>>>jatkuu>>>
Kaikki olivat tietoisia asiasta.
”Mitä siitä sitten?” pariskunnan miespuolisko kysyi.
”Tuli vain mieleen”, vastasin.
”Juhlitaan viimeistä päivää”, Kake säesti. ”Se tässä on parasta. On vähän panosta.”
Ajattelin siinä istuessani, samalla kun kuuntelin, puhuin ja lipitin tarjottua olutta, että Kake on korkeintaan kolme vuotta minua vanhempi. Hän oli yhä nuori ja hänellä oli minun tavoin elämä vasta edessä. Meidän ei pitänyt eikä kuulunut iloita lähestyvästä kuolemasta. Minun mielestäni olisi ollut normaalimpaa vaikka vetistellä.
En vetistellyt.
Pian huomasin, että pumppu, bändi piti tosiaan harkkoja. Touhu oli epävirallista ja rentoa. Tiesin, että olin itse ainoa joukossa, joka ei osannut rentoutua. Olin ensimmäistä kertaa oikeassa kapakassa ja jossa ikäraja oli ainakin kaksikymmentäyksi, mutta saattoi olla jopa kaksikymmentäneljä. Olin juonut ennen kaljaa, olin ollut päissäni, suurin piirtein sammunut muutaman kerran, mutta ensimmäisen kerran pääsin tutustumaan ja ottamaan osaa kapakkaelämään. Pidin siitä. Tykästyin siihen. Ymmärsin miksi jotkut nauttivat kapakassaistumisesta. Koska se on heistä kivaa.
”Jenni aikoo pitää kirjaa näistä viimeisistä päivistä”, Kake paljasti jossain välissä pöytäseurallemme.
Hän on painanut nimeni mieleensä, totesin.
”Ketä varten?” miespuolikas kysyi. Hän katsoi minuun. ”Mihin sä piilotat sen?”
En ehtinyt vasta ennen Kakea: ”Jenni sanelee matskun tallenteelle ja mä lähetän sen radiosignaalina avaruuteen.”
”Oikein”, rouva pääsi siinä vaiheessa ääneen.
Meidät oli tietenkin esitelty. Eipä ollut, kun ajattelen tarkemmin. Kake käytti pariskunnasta joitain kutsumanimiä, erisnimiä, mutta ei tapahtunut mitään varsinaista esittelyä. En saanut hahmotettua heikäläisten nimiä enkä muista niitä parhaillaan, joten toinen voi olla herra ja toinen rouva.
”Oikein”, rouva siis nyökkäili.
”Mitä sä laitat siihen?” herra, herrasmies kysyi.
”Kerron mitä täällä tapahtuu.”
”Pistätkö sä, että istuit eilen illalla Sturessa kaljalla?”
”Niin”, vastasin.
Hölmöä tai ei, ajattelin silloin ja nyt. Koin puuhailevani typeriä. Toisaalta mitä väliä sillä on tilanteessa, kun maailma palaa? Kukaan ei tule arvostelemaan minua jälkeenpäin ja pudistamaan päätään toilailuilleni?
Keskustelun painopiste oli mielestäni väärä. Ainakaan mitään perusteluja ja lupia ei tarvittu eikä kaivattu enää tässä kaupungissa ja tällä pallolla. Minua hämmästytti myös, että tarjoilija kysyi papereita. Mihin hän niitä tarvitsi? Kun maailma palaa - yleisilmaus katastrofille ylipäänsä - silloin ei luulisi ketään kiinnostavan enää noudattaa pikkumaisia säännöksiä, näperrellä niiden kanssa? Vai onko niin, että ihmiset kuvittelivat, että kun pitää kiinni perinteisistä toimintamalleista ja tavoista, mitään pahaa ei pääse tapahtumaan.
Puhalsin hetken. Toistan, että parhaillaan on aamupäivä ja olen Siskoveikko Suomen perintökalliissa asunnossa ja tällä hetkellä ajankohtainen lukema on viisi. Vierailin vaihteeksi television ajankohtaisstudion seurannassa ja siellä sama tarina puhutti edelleen. Ajattelin, että eikö saman puhuminen ala kyllästyttää? Ilkikurinen ajatus.
Kake ja minä istuimme Sturessa vielä sen jälkeen, kun aviopari oli lähtenyt kotiin nukkumaan. Istuimme vieretysten, vaikka meillä olisi ollut tilaa ja mahdollisuus vallata kummankin oma penkki käyttöömme. Siirryimme tarkoituksella avioparilta vapaaksi jääneelle penkille, koska siitä näki ja pystyi seuraamaan paremmin bändin puuhailua.
Kapakassa oli ehkä kymmenkunta asiakasta. Liikenne kadulla ja risteyksessä väheni yötä kohti. Ratikat lopettivat kulkemisensa, taksit jatkoivat.
”Mitä sä sanoit tekeväsi työksesi?” Kake kysyi jossain välissä. Hän katsoi silmiin. Huomasin Kaken silmien värin. Ne olivat ruskeat. ”Sä opiskelet tai olet töissä jossain?”
Selitin. En muista olinko selittänyt aiemmin, mutta nyt kerroin väliasteen koulutuksestani, liikenteenohjaajan tutkinnosta.
”Liikenteenohjaaja?” Kake tarttui siihen. ”Puhutko nyt ilman kuljettajaa liikkuvista ajoneuvoista?”
”Kyllä.”
”Busseja? Ratikoita?” Kake jatkoi. ”Metro on kulkenut jo vuosikaudet ilman kuljettajaa. Tai enhän minä tiedä. Ei ole tullut katsottua viime aikoina onko siellä ohjaamossa kuski vai ei? Pääasia, että kone kulkee.”
Kakelta tuli hyvin juttua. Hän ei ollut kaino suomalainen.
Kerroin, että operoimme lähinnä bussien parissa. Tässä vaiheessa.
”Jos Rangers ei olisi sotkenut aikatauluja, me olisimme tehneet koeajoja jo tällä viikolla. Näin arvioin.”
”Me?” Kake kysyi. ”Onko teitä iso tiimi porukassa?”
”On, voin sanoa. Meitä on kolmekymmentä, jotka ovat koulutuksen tässä vaiheessa, että heidät voi laittaa kentälle.”
”Mitä te siis tarkkaan ottaen teette? Oletteko te samanlaisia kuin vanhojen sarjakuvien liikennepoliisit?”
”Me olemme passissa sopivasti pysäkkien jälkeen ja jos bussi vilkuttaa, mutta ei jarruta pysähtyäkseen tai jos pysäkillä on matkustajia, jotka viittoilevat bussille, mutta auto ei reagoi, me pysäytämme sen kaukosäätimellä.”
”Se onnistuu?”
”Kyllä.”
En mainostanut, että olen tehnyt sen useamman kerran.
”Onko bussilla tuntosarvet vai miten se tietää, että porukka haluaa kyytiin?”
”Heijastinlippu.”
”Se on taikasana?”
”On.”
”Riittääkö, kun heilauttaa lippua ja bussi panee vilkun päälle ja pysähtyy?”
”Aina se ei toimi”, sanoin. Myönsin. ”Vielä. Jos auton tunnistin ei löydä heijastusta, saa yhteyttä, se ajaa pysäkin ohi. Liikenteenohjaaja voi puuttua peliin omalla kaukosäätimellään.”
”Siinä pitää olla tarkkana”, Kake sanoi.
”Niin pitää. Ilman muuta.”
Me puhuimme jotain lisää aiheesta, mutta varsinainen asia oli tämä. En ollut oikein kiinnostunut puhumaan aiheesta. Hämmästyin omia tuntemuksiani. Tilanne oli se, että maailma oli muuttunut viime aikoina. Se ei ollut muuttunut vielä perin pohjin tai pohjimmiltaan, mutta muutoksen ennakko oli olemassa.
Eilisiltaiseen asti olin ollut valtavan innostunut ja innoissani työstäni, koulutustasostani ja siitä että teimme uuden aluevaltauksen. Niin tuntui. Mutta eilen illalla minua alkoi aika pian tympiä koko aihe. Mistä ihmeestä olin innostunut? kysyin mielessäni. Miksi?
Seuraavaksi Kake pääsi kuitenkin astetta pitemmälle: ”Sanoit, että tämä on välivaihe, että sä aiot opiskella lisää?”
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti