>>>jatkuu>>>
Profeetta laskeutui huutelemaan viisauksiaan vuoreltaan.
Isä menetti poikansa, oletan, mutta äidillä taisi olla nyt molemmat, ainakin puoliksi, sekä poika että tyttö. Äidin poika oli melkein tyttö.
Isä ei ollut äidin mukana enkä edes odottanut enkä olettanut sitä. Asumme vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä toisistamme, mutta äiti vieraili nyt ensimmäisen kerran uudessa kodissani. Isäni ja isovanhempani eivät ole käyneet täällä. Isovanhemmiltani veisi vajaan tunnin kulkea julkisilla ovelleni. Olen asunut nykyisessä asunnossani melkein puoli vuotta. Niin aika vierii. Vierii kosketuksitta.
Ajattelen, että vaikka asuisimme tässä samassa kerrostalossa, äiti olisi tullut käymään vasta nyt. Hänellä ei ollut asiaa ennen. Jäin miettimään sitä teoreettista tilannetta, jossa asuisimme isona perheyhteisönä samassa isossa lukaalissa sekä vanhempani, isovanhempani että minä, viiden kesken. Olisiko silloin mahdollista sivuuttaa toisensa huomiotta? Oletan, että siinä mallissa se ei onnistuisi, mutta nykymuodossa kyllä. Nykymaailmassa yhteydet ovat helpottuneet ja välimatkat lyhentyneet, lyhentyneet sikäli, että välinkulku on nopeutunut. Viimeisenä silauksena nettiyhteys on vauhdittanut ja nopeuttanut asioita ja lopullisen kuoliniskun on antanut aina ja kaikkialle mukana kulkeva, jatkuvasti päivystävä ja yhteyttä pitävä älypuhelin.
Luulisi, että olisimme yhteydessä puhelimitse päivittäin, ei välttämättä puhuen, mutta tekstaillen ja lähettäen kuvaterveisiä, mutta kun yhteydenpito on näin täysin vaivatonta ja puoliautomaattista, siitä tulee näemmä myös tarpeetonta.
Vai onko selitys se, että juuri minuun ei haluta tai ei uskalleta pitää yhteyttä? Olenko arvaamaton ja siksi vaarallinen tai ei-toivottu?
”Kiva keittiö”, äiti kehui, kun laitoin kahvia tulemaan. Mittasin porot, painoin keittimen päälle ja nostin mukit pöytään.
”Mulla ei ole varsinaisia kahvikuppeja”, sanoin.
”Ei mitään”, äiti vastasi. ”Ei haittaa.”
Käännyin ottamaan lautasen tiskikaapista. Äiti oli tuonut itse leipomiaan korvapuusteja tuliaisiksi ja aioin nostaa ne lautaselle ja pöytään.
Hän puhui selälleni: ”Sulla on vain kaksi tuolia.” Väli: ”Keittiössä.”
”Niin”, vastasin. ”Tämä on varmaan monien mielestä aika askeettista.”
Minun keittiöni on siisti ja kunnossa, samoin koko asunto. Kuten sanoin ja kerroin. Keittiö ei ollut mikään kaatopaikka. Äidillä ei ollut varmaan mitään huomautettavaa siitä puolesta.
En istunut vielä, koska kahvi oli vasta tulossa. Yritin olla kuitenkin niin, etten vaikuttaisi epäkohteliaalta, ettei äidistä näyttäisi eikä tuntuisi, että odotin vain hänen lähtöään. En odottanut, mutta en ollut odottanut hänen tuloaankaan.
”Sun kirjoituksia ei ole näkynyt?” äiti kysyi, totesi. Hän ei katsonut minua kohti, vaan kaikkea muuta. Olimme samanlaisia, välttelimme katsekontaktia. Olimme kaksi villipetoa, jotka on työnnetty samaan häkkiin ja jotka kiertelevät toisiaan vaanien ja esittävät kuin eivät pitäisi toisiaan silmällä.
Oliko tämä jotain atavistista käyttäytymistä tai vaistotoimintaa, astetta pitemmälle kehittynyttä kuin pelkät refleksit? Mahdollistavatko tietokoneet ja niiden apulaitteet sen, ettei ihmisen tarvitse olla enää niin tietävä eikä viisas? Taidot menivät jo edellisellä kierroksella, kun koneet ottivat vallan mekaanisissa työtehtävissä. Seuraavana portaana kehityksen vääjäämättömässä kulussa on ihmisaivojen näivettyminen. Niitä tarvittiin aikansa, mutta se aika kuuluu historiaan.
”Sä et ole enää toimittajana?” äiti kysyi ja totesi seuraavaksi.
”Olen”, vastasin. ”Teen töitä freelancena.”
”Tyydyttääkö se sua?”
Äiti, isä, isovanhempani, he kaikki tiesivät, että olin voittanut Jackpotissa ja tiesivät sen myötä, että olin rahallisesti turvatussa asemassa. Varaus: Olin turvallisessa asemassa niin kauan, kun en hölmöillyt. Olin omaisuuden haltija, riippumaton ja rahakas, mutta silti jäi jäljelle mahdollisuus, että menettäisin typerästi toimien kaiken. Antaisin jonkun huijata rahat minulta tai varastaa.
Tuskin vanhat ja isovanhat ajattelivat aivan näin, mutta olihan heillä silti huoli siitä miten poika, poika tai tyttö, pärjäsi siinä pelottavassa joutilaisuudessa, johon hän näkyi mieltyneen.
Oliko äidin käynnin perussyy olla tiedustelijana? Hän halusi sitä tietenkin itse, mutta oliko hän silti luonani käymässä myös muiden uteliaina silminä?
”Sulla ei ole astianpesukonetta?”
Olin odottanut milloin hän huomaisi sen.
”En tarvitse sitä”, sanoin. ”Tiskaan mielelläni käsin.”
Oikeastaan minun olisi pitänyt tehdä vastakysymys ja ihmetellä mitä tiskattavaa minulla on?
Viimein, kun he saivat kaiken kuntoon, kun astianpesukonekin oli saatu, rahdattu perille ja asennettu paikoilleen, he pysähtyivät naureksimaan, mitä he sillä tekivät, kun heillä ei ole astioita ja kun he eivät käytännössä ikinä syö kotona? Koti, mikä paikka se on? Eikö koti ole kaikkialla, jossa ihminen kokee olevansa kotona. Koti on enemmän kokemus kuin tila.
”Isä on seurannut lehdistä, mutta sun juttuja ei vain näy.”
”Tilapäistä”, vastasin.
Puhun äitini kanssa periaatteella, että vältän kaikin keinoin joutumasta sekaantumaan pitkälliseen sananvaihtoon. Olen harjoittanut sitä tyyliä vuosia. Lukija muistanee, että olen kahdenkymmenkahdeksan, aika vanha siis. Ja yhtä aikaa suhteellisen nuori. Keskustelija kanssani voi kokea niin, että olen ollakseni tai ylimielinen, mutta en tiedä voinko asialle mitään? Voisin, mutta silloin takertuisin johonkin pitkään sananvaihtoon ja jonka lopputulema ei olisi välttämättä sen parempi tai toivottavampi.
Esimerkiksi ajattelin siinä tiskipöytää vasten nojaten, että toimittaja on kuin sieni. Niin hulluja. Sienen syvin olemus on maassa piilossa oleva rihmasto ja se osa, joka näkyy, vaihtelevin ajoin, on itiöemä, sienen yksi osa, lyhyenä ilmiönä ja ilmiasuna, näyte sientä. Samaa voi sanoa toimittajasta ja miksi ei ylipäätään kirjailijasta ja kulttuurin tuottajista. Heidän tuotteensa on vain pieneltä osin näkyvissä kulttuurin kentässä ja sen kuluttajille. Valtaosa kulttuurityöstä on pinnanalaista. Valtaosa siitä on tehty ennen kuin itse tuotos on näkyvissä.
Ymmärrän, sitä voisi verrata myös suoleen. Teen kuitenkin varauksen: Kulttuurin tuottamisessa on väliin niin pitkiä ummetusvaiheita, että siinä suoli-ihminen ehtii kuolla monta kertaa ennen kuin pökäle heltiää.
Olisin voinut sanallistaa näitä ajatuksia äidille, pyrkiä siihen, että hän ymmärtäisi tai antaisi periksi ja olisi ymmärtävinään, mutta siinä oli vaara, että keskustelu pitkittyisi. En ollut pitkittämässä puheitamme, en taholtani.
Outo toimittajatyyppi: Ei harrasta monisanaisuutta. Taidan olla valinnut väärän alan? Ensi kerralla pitää olla tarkempi.
Äiti on minua lyhyempi. Meillä on päänmitta pituuseroa.
Halasimme, kun hän tuli. Hän astui eteiseen ja tarrasi minuun ja kiedoin käteni hänen selkäänsä. Kaikki hyvin, älä ole huolissasi. Eikö se ele viesti sitä?
>>>jatkuu>>>
