Pilvetön aamu Luumäen Taavetissa. Lämpötila seitsemän ja puoli astetta. Helena on yli puolenvälin laivakirjan, Jochen Brennecken teoksen Schlachtschiff ”Tirpitz”. Minä luin loppuun Umberto Econ Foucaultin heilurin. Se oli kolmas lukemani kirja Ecolta. Ruusun nimi oli siitä ikävä kirja, että siinä kuvattiin kidutusta. Hiljattain luin Prahan kalmisto -teoksen ja se on ollut toistaiseksi paras lukuelämykseni Econ kirjoista. Jos yritän sanoa jotain lyhyesti ylipitkästä ja hajanaisesta Foucaultin heilurista, ymmärsin siinä kerrottavan yhtenä perustavana oivalluksena, kuinka ihminen ei tule kuulluksi eikä häneen uskota, jos hän puhuu väärää asiaa. En tarkoita totta tai valhetta, vaan väärää. Yhteisöllä ja yhteiskunnalla on tabuja, jotka se kieltää, vaikka ne olisivat olemassa ja tosia, koska sitä tietoa ei haluta. Tabun kohteet muuttuvat myös ajan myötä. Esimerkiksi sukupolvi takaperin koulukiusaaminen ei ollut sopiva aihe pitää ääntä. Sellainen kitiseminen oli mamoilua. Jälkeenpäin on vasta ”viisastuttu”. Toinen esimerkki jälkipuheista on ”metoo”: Naiset syyttävät ja tekevät paljastuksia miesten sopimattomasta käytöksestä, eleistä ja sanoista. Maan tapa ja sopivaisuussäännöt ovat muuttuneet tässä asiassa. Tabu -ajattelu on kuitenkin jäljellä: Ei kannata väittää, että sotaan tarvitaan kaksi, koska nykytietoon on olemassa vain yksi syypää. Jaa? Oikea tieto on sitten kai jollakulla mystisellä oliolla, joka siihen uskoo. Toistaiseksi ainakin muuttumaton tieto on ollut kaikilta hakusessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti