloi avaimenperän käteensä ja klikkasi auton lukituksen päälle. He menivät peräkkäin yhdessä hissiin.
He soittivat ovikelloa. Sillä ei ollut vaikutusta. He soittivat toisen kerran, äänekkäästi ja kun se ei auttanut, kun mitään ei alkanut kuulua, kiinteistöhuollon mies etsi oikean avaimen isosta avainnipusta, joka oli kuin vanginvartijalla vyössä roikkumassa ja he menivät sisään. Aldous soitti hädissään siinä ohessa ovikelloa vielä viisi tai kuusi ylimääräistä kertaa.
Sisällä asunnossa oli vastassa hämy. Aldous Tsitsis sytytti valon eteiseen. Hän käveli makuuhuoneen ovelle ja sytytti kattovalon myös sinne. Maria makasi sängyssä, peitteen päällä. Nukkui yhä, vaikka valo oli päällä ja he kolistelivat siinä. Hän oli tajuton. Yöpöydällä oli kannu, vesilasi ja kolme purkillista joitain tabletteja. Tyhjiä purkkeja. Kaksi niistä näytti olevan tyhjiä. Kannua vasten oli nojallaan kirje: Poliisille, luki siinä, ei muuta. Kirja sen vieressä. Runokokoelma: Runoja rakkaudesta, kansipaperissa kaislanröyhy. Tuttu kirja Aldoukselle.
Kiinteistöhuollon mies tuli Aldouksen perässä makuuhuoneeseen. Hänellä oli perustiedot ja -taidot ensiapukursseilta ja hän kokeili Marian kaulaa, sykettä, otti kiinni naisen ranteesta, tunnusteli sitä ja piti viimein kättä naisen sieraimien ja raollaan olevan suun edessä.
”Älä koske mihinkään”, mies neuvoi ja Aldous nyökkäsi.
Puhuessaan kaveri räpläsi työkännykän esiin vyöstä ja soitti.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti