Me puhallamme kynttilöitä(3)

>>>jatkuu>>>  

MUISTELEN mahdollisimman vähän entistä elämääni. Tarkoitan sitä ajanjaksoa, jolloin Heppu ei ollut vielä löytänyt minua. Minä tiesin tietenkin Hepun, mediakasvon, televisiokasvon. Siltä ei voinut välttyä. Suurin piirtein kaikki kansalaiset tunsivat ja tiesivät henkilön, erakoita lukuun ottamatta.

Puhu itsestäsi, sähähdän tottelemattomille, manipuloiduille ajatuksilleni. Sinä olet se tuntematon ja tuntemattomuudesta säälimättömään valokeilaan vedetty tavallinen ihminen.

Olin niin tavallinen nainen, ettei minua huomannut monikaan.

Oliko joku ihastunut minuun? Oli kai, mutta se ei herättänyt minussa vastarakkautta. Olin kylmä sellaiselle. Kylmä toistuu ja jähmettää.

Runous oli ja on minun rakkauteni.

Kävin kouluni, valmistuin ylioppilasmerkonomiksi, löysin työpaikan. Asuin vanhempieni luona, mutta kun aloin saada rahaa kasaan, otin velkaa ja ostin pienen asunnon.

Tiesin Hepun siinä kuin kaikki muutkin. Seurasin hänen tragediaansa: Massamurhaaja teloitti hänen vaimonsa ja lapsensa pizzerian pihalle sillä aikaa, kun Heppu kävi vessassa ennen kotiinlähtöä. Vaimo ja lapset odottivat sillä aikaa – eivät kauan.

Minulla ei ollut sydäntä kysyä Hepun tuntemuksista sinä hetkenä. Heppu ei puhunut itse siitä koskaan. Ei minulle eikä tietääkseni muutenkaan.

Perhe oli juuri syönyt pizzat. He olivat tarinoineet ja nauraneet pöydässä, hälisseet iloisina ja sitten Hepun vaimo ja pojat siirtyivät ulos ja Heppu näytti käsimerkeillä käyvänsä miestenhuoneessa.

Minä kuvittelen näitä. Sanoin jo, että en kysynyt niistä hetkistä Hepulta, en koskaan eikä hän kertonut oma-aloitteisesti. Sain sen käsityksen, että Heppu halusi aloittaa puhtaalta pöydältä, aloittaa uudestaan. Mies, joka oli menettänyt kaiken kuviteltavissa olevan.

Muistan sitä aikaa, kun seurasin hänen elämänkulkuaan lehdistä tämän tragedian jälkeen. En ollut silloin vielä rakastunut häneen, en tietenkään enkä kuvitellut, minulla ei ollut mitään syytä kuvitella, että me kohtaisimme joskus. Miksi kohtaisimme? Ehkä joiltain naisilta onnistuu, pitäisikö sanoa saalistaminen, mutta minä en ole innostunut siihen. Heppu tuli minun elämääni vahingossa, sattumalta. Hän tuli eräänä syyspäivänä kadulta sisään kiinteistöfirmaan, jossa olin töissä asiakaspalvelussa ja kysyi onnistuuko vuokrata viikonlopuksi kalastusmaja?

Tällaista ei tapahdu joka päivä. Yllätyin, kun näin edessäni miehen tutut kasvot. Ne olivat olleet siihen aikaan esillä televisiossa monissa uutislähetyksissä ja ajankohtaisohjelmissa. Katsoin televisiota päivittäin ja sen takia tunsin Hepun niin hyvin ja tunnistin tietenkin heti, kun hän tuli sisään ovesta. Mies huomasi minut tiskin takana, asiakaspalvelijan ja tuli suoraan kohti.

Meitä oli firmassa kaksi asiakaspalvelijaa enimmän aikaa tiskin takana, mutta hetkittäin olimme siinä myös yksinämme. Sinä päivänä olin sillä hetkellä yksin ja Heppu asteli siihen eteeni.

”Päivää.”

Hän mutristi suutaan kuin olisi makustellut sanomaansa. Hän oli hauskan näköinen. Tarkoitan hauska, sillä hän oli myös hyvännäköinen, hoikka, teki hyväkuntoisen vaikutelman ja varmaan hän oli silloin vielä hyvässä fyysisessä kunnossa. En olisi osannut kuvitella, jos joku olisi sanonut minulle, että muutaman vuoden päästä tämä viriili mies olisi nöyryyttävästi vaipoissa.

Vanhuutta ei pitäisi pilkata eikä liioin vammoja ja sairauksia, jotka sortavat ihmisen alleen jo nuorella iällä.

Heppu teki sellaisen vaikutelman, että siinä on mies parhaassa iässä ja lisäksi sellainen mies, joka eläisi pitkän elämän. Se oli silloin.

”Päivää”, vastasin.

Heppu selitti asiansa.

”Hetkinen”, sanoin.

Meidän firmamme ei harrastanut kiinteistöjen ja asuntojen lyhytkestoista vuokrausta, esimerkiksi pelkästään viikonlopun yli. Se ei kuulunut meidän toimenkuvaamme, mutta en voinut kuvitella, että sanoisin ei tälle miehelle. Ei on kielto, joka varataan tavallisille kansalaisille ja kuolevaisille.

Hetkinen oli ensimmäinen sana, joka tuli mieleen ja avuksi ja antoi minulle aikaa ajatella ja päättää mitä tekisin? En mennyt takahuoneeseen pomon puheille. Uskoin päättäväni oikein, kun aukaisin koneelta tietyn sivuston ja kysyin Hepulta, mistä päin hän toivoi löytävänsä tämän viikonloppumajan?

”Meidän tarjontamme ei ole kovin suuri”, vähättelin ja Heppu pyysi näyttämään?

”Katsotaan”, hän sanoi.

Käänsin näytön niin, että saatoimme katsoa sitä yhdessä. Olimme lähekkäin, päät kymmenen, kahdenkymmenen sentin päässä toisistamme. Tunsin miten sydämenlyöntini kiihtyivät. En ollut tiennyt, että sydämeni reagoisi niin, että se kertoisi hetkeäkään epäröimättä kuka on se oikea.

Se hetki hitsasi meidät yhteen eikä se tehnyt edes kipeää.

Heppu löysi mieleisensä ja teimme kaupat. Tulostaessani sopimusta käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin kertomassa asiasta pomolle.

”Kuka?” hän kysyi hölmistyneenä ja kun toistin nimen, hän tuli liukkaasti pöytänsä takaa, meni ohitseni asiakaspalvelun tiloihin ja sermin toiselle puolelle kättelemään Heppua.

Kuulin, kun pomo sanoi, että mitään maksua ei tarvittu, mutta Heppu vaati saada maksaa. Hän ei halunnut erityiskohtelua.

”Siinä tapauksessa”, pomo sanoi.

Häpesin pomon puolesta, tämän käytöstä, mutta sillä ei ollut vaikutusta Heppuun. Hän oli tottunut tähän. Hän oli sen luokan suuruus, joka jätti pikkumaisuudet huomiotta.

Paljon myöhemmin, kun tarinoimme keskenämme muun muassa tästä ensitapaamisestamme ja muistutin häntä siitä, että pomo tarjosi majaa ilmaiseksi, Heppu hymähti.

”Etkö sä tajunnut sitä?” kysyin.

”Tajusin. Kyllä. Ensinnäkin reilu peli on reilu peli ja toinen asia on, että jos ottaa vastaan lahjuksia, antaa otteen tälle vastapuolelle.”

”Ajattelitko sä sitä siinä silloin?”

”Pidän sen aina mielessä. Minulla ei ole varaa ottaa vastaan ilmaisia lahjoja ja lahjoituksia. Sellaisia ei ole olemassakaan. Ei tässä maailmassa.”

Heppu puhui suoraan. Sanat olivat jyrkät, mutta hän hymyili, silmiään myöten. Kai hän piti minun naiiviudestani.

Kaikki vanha ei tule mieleen kerrasta. Kaikki ei mahdu yhteen lauseeseen. Kuinka voisin kertoa tyhjentävästi Hepusta?

Oletan, että moni muu mies olisi ottanut minut ja halunnut minun olevan vain koriste ja petikaveri, mutta ei Heppu. Hän rohkaisi minua jatkamaan uraani.

”Siis kiinteistövälityksessä? ällistyin.

”Niin, jos se on sinun urasi?”

”Ei ole”, vastasin.

”Mikä se ikinä onkin.”

En tiennyt tiesikö hän runoharrastuksestani? En ollut puhunut siitä, mutta Heppu tuntui tietävän kaiken vähän kaikesta. Hän arvasi kohdalleen. Hän oli Aldous Tsitsis aikuisena ja ilman kehitysvammaa. Ja Aldous on nyt Heppu, koska hän on niin ymmärtäväinen ja rakastava ja huolehtiva ja antaa minulle tilan. Ja koska hän on nyt ainoani. Eikä minulla ole muita enkä halua uusia tuttavuuksia.

Ihminen tarvitsee tilan hengittääkseen.

Siis en kertonut Hepulle, että olen armoitettu runotyttö, ennen kuin Heppu tavallaan itse viittasi asiaan.

”Mitä tarkoitat?” kysyin. Tai kuvittelen kysyneeni.

Ihminen voi muistaa, että on kysynyt oikeasti jotain ja hämmästyy täydellisesti, jos hänelle esittäisi todisteeksi vakoilufilmin, joka seuraisi tilanteen kehityksen sekunti sekunnilta ja kaiken sanotun, todistaisi tapahtuneen ja tapahtumattoman. Todistaisi esimerkiksi, että seurannassa ollut henkilö ei ollut sanonut sanaakaan, vaikka tämä muisti jälkeenpäin puhuneensa paljon, monta lausetta.

”Mitä tarkoitat?” kysyin.

”Sä pidät runoista.”

”Olenko mä noin läpinäkyvä?”

”Sä olet kaunis.”

Aldous Tsitsis toiseen potenssiin. Sanon tähän, että minun ja Aldousin suhde ei olisi edennyt välttämättä mihinkään eroottiseen ja fyysiseen kliimaksiin saakka, jos Heppu olisi pysynyt tolkussaan.

Luulen, koska kukaan ei ole varma mistään. Varmat päivät ja varmat ajat. Hekotan.

Se oli yksi kerta ja josta mies ei toipunut enää. En osannut ajatella enkä uskoa, että naiminen, naiminen siemensyöksyyn asti käy niin rankasti miehen voimille? Vaikka toistuvat esimerkit ovat olemassa niissä lukuisissa eläindokumenteissa, joissa muut uroot päihittänyt lauman alfa-uros lähtee suoraan taisteluareenalta hölköttämään naaraiden laumaan ”ottamaan palkintonsa”, kuten selostajamiehet vitsailevat äänet kateellisina. Sitten hirvas, esimerkiksi hirvas urakoi ja astuu ja hoitelee kiimassa olevat naaraat toisen toisensa jälkeen ja on lopulta niin uupunut, että laihtuneen eläimen lapa tärisee siinä määrin, että kamera tallentaa sen vaivatta sadan metrin päästä.

Välihuomautus, joka on pakko tehdä: Miksi en ole kuullut yhdessäkään luontodokumentissa mainittavan varta vasten sitä, että tämän luonnon valinnan seurauksena on sen lisäksi, että vahvin ja paras uros pääsee levittämään siementään ja geenejään, jatkamaan sukua parhaalla annillaan, sivutuotteena se, että siinä uros astuu valikoimatta myös kaikki kiimaiset lähisukulaisensa äidistä ja tyttärestä alkaen, aivan, äidin myös ilman muuta, jos tamma on vielä kiimaikäinen.

Meitä varjellaan tiedolta. Meitä varjellaan todelta. Sen tekevät nämä samat miehet, jotka hymyilevät tietäväisinä ja pilke silmässä, kun puhutaan vanhasta pukista, joka pääsee nuoren lihan makuun. Nämä miehet ovat kiinnostuneet vain omasta hauskastaan ja oman kakkoseksi jääneen egonsa rippeiden säilyttämisestä, kun he vitsailevat ja keksivät kaksimielisiä sutkauksia heitä paremmasta ja paremmista.

Parhaat miehet, valiomiehet, sellaiset kuin Heppu ja Aldous Tsitsis, eivät alennu moiseen. Ja jos he alentuvat, he pitävät huolen siitä, että heidän rakastamansa nainen ei tule tietämään siitä. Jos nämä minun kaksi rakastani tekisivät esimerkiksi syrjähypyn ja jos he ovat vaikka tehneet sen, minulla ei ole siitä mitään tietoa eikä vainua.

En edes halua tietää enkä kuulla. Jos minun luokseni tulisi joku henkilö, joka kertoisi, että hänellä on tietoa Hepun kautta Aldouksen seikkailuista vieraissa ja jos tällaista tietoa tarjottaisiin tai haluttaisiin myydä minulle, vastaisin epäröimättä, että minua ei kiinnosta.

Tunnen parhaat puolet näistä kahdesta rakastajastani ja se riittää minulle mainiosti. En ole heidän lääkärinsä enkä psykiatrinsa. En ole apinarakas, joka on sukimassa partnerinsa karvoituksen kauttaaltaan etsien syöpäläisiä. En himoitse kurkistaa rakastelijoideni persereikään nähdäkseni ja tunteakseni heidät perin pohjin. En ole tonkija.

>>>jatkuu>>>   

Terveisiä Taavetista

 27.8.2020  

 Tänään poimimme molemmat puolukoita. Lämpötila oli alle kymmenen astetta ja kädet menivät huomaamatta kohmeeseen. Astiat täyttyivät, minun kolmen litran pikku sankoni ja Helenan kaksi puolentoista litran astiaa. Poimimme valikoiden, sillä kaikki marjat eivät olleet vielä kypsän punaisia.

Kirjoitin eilen Terveisiä Taavetista -blogipäiväkirjaan, että alan kirjoittaa uusiksi vanhaa Repe -nimistä fiktiota. Olen ajatellut sitä alusta asti yhtenä sopivana jatkokertomuksena Kaunis kesäpäivä -blogiin, mutta kun luin Repen kesän kynnyksellä, totesin, että sitä pitää parantaa tai muuttaa. Nyt olen tekemässä sitä ja vieläpä niin, että kirjoitan uuden tekstin suoraan blogia varten eli jaottelen sitä sopiviin kertaosiin. Tein itselleni tällaisen tilauksen.

David Foster Wallacen mielikuvituksekas ja pyörryttävän yksityiskohtaisesti kirjoitettu Infinite Jest on minulla luvussa sivulla 463. Saan nauttia sen parissa vielä jokusen tovin. Osin olen lukenut myös niin, että olen käyttänyt sanakirjaa, mutta enimmäkseen luen ilman tätä tukea ja jos jokin sana tai asiayhteys ei selviä täydellisesti, en koe sen haittaavan tarinakokonaisuutta eikä lukukokemusta.  

28.8.2020

Kun luen Wallacen Infinite Jestiä, ajattelen välillä, että tämä teos on julkaistu alun perin 1995. Eli Wallace ei ollut silloin kokenut vielä esimerkiksi älypuhelinaikakautta eikä edes tavallista kännykkäkulttuuria. Someilu taisi olla orastavana Valloissa yliopistoverkostoissa, mutta se ei ollut kuin aavistus nykymenosta. Wallace kirjoittaa Jestissä tulevasta ajasta, mutta se on vain hänen kuvitelmaansa ja aavistelujaan. Kirjailija on aikansa vanki.

Colette, jonka kirjan Cherin loppu luin hiljattain, syntyi 1800-luvun puolella ja kuoli 1954. Cherin loppu kuvaa sadan vuoden takaista aikaa, siinä on taustana maailmansodan jälkeinen Pariisi ja nimenomaan Ensimmäisen maailmansodan.

Hannu Salama, joka kirjoittaa vielä, aloitti tuotantoaan viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvun taitteessa, jolloin maaseutu oli Suomessa yhä voimissaan ja kirjailijan aihepiiri oli alkuun maalla, siirtyi sieltä kaupunkipaikoille, juopotteluun, ryhdistäytyi Finlandia -sarjassa, jota pidän miehen pääteoksena – ryhdistäytyi siinä mielessä, että Salama hylkäsi perinteisen kirjoitusmallin ja esikuvansa ja ryhtyi oikomaan tekstissään ja alkoi suorasanaiseksi. Olenkohan lukenut Salamaa oikein?

Finlandia -sarjan ilmestyessä ei eletty vielä silloinkaan tietokonekulttuuria, vaikka sellaisista konekummajaisista tiedettiin ja huhu oli vahvana, että tietokoneet tulevat ja muuttavat maailman.

29.8.2020

Myöhään eilen illalla kävimme talon käytävällä katsomassa kellertävää puolikaskuuta. Tunnisteiden takia käytävän valot syttyvät, kun avaa asunnon oven, mutta kuu on sen verran iso kohde, että se näkyy näinkin. Täysikuu on tulevana keskiviikkona. Yllättävän usein käy niin, että taivas on kylkiäisenä vahvassa pilvessä tai sataa.

Parvekkeella erottuivat ensin airuet Arcturus ja Capella. Mars tuli esiin idässä kymmenen jälkeen. Kun Otavan seitsemän tähteä olivat kaikki näkösällä, aloin etsiä taivaanrannasta Perseuksen tähdistön alapuolelta Seulasia ja löysin ne viimein. Siellä rykelmä oli utuisena kuusen latvassa.  

Tänä aamuna lämpötila oli noin kahdeksan astetta. Pyöräillessä oli vilpoisaa sandaalit paljaissa jaloissa. Edellisestä aamu-uintikerrasta oli vajaa viikko. Vesi oli jäähtynyt selvästi. Maisema oli taianomainen, kun sumu pyörteili järven yllä.  

30.8.2020

Ainakin toissapäivänä olen antanut julki harhauttavaa tietoa: Wallacen Infinite Jest ilmestyi 1996, ei 1995. Jälkimmäinen vuosiluku on jumiutunut päähän. Tai sitten pelaamme Monopolia ja sain kortin, jossa lukee Virhe pankissa sinun eduksesi. Epätodellista.

Virhe korjautui avuliaasti netin kautta. Istuimme eilen iltamyöhää kynttilänvalossa parvekkeella, taivas pilvessä ja muistelimme milloin Wallace kuoli? Helena tarttui kännykkäänsä ja kuolinvuosi 2008 selvisi ja samalla hajatietoja, Infinite Jest 1996. Kävin vielä sisällä tarkistamassa asian kirjan etuliepeestä. Oikein, muisti petti.

Tätä kirjoittaessani kello on kymmentä vaille kuusi aamulla, sataa hiljaa, mutta aina välillä kuuluu selvempää ropinaa vasten ikkuna-aluspeltejä. Kynttilä palaa hiipuen, mutta päivä on valkenemassa.

Koska tuli taas puheeksi Jest, kerron, että olin siinä eilen illalla, kun laitoin kirjan pois, sivulla 510. Huumeiden vaikutuksista ja huumevierotuksesta tulee maallikkotietoa. Esimerkiksi marihuana vaikuttaa syljen eritykseen, seuraa todellista ja pakonomaista sylkemistarvetta. Oliko edesmenneellä kirjailijalla paljonkin omakohtaista kokemusta erilaisista tajunnanlaajentajista, piristeistä ja muista riippuvuutta aiheuttavista aineista?

Huomioin eilen, taas, ikään kuin sivusta, että olen Wallacea lukiessani maisemassa, joka on Savitaipaleentiellä Kuutostien alikulun kohdalla ja singahtelen siitä aineettomasti kuin aave suuntaan ja toiseen. Kun luin noin kuukausi sitten Anna Burnsin Maitomiehen, olin samoilla kulmilla, vaikka lähempänä Rantsilanmäkeä, Vintturinmäentien varrella. Aika nopeasti mieli on ottanut tämän Taavetin läheisyyden omakseen.  

Me puhallamme kynttilöitä(2)

>>>jatkuu>>>  

KUNINGATTAREN osa on sellainen, että se osaksi tullut arvoasema voidaan ottaa pois.

Minä olen tottunut vuosien myötä ihmisten hätkähdykseen, kun he näkevät minut ruokakaupassa tai jonottamassa pankkiautomaatille. He näkevät ihmisen, jonka ei pitäisi olla siellä. Heidän mielestään. He reagoivat siihen vaistomaisesti, ajattelevat ja muistavat asioita ja katsovat sen jälkeen poispäin kuin syyllisyydestä kärsivä lapsi tai koira.

Vaikka mitään syytä käyttäytyä niin ei ole eikä ollut.

Olin paljon silloin muutaman vuoden ajan, mutta kun aika eteni, siitä kaikesta muovautui historian käyteainetta, pelkkä tapausmerkintä aikakirjoihin.

En tiedä mitä ihmiset ajattelevat nykyään minun elämästäni? Kuvittelevatko he, että keitän itse kahvin itselleni? Kokkaan itselleni? Uskovatko tavalliset kansanihmiset, jos sanon, että niin se menee?

Kun vien Aldouksen tuomat keltaiset ruusut keittiöön ja etsin vaasin niille, Aldous tulee perässä. Painan kahvinkeittimen päälle. Arkista ja proosallista. Mihin jätin runouteni?

Hei, runous on siinä vierelläni kaiken aikaa, oma Aldous Tsitsikseni.

Siinä suhteessa minulla on ollut onni, että minulla on ollut kolme hyvää ja tärkeää ihmistä elämässäni. Nykyisessä aikuisen elämässäni. Heppu, Prinssi ja Aldous. Kolme miestä.

En laita enkä aseta heitä mihinkään tärkeysjärjestykseen. Se on mahdotonta, koska he ovat tärkeitä minulle jokainen.

Heppu oli uskomaton. Hän oli onnen täyteys. Nainen, minä, joka olin jo hyväksynyt sen, että rakkaus karttoi elämääni ja että se aika, jolloin rakkaus voisi tulla osaksi elämääni, oli livahtanut ohi. Huomaamatta. Kaikessa muussa. Olin hyväksynyt tämän osani ja tyytynyt siihen, elin sitä pystypäin, kaunis, mutta kylmä nainen, kun kohtasin hämmästyen pyörremyrskynä eteen osuneen elämäni miehen.

Heppu jätti minulle tilan. Uskon, että joku nuorempi mies ei olisi ollut siinä suhteessa yhtä antelias. Hepulla oli niin paljon elämää takana. Hänelle oli karttunut huimaavaa sydämen viisautta. Hän oli maailman sydämellisin ja lämminsydämisin ihminen. Hän peitti sen puolen itsestään leikkimieliseen esittämiseen, varsinkin julkisuudessa, mutta voi hyvät pojat, olisitte nähneet tämän sankarinne kotioloissa. Heppu istumassa karvalankamatolla lattialla nojatuolini, lukutuolini edessä ja nojaamassa jalkojani vasten. Sitä elämystä en vaihtaisi mihinkään.

”Sä olet kattanut valmiiksi”, Aldous Tsitsis toteaa.

”Kyllä.”

Hymy vastaukseksi. Aivot raksuttavat.

”Sä olet kaunis tänään.”

Koskaan ei tiedä etukäteen aivan varmasti mitä Aldous saattaa sanoa seuraavaksi. Arvaamaton, mutta hyvällä tavalla. En pelännyt Aldouksen seurassa. En ole pelännyt koskaan.

Harkitsen hetken ennen kuin sanon takaisin: ”Niinkö sinä sanot? Olen siis kaunis tänään, mutta en ollut eilen.”

”Olitpas. Olet aina kaunis. Maailman kaunein nainen.”

”Maailman kaunein nainen on tällainen homssuinen, vanha nainen harmaata tukassa.”

”Harmaa on tyylikästä.”

Miehet. Nämä kolme tärkeää henkilöä elämässäni ovat kaikki miehiä. Psykologin kynä tekisi tässä kohtaa pari pikaista pyörähdystä paperilla.

Ehkä tekisin viisaimmin, jos pitäisin suuni kiinni? Tai veisin kynät helkkariin tästä talosta. Talosta, vaikka tämä ei ole talo siinä mielessä kuin minä ymmärrän sen, mutta en vain osaa sanoa huoneisto. Se vika on ollut minussa ikiajan. En ole mennyt siltä osin pilalle vasta ja vain näiden työelämäkuvioiden takia ja aikana.

Jos ihminen tekee päivätyönsä kiinteistöfirmassa, markkinoi ja välittää työkseen huoneistoja ja neliöitä ja työtiloja, varastoja, siinä seassa alkaa väkisinkin karttaa esimerkiksi sanaa huoneisto. Talo on talo, se on selvä, mutta mikä on huoneisto? Se on uudissana suomen kielessä, mutta se ei ole kovin suomalainen juttu. Koti. Talo. Huoneisto. Mikä näistä kolmesta ei kuulu joukkoon?

Nainen näiden kolmen miehen seurassa, lähellä, kenties keskellä ja keskipisteenä on kylmä, omasta mielestään.

Kuvat, joita minusta on julkisuudessa, mairittelevat ja antavat väärän signaalin. Kuvat eivät saa esiin kylmyyttä minussa. Minussa on sitä. Oikeasti kätken herkän sisimpäni kylmän ja kovan ulkokuoren alle. Ristiriitainen nainen, koska oletus on, että nainen on aina pohjimmiltaan pehmeä ja hellä.

Vien vaasin ruokapöydälle.

Ajattelen kenelle nämä ovat tai kummalle tai keille? En sano mitään ääneen, mutta Aldous Tsitsis lukee ajatukseni. Tiedän sen ja sen takia minun on niin helppo olla hänen kanssaan. Ihminen, joka tuntee minut perin pohjin. Häneltä minun ei tarvitse salata eikä piilotella mitään. Paitsi joskus. Esimerkiksi tänään.

Asettelen kukkia ja odotan mitä Aldous sanoo. En odota turhaan.

”Ne ovat sinulle”, sanoo ajatustenlukija. Oma ajatustenlukijani, omatuntoni, oma linnunpoikani.

Ajattelin silloin alkuaikoina, kun analysoin Aldousta ja itseäni siinä sivussa ja vähän ennakoiden meitä kahta, ajattelin ja ihmettelin miten sylki ja kuola ei valunut holtittomasti Aldouksen suusta? Olisi luullut. Oletan, että jos istuisin itse suu hervottomana auki tuolissani ja tuijottaisin kaukaisuuksiin, jossain välissä suuhun kertyvä sylki valuisi alahuulen yli. Siksi minä nieleskelen. Jotta saisin syljen pois suusta.

Mutta Aldouksella ei ole tätä ongelmaa tai hän ei tiedosta sitä. Hän voi istua suu hervottomasti ja rumasti apposen auki ja sylki kai kuivuu ennen kuin sitä kertyy niin paljon, että se menisi huulen yli leualle.

Inhosin häntä aluksi, mutta kielsin itseäni tuntemasta niin. Mietin ja analysoin asiaa ja ajattelin, kuten jo mainitsin, että jos olisin sokea enkä näkisi Aldous Tsitsisin olemusta, mitä pitäisin hänestä silloin? Pitäisin. Se oli vastaus. Ja kun sanoin itselleni pitäväni Aldouksesta, aloin pitää oikeasti. Totuin asioihin ja kun olin tottunut, mitään kestämättömän rumaa ja vastenmielistä ei ollut enää olemassa.

”Mitä pidät?” Aldous kysyy.

”Nätit. Kiitos.”

Mitä tein seuraavaksi?

Aldous on minua lyhyempi. Hän on minun poikani. Hän on perinyt sen kiintymykseni, jonka olisin suonut pojalleni. Aldous korvaa myös Hepun, miehenä. Näiden kahden korvaustoiminnon lisäksi Aldous on oma, ainutlaatuinen itsensä.

Hän on minua pienempi. Hän on jäänyt sellaiseksi. Kiedon käsivarteni hänen ympärilleen, vedän hänet itseäni vasten, taivutan kaulaa ja Aldous katsoo minuun puoliksi ylöspäin. Hänen kätensä kiertyvät vaistomaisesti ympärilleni ja vedän päätä hieman taaksepäin ja käännän sitä ja Aldous vastaa kohottamalla kasvojaan niin, että huulemme koskettavat toisiaan ja suutelemme. Märkä, ihana suudelma.

”Voi, että”, sanon, kun pääsen vetämään henkeä.

”Ihanaa”, Aldous vastaa.

Ensimmäisen kerran, kun Aldous ja minä rakastelimme, se tapahtui sillä lailla erikoisesti ja puolinaisesti, että Aldoukselta tuli kesken suutelemisen. Hänellä ei ollut kokemusta. Hän koki ilmeisesti tilanteen niin järisyttävänä, että sai siemensyöksyn, laski housuihinsa.

Tässä näkee kielen epätäsmällisyyden. Erilleen otettuna, yhteydestään irrotettuna housuun laskeminen tarkoittaa, että tulee kuset housuun tai paska, ei siemensyöksy.

Sanoissa on petraamisen varaa.

Ja puhuuko hieno nainen noin? Ei kai sentään? Hieno nainen ei edes paskanna. Oletko nähnyt koskaan hienon naisen paskantavan?

Mies siis kiihtyy, mutta tässä näkee, täten todistuu, että nainen kiihtyy yhtä lailla.

Kiihtynyt nainen, jos kiihko on ilman erehtymisen mahdollisuutta eroottista, saa miehen laukeamaan heti.

Kiihtymistä on kahdenlaista. Tai ehkä sitä on monenlaista? Monia asioita on monenlaisia.

Runotyttö rakastaa runoja / niitä on mukava punoa / kesken päivän ja illan / kesken kaiken / kylvyssä tai ilman.

Näytän tämän tuoreen runon Aldous Tsitsikselle. Hän lukee sen sillä aikaa, kun haen ja kaadan kahvia meille.

”Hyvä”, Aldous sanoo. ”Saanko minä pitää tämän?”

”Saat niin kuin aina.”

Aldouksella on varmaan kokoelman verran runoja minulta. Minun osaltani ne ovat päiväämättömiä enkä ole merkinnyt niitä minnekään ylös. Niitä vain karttuu ja annan ne pois. Koen sen elämäntehtäväkseni. Kauniita runoja ei saa pantata.

Tiedän ja uskon, että Aldous vie ne jonain päivänä kustantajalle, minun nimissäni. Uskon, että Aldous on kirjoittanut jokaiseen runoon liitteeksi kenen tekemä se on, Marian ja lisäksi päivämäärän, jolloin se on tullut hänen haltuunsa. Hovilukija Aldous Tsitsis. Se siellä on johdantona runokirjassani, Aldous Tsitsiksen kirjoittama esipuhe lyhyine elämäkertoineen ja tärkeimpine päivämäärineen.

Kaadan meille kahvia ja Aldous lukee runoni kolmeen, neljään kertaan.

”Sä muistat sen kohta ulkoa”, sanon. Sanon yleensä niin. Se on minun repliikkini tässä ikuisuusnäytelmässä.

”Niin kuuluu”, Aldous vastaa, niin kuin kuuluu.

Olemme ennalta-arvattavia. Jatkamme rituaalia. Elämä on yksi rituaali muiden joukossa. Ensin sytytämme kynttilät, sitten puhallamme ne, syömme palan kakkua, juomme kahvia, otamme lisää kakkua toiselle kupilliselle, juomme jälkiruuaksi punaviiniä, laitan soimaan jonkin cd:n, josta Aldous pitää, esimerkiksi Abbaa tai Beatlesia. Sitten seuraa erinäistä epämääräistä, mutta rituaali huipentuu makuuhuoneen sängylle. Musiikki tulvii avoimesta ovesta ja me huohotamme toistemme suuhun ja annamme elämälle sen mikä on elämän.

>>>jatkuu>>>  

Terveisiä Taavetista

 23.8.2020  

Illalla alkoi tihkuna sade, joka on valellut yön pimeät tunnit virvoittaen kuivuudessa riutunutta maankamaraa. Nyt aamulla taivas on pilvessä, ruoho kasteista ja Vallitien asvaltti märkää.

Otin eilen irti seinästä television ja modeemin töpselit. Emme ole avanneet televisiota moneen päivään, joten se on turhaan valmiudessa. Esimerkiksi eilen illalla istuimme pimeässä parvekkeella ja tarinoimme keskenämme. Tällä kertaa ei ollut tähtiä nähtävänä, mutta Helena laittoi kynttilän lyhtyyn ja sytytti sen. Wlan-reititin on kytkettynä ja päällä, joten olemme kuitenkin kaiken aikaa täysillä netissä.

Tänä aamuna vietimme rauhallisen aamuhetken parvekkeen pöydän ääressä. Pidennetyn aamuhetken, sillä nautimme ensin teetä leipien kanssa ja myöhemmin santsasimme kahvilla.

Luin juuri läpi viimeiset kaksikymmentä sivua Me puhallamme kynttilöitä -fiktiota – sitä jatkokertomusta, jonka ensimmäinen osa tuli julki Kaunis kesäpäivä -blogissa toissapäivänä – ja jossa tekstissä huomasin muutaman kömpelön sanamuodon, jotka muutin. Muutin ne mieleisekseni. Siirryin sanailemaan tähän blogin päiväkirjaan. Pulut kujertavat seurakseni. Linnut lannoittavat ikkunapellit, mutta tekevätkö ne saman ajatuksilleni? Helena innostui leipomaan sämpylöitä, jotta meillä on perunoiden ja rouskukastikkeen kanssa lämpimäisiä.

24.8.2020

Eilen kirjoitin tähän blogiin, että vedin telkun ja modeemin töpselit irti, koska televisio seisoo tyhjän panttina. Muutama tunti myöhemmin Helena huomasi, että Mestarien liigan loppuottelu tulee illalla ja se näytetään ilmaiskanavalla. Eli laitoin telkun päälle. Tällä tavalla saa näemmä houkuteltua sopivia ja mieleisiä ohjelmia. Täytyy pitää mielessä.

Luin välilukemisina Coletten kirjan Cherin loppu. Annoin sen Helenalle lahjaksi tässä eräänä päivänä ja hän luki sen ja piti kovasti, mutta hänelle jäi siitä yksi kysymys, jota hän ei voinut tehdä ennen kuin olen lukenut kirjan. Joten luin sen eilen iltapäivän ja illan aikana. Hyvä kirja mielestäni. Helena halusi kuulla missä asennossa eräs henkilö on tehdessään itsemurhan? Minun piti näyttää se asento. Näytin ja Helena sanoi, että hän tajusi sen hetkeä ennen kuin esitin tätä itsemurhaajaa ja rusentelin tyynyä naamaani vasten. Ase oli virtuaalisena kädessäni.

Coletten Cherin loppu oli 30:s lukemani kirja tänä vuonna. David Foster Wallacen Infinite Jestissä olen sivulla 414. Edellisessä ollaan sadan vuoden takaisessa Pariisissa ja jälkimmäinen sijoittuu lähitulevaisuuteen Amerikan mantereella.  

25.8.2020

Kaunis kesäpäivä -blogissa tulee tänään julki Me puhallamme kynttilöitä(2). Nämä fiktiot, joita olen laittanut blogiin, Tipit, Anna käsi, Isien maa ja Makeaa lupiinia ovat käyneet eri kustantajilla tai kilpailuissa, mutta vain Anna käsi on julkaistu, Reuna -kustantamon antologiassa Joki 33 kokijaa. Tietenkin tekstit ovat joutuneet kokemaan korjauksia ja muutoksia, mutta ehkä ne kestävät sen.

Huomasin tässä eräänä päivänä, että alkuasukkaat ovat tehneet talismanin parvekkeen ikkunapellille. Vai onko se jokin muu viesti tai vastaava?

26.8.2020

Palasimme metsästä. Keräsimme mustikoita, puolukoita ja muutama kanttarelli löytyi lisukkeeksi. Mustikoiden aika alkaa olla ohi, mutta onneksi on puolukoita. Punaisia puolukoita vihreää taustaa vasten. Piristävän värisiä punaisia puolukoita metsänpohjan hämyssä.

Aloin työstää ja kirjoittaa uusiksi toissapäivänä vanhaa aihetta, josta olen tainnut mainita aiemmin tässä blogissa: Repe. Idea siihen on vuodelta 1995. Sinä vuonna vietimme koko vuoden Helsingissä. Kauimmillaan kävimme Suomenlinnassa, Lauttasaaressa ja Haltialassa, mutta emme ylittäneet minään päivänä Helsingin kaupungin rajaa. Aika erikoinen vuosi.

Repe on Kallion kasvatti. Olen tehnyt aiheesta noin kymmenen erilaista versiota ja joista olen saanut viimeisen muka valmiiksi vuosi sitten. Siinä on kuitenkin yksi vika. Repe hortoilee tovin maaseudun puolella eli kehä kolmosen ulkopuolella. Helena ehdotti, että poistan tekstistä kaiken, mikä on maaseutua. Se ei sovi yhteen Kallion katujen kanssa. Okei, tehdään niin.  

Me puhallamme kynttilöitä(1)

 

ME PUHALLAMME KYNTTILÖITÄ  

  

KAHDEKSAN kynttilää. Kolme vihreää, yksi keltainen ja neljä punaista. Värit ovat tarkoituksellisia. Punaisten kuuluisi olla mustia, mutta mustat olisivat olleet liian synkkiä. En halunnut niitä.

Seison ikkunassa ja katson alas Runeberginkadulle. Rakastan tätä maisemaa, puistikkoa siinä vastapäätä. Toivottavasti siihen ei rakenneta koskaan mitään. Toivottavasti siihen ei rakenneta minun elinaikanani.

Prinssin syntymästä on kahdeksan vuotta. Hän eli kolmevuotiaaksi. Heppu eli vuoden kauemmin. Neljä vuotta olen elänyt sen jälkeen yksin.

Valehtelen, hymähdän itseäni. Runoilen omiani. Aldous Tsitsis on yhä mukana minun elämässäni. Hän on ollut siinä osallisena kaikki menneet kahdeksan vuotta, kahdeksan kynttilän ajan.

Saa olla. Hän saa olla oma sydänkäpyseni.

Olinko vaihtanut Prinssin ja Hepun Aldoukseen? Ei. Aldous tuli hätiin, kun maailma romahti. Kenestäkään muusta ei ollut ojentamaan auttavaa kättään. Vain Aldous Tsitsis oli kyllin vahva ja empaattinen siihen. Ihminen, joka on heikko ja vahva, vianaluinen, mutta kokonainen.

Mietin, että joku voisi luulla, että Aldous Tsitsis on koiran nimi, mutta Aldous on runoilija, muusapoika. Hän on ristinyt minut Mariaksi. Me olemme toisillemme Maria ja Aldous, Aldous Tsitsis. Aldous fanitti minua ja fanittaa.

Se alkoi sillä. Se alkoi silloin, kun odotin, jo sitä ennen, mutta tulin tietämään asian vasta odotusaikana. Aldous Tsitsis tiesi sen ennen. Hän oli päättänyt niin. Sain kaikenlaisia lahjoja. Kansa rakasti minua. Heppu sanoi, että kansa on saanut kuningattarensa ja annoin Hepun puhua niin. Kaiken paljouden mukana Aldous Tsitsis lähetti runojaan.

Silti Aldous oli ja on ainoa, joka näki sisimpääni. Hänellä on siihen tarvittava kyky. Hän on myötäelävä ja -tunteva.

Prinssin syntymän jälkeen kävi kerran niin, että Heppu väsähti reisiväliini. Luulin, että hän tuli, mutta kun Heppu retkotti vain velttona siinä, kaiken voimansa menettäneenä, käskin mieheni lopettaa pelleilyn ja siirtyä viimein.

”Siirry, rontti.”

En sanonut niin. Jotenkin toisin: ”Rahjus. Hei, sun kova leukasi painaa mun solisluuta.”

Rahjus? Niinkö nimittelin? Omista sanomisistaan ei voi olla varma.

Siitä täytyy kirjoittaa runo. Se täytyy kirjoittaa valmiiksi. Alku on: Sun leukasi painaa mun solisluuta / olet väsynyt, huomaan / mutta voisitko silti siirtyä hieman.

Silti ei ole hyvä. Katson ikkunaa. Ovikello soi.

Kävelen olohuoneen läpi, ruokapöydän ja sillä olevan kahdeksan kynttilän koristaman kakun ohi eteiseen ja aukaisen oven.

Aldous Tsitsis hymyilee minulle. En pidä häntä enää rumana. Olen tottunut Aldouksen toispuoliseen naamaan ja auki olevaan idiootin suuhun.

Aldous on idiootti. Hän ei yritäkään olla eikä esittää mitään muuta. Hän on oma itsensä.

Kun me rakastelimme ensimmäisen kerran, sanoin ja muistutin itselleni, että jos olisin sokea, voisin luulla, että tämä mies rinnoillani on salskea ritari eikä tällainen vianaluiseksi jäänyt menninkäinen. Aldouksella on vikansa, mutta eikö meillä kaikilla ole? Jos minä olen ulkonaisesti kaunis, olenko sitä samassa määrin kuin Aldous Tsitsis on sisimmässään.

Hänellä on kultainen sydän.

Aldouksella on kukkia minulle, keltaisia ruusuja.

”Kiitos”, kiitän.

Nimet ovat meidän oma maailmamme. Aldous vaati sitä ehdottomasti. Hän halusi antaa minulle uuden nimen, ristiä minut Mariaksi ja hän pyysi, etten muistelisi enää entistä nimeäni. Sitten Aldous ilmoitti mahtipontisesti, että hän olisi jatkossa Aldous Tsitsis.

”Käy”, muistan nauraneeni. Se oli silloin, noin kahdeksan vuotta sitten, kun minulla oli vielä paljon syytä nauraa.

Sanoin, että nämä nimet kävivät minulle, kunhan Aldous ei vaatinut, että meidän pitää virallistaa ne?

”Ei tarvetta”, Aldous vastasi. ”Riittää, kun me käytämme niitä ja tiedämme ne. Maria on ensimmäinen nainen. Raamatun nainen.”

”Miksi Aldous Tsitsis? Mistä se Tsitsis tulee? Mistä ne molemmat tulevat?”

Aldous tuli Aldous Huxleysta, kirjailijasta.

”Oletko lukenut Aldous Huxleyta?” kysyin.

Aldous sulki suunsa. Hän pudisti päätään. Turpeat huulet heiluivat. Sitten hän aukaisi suunsa ja hymyili taas älytöntä hymyään, suu, kitalaki näkyen kuin linnunpoika.

Minun linnunpoikani. Olin ajatellut monesti niin.

Linnunpoika oli myös mies. Hänellä seisoi niin kuin kenellä hyvänsä miehellä. Hän ruiskutti spermansa sisälleni. Voiko kahden ihmisen läheisyys olla sen intiimimpää? Silloin mikään ei ole heidän välissään.

”Vau miten hieno kakku”, Aldous Tsitsis sanoo välittömään tapaansa ja jatkaa: ”Päivänsankari olisi ollut iloinen.”

”Päivänsankari olisi ollut iloinen”, toistan hänen sanansa. Niin totta. Prinssi olisi täyttänyt kahdeksan. Hän olisi ollut menossa toiselle luokalle kouluun. Olisi mennyt.

Kun Prinssi kuoli, syynä oli komplikaatio. Tyhmä sana. Vihasin sitä silloin ja vihaan nyt ja aina.

Se oli huonoa tuuria. Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että geenit olisivat olleet huonot. Muka. Mies, siittäjä oli vanha ja minä en ollut enää aivan nuori, mutta ne olivat merkityksettömiä seikkoja. Koko katastrofin alku oli jokin pieni mikrobi ja johon lapsen elimistö reagoi liian voimakkaasti ja seurasi komplikaatio.

”Sanoinko pahasti?” Aldous kysyy. Hän laskee kätensä rauhoittavasti kämmenselälleni.

”Et. En ole enää vereslihalla.”

”Hui. Älä sano noin.”

”Anteeksi”, pyydän. Unohdan helposti, että Aldous on niin lapsenherkkä. Hänessä on olemassa yhtä aikaa lapsi ja aikuinen, viisaus ja lapsellisuus. Hän lukee, tekee runoja ja tuntee syvää kiintymystä, palvovaa kiintymystä, mutta se ei ole silti sama kuin aikuisen tunneskaala. Aldous on lapsi. Aldous on osin aikuinen. Molempia yhtä aikaa. Hän on tietoinen omasta vajavuudestaan ja itkee sitä äänettömin ja näkymättömin kyynelin.

Näin minä tulkitsen.

Hän ei ole millään muotoa diplomaatti. Silloin, kun Heppu eli vielä ja oli terve, minulla oli heissä kaksi ääripäätä, toinen rationaalinen, horjumattoman itsetunnon omaava, empaattinen mies ja toinen, jokeri, pelaamaton kortti, hiomaton timantti, jonka valmistus oli jäänyt vähän kesken ja jäisi siksi ainiaan. Rosoa herkän sydämen ympärillä.

”Kirjoitin sulle tämän.”

Aldous ojentaa muistivihkonsa.

Rakas ystävä on hän / jonka luokse aina kaipaa / ja jonka vierellä / löytää oman paikkansa.

”Nätti”, kehaisen.

”Onko se valmis?”

”En tiedä. Onko mikään koskaan valmis?”

Aldous kiertää käsivartensa ympärilleni ja rutistaa minut itseään vasten. Tunnen hänen siittimensä vasten reittäni. Hän on kiihottunut.

”Anteeksi, tarkoitus ei ollut vihjata mitään”, hän sanoo ja hymyilee suu auki.

Tätä minä tarkoitan. Aldous Tsitsiksen älyssä ja oivalluskyvyssä ei ole mitään suuria puutteita. Hän ymmärtää kyllä, mutta hän ei ole sliipattu ja ilmiselvästi hän ei halua olla sitä. Hän kokee kai sliipattuna olemisen valehteluna ja teeskentelynä ja eikö se sitä ole?

>>>jatkuu>>>

Terveisiä Taavetista

 19.8.2020  

Noin viikko sitten Helenan tietokone pimeni. Se oli oireillut aikaisemmin ja viestinyt, että emolevy on täynnä. Ei auttanut, vaikka Helena poisti kasapäin kuvatiedostoja ja vanhoja sähköposteja. Lopulta kone ei käynnistynyt ollenkaan, vaan tuijotti vain mykkänä mustalla näytöllään. Se oli siirtynyt tietokoneiden bittilään.

Maanantaina talouteemme tuli uusi tietsikka. Sille oli tehty valmiiksi käyttöönotto, mutta silti riitti ihmettelemistä ja opettelemista. Ensimmäinen asia oli päiväys, joka oli viassa. Sitä ei päässyt korjaamaan ennen kuin kone sai nettiyhteyden. Se onnistui ja hoitui. Asiat etenivät. Muistelimme miten hankalalta oli tuntunut, kun hankimme ensimmäisen tietokoneemme? Se tapahtui vuonna 1995. Kone oli 486. Sitä edeltävä konesukupolvi oli 386, jossa oli ensimmäisen kerran windows. 486:n jälkeen tuli Pentium. Nyt en tiedä eikä erikoisemmin kiinnosta, mikä uusimman tietokoneemme virallinen nimi tai tunnus on? Käyttöjärjestelmä on Windows 10.

Laitoimme kännyn herättämään viime yönä puoli kolme. Kävimme parvekkeella tutkailemassa tähtitaivasta. Venus näkyi kirkkaana ja Ajomiehen tähdistöstä vielä idempänä oli Seulaset.

Tänään aamulla pyöräilimme Nummelle. Keräsimme pienen erän mustikoita ja saimme kylkiäisinä mukaamme muutamia eläväisiä hirvikärpäsiä.

Kävimme vaihteeksi torilla syömässä vedyt puistopenkillä. Ostimme torikojusta perunoita, herneitä ja toisesta kojusta ahvenkukon ja muuta.

20.8.2020

David Foster Wallacen Infinite Jest on sivulla 372. Siinä tapahtumat ovat parhaillaan Bostonin AA:ssa. Pitkiä, kertovia, harhailevia lauseita – pisteestä pisteeseen venyy pisimmillään kokonaisen sivun mittaiseksi ja menee jopa yli. Kirjassa seurataan samoja henkilöitä, pätkän sieltä, pätkän täältä. Toisissa viivytään pitempään kuin toisissa ja osa henkilöistä, joita on seurattu, ajautuu toisten vastaavien joukkoon, esimerkiksi AA:n kokouksissa.

Olen lukenut tätä isoa opusta kolmanneksen ja ajassa kuukauden. Tätä menoa tätä tulevaa ”riemua” riittää kaksi kuukautta eteenpäin. Suomennos on tulossa.  

Me puhallamme kynttilöitä -fiktio, joka on tulossa julki Kaunis Kesäpäivä -blogissa, on viimeisessä työstövaiheessa. Luen sitä läpi ja teen vielä tärkeitä pilkkumuutoksia sivulla 48 eli tekstin puolivälissä. Työskentelen se mielessä, että voisin päästää ensimmäisen osan julki huomenna. Me puhallamme kynttilöitä on toistaiseksi pisin proosakatkelma, näyteteksti, jonka laitan esille.

Tipit tuli ensimmäisenä, lyhyet tekstit Anna käsi ja Isien maa seuraavina ja kesäjatkokertomuksena Makeaa lupiinia. Annoin näille teksteille mahdollisuuden. Päästin ne lentoon. Toinen ajatus on, että palaan täten vanhaan proosaperinteeseen, jossa tekstit ilmestyivät vihkoina tai lehtien jatkokertomuksina ja vasta, jos niissä oli ainesta, ne saatettiin kasata kirjoiksi.

21.8.2020

Me puhallamme kynttilöitä -avaus tuli julki. Helena näytti sille vihreää valoa. Olen käynyt tätä tekstiä läpi kahden viikon ajan keskimäärin kaksi tuntia päivässä ja muutellut sitä. Lisäksi olen korjannut virheitä ja uusia virheitä, joita syntyy korjausten yhteydessä. Välillä tuntuu siltä kuin olisin korjannut jonkin tietyn virheen aiemmin ja teen siis saman korjauksen uudelleen. Ehkä aiempi korjaus ei ole tallentunut? Älykkäämpi selitys on se, että jos olen poistanut vaikka ylimääräisen t-kirjaimen – aikonut tehdä sen – olen saattanut painaa silti väärää painiketta – deleten vieressä näppäimistöllä on home ja jolloin mitään poistoa ei ole tapahtunut. Huomaan silloin tällöin, että olen painanut deleteä, kun on pitänyt painaa home ja päinvastoin.

Mutta Me puhallamme kynttilöitä numero yksi on vihdoin maailmalla. Olo on kuin olisimme olleet niityllä laskemassa kirjekyyhkyn irti. Jatkan silti edelleen tämän käsikirjoituksen parissa. Tänään aamupäivällä kävin sitä läpi puoliväliin ja tein muutaman korjauksen tai parannuksen. Äsken, kun avasin tiedoston, huomasin, että juuri siinä kohdalla, keskellä sivua edessäni on tekstinkohta, jossa ”he” tekevät jotain, kun sen piti olla ”me”. Korjauskynä heilahti.

22.8.2020

Vaihteeksi aamu-uinnilla Ala-Kivijärven hienolla Sorosenselän rannalla. Kuutostieltä kantautuu sopivilla tuulilla rekkojen ja sen takaa rataa myöten kulkevien tavarajunien ääntä ja kolketta, mutta tänä aamuna äänien häly nousi niin päällekäyvän kovaksi ja tuntui tulevan ihan siitä vierestä, että piti kääntyä katsomaan, tuleeko sieltä jokin hävittäjälentokone vaikka metsänrannan yli? Ei tullut. Mietimme äänen ja äänien lähdettä ja päädyimme siihen, että ehkä kaksi pitkää, täydessä lastissa olevaa junaa on tullut sopivasti vastakkain ja äänet kaikuneet niistä moninkertaisina toisiaan vasten. Kun siihen lisää vielä rekkaliikenteen tuomaan oman lisänsä, meteliä on.

Kävelimme kauppamatkan yhteydessä kaurapellon laitaan. Tuoksui myöhäiskesän kypsyvälle viljalle. Haukka lensi läheltä vauhdilla yli ja laskeutui jyrkästi kaartaen alas pellon keskelle. Tuli mieleen onko se sama lintu, joka on käynyt iltaisin Vallitiellä, laskeutunut asvaltille odottamaan saalista ja noussut siitä nopein siiveniskuin ilmaan, tehnyt koukkauksen hämärässä ja palannut takaisin asvaltille? Olemme nähneet sen nyt neljänä tai viitenä peräkkäisenä iltamyöhänä.

Terveisiä Taavetista

 15.8.2020  

Nurmikolla sienet tervehtivät elokuun aamua, toiset vielä virkeinä ja toisissa mailleen menneen patinaa. Poljimme niiden ohi Ala-Kivijärven uimarannalle. Siitä on yli viikko, kun uimme siellä viimeksi. Pilviä oli taivaalla, mutta ne häipyivät taivaanrantaan ja aurinko tuli esiin.

Taavetin Linnalantie oli hiljainen näin lauantaivarhaisena, mutta kuutostien kumu kuului.

Aloittelemme arkea viikon autoloman jälkeen. Totesimme, että ajomatkaa kertyi yli tuhat kilometriä. Auto tuli sinuiksi, ei siinä, mutta enpä tiedä, en ottaisi sitä silti jokapäiväiseksi kaveriksi. Kävelen mieluummin tai pyöräilen, kuljen kevein kantamuksin tai ainakin vähemmin huolin. Ja huollettavin.

16.8.2020

Taidamme olla hullaantuneet juniin muun kumman ohessa.

Eilen teimme päiväkävelyn alas radalle, asemalle. Kukko kiekui. Talojen ja pihapuiden välistä pilkotti tuleentuva viljavainio. Tulin ajatelleeksi niitä ääniä, joita kuuli ennen aikaan maatalon pihassa: Kukko kiekui, kanat kaakattivat, siat röhkivät, lehmät ammuivat, lampaat määkivät, hevonen hirnui, kissa naukui ja koira haukkui.

Asemalla näimme ensin lännestä tulevan, pitkän tavarajunan ja viisi minuuttia myöhemmin meni ohi yhtä pitkä puujuna, tyhjänä tulossa idän puolesta.

Eilen illalla taivas selkeni, pimeä lankesi varhain ja näimme tähtien syttyvän. Jupiterista en ole maininnut ehkä aiemmin, mutta se näkyy, kun menee ulos meidän kerrostalon pihalle, muita, oikeita tähtiä kirkkaampana ja isompana eteläisen taivaanrannan yläpuolella. Eilen tuli uutena havaintona Mars. Helena huomasi sen idän taivaalla. Arvelin ensin, että se voi olla lentokone, joka oli nousussa, mutta ei, se pysyi paikallaan. Almanakassa on planeettojen kohdalla neljän suurimman, meille Maahan paljain silmin näkyvien planeettojen nousu- ja laskuaikoja ja erikseen yhteenveto niiden näkymisestä koko vuoden osalta.

Sunnuntaiaamu nummella. Eli Kelveläntien varrella, Näkötorninmäellä tai sen kupeella. Eiköhän sitä voi nimittää nummeksi?

Löysimme kuivakoita kanttarelleja spagettikastikkeeseen, mustikkaa ja puolukkaa. Luulen, että kaksi hirvikärpästä hurahti korvanjuureen. Toinen taisi lähteä heti pois ja toinen hävisi, kun vedin kammalla hiusten läpi.

17.8.2020

Seuraava Kaunis kesäpäivä -blogissa julki tuleva fiktio on nimeltään Me puhallamme kynttilöitä. Se on vielä kypsymässä, mutta kerron siitä: Aihe valtasi minut kaksi ja puoli vuotta sitten. Kirjoitin reilun sata sivua pitkän käsikirjoituksen ja lähetin tekstin maailmalle kokeilemaan onneaan. Onni ei ollut myötä. Korjasin käsikirjoitusta ja se kutistui melkein kolmanneksen. Edelleen ei herättänyt suurta kiinnostusta eikä intohimoja.

Keväällä luin Me puhallamme kynttilöitä läpi ja totesin, että se vaatii parannuksia. Nyt kesällä, kun alkoi tuntua, että laitan tämän tekstin blogiin, tein ja teen vielä näitä parannuksia ja jaottelin tekstin sopiviksi annoksiksi. Kuvittelin, että voisin laittaa julki tänään ensimmäisen osan, mutta siirrän sen tuonnemmaksi.

18.8.2020

Eilen iltayöstä seurasimme jänistä, joka ylitti tienristeyksen ja söi puputti herkkupaloja ojanpenkalta. Sitten huomasimme linnun istumassa Vallitien asvaltilla. Se oli liian pieni harakaksi, mutta jotenkin outo verrattuna rastaisiin. Päädyimme oletukseen, että se oli jokin pieni haukka. Se asettui asvaltille ja teki syöksyjä siitä hyönteisten perään ja palasi takaisin tielle. Tänään tutkin lintuopasta ja sen perusteella lintu saattoi olla nuolihaukka. Sen ravintona mainittiin myös lepakot ja niitähän on jahdattava pimeällä.

Kävin yöllä puoli kolmen aikaan parvekkeella. Yksi tähti itäisellä taivaalla vei heti huomion: Venus. Luin aamulla almanakasta, että Venus siirtyy Kravun tähdistöstä Orionin tähdistöön ja lähestyy loppuvuodesta aurinkoa ja katoaa näkyvistä.

Aamulla puoli kuudelta lämpötila oli vain seitsemän astetta. Vallitien toisella puolella oli kaksi jänistä viettämässä aamuhetkeä. Helena haki kameran. Kun hän laittoi sen päälle, kamerasta pääsi rapsahdus ja saman tien molemmat jänikset hypähtivät muutaman askeleen, mutta jäivät sitten kuulolle.

Pyöräilimme Tervalamminsuolle, Puukylän puolelle. Mustikoita, muutama puolukka, yksittäisiä kanttarelleja, kangastatti ja jokunen rousku.