Kaunis kesäpäivä

torstai 28. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  










Luumäki esillä valtakunnallisessa lehdessä: Posti ei löydä perille, kun rosvo iskee ensin. En ole lukenut asiasta, mutta Helena näytti minulle facebook -kuvia. Eilen Etelä-Saimaan Keskiviikko -liitteessä oli lehtikuva upeasta viirupöllöstä. Tänään Luumäen Lehdessä – selasin ja vilkaisin vain otsikot – lumilautailija viihtyy Luumäen metsissä. Näkyi siellä myös muun muassa kaksi ulkomaista vierailijaa, jotka ihmettelivät jääkiekkopeliä Taavetin koulukeskuksessa ja kaksi eksoottista uzbekkia, jotka ovat aloittaneet lukion täällä. Kolme kuolinilmoitusta. Eilen illalla katsoimme kahta jalkapallo-ottelua. Jälkimmäisen jätimme kesken ja painuimme levolle. Nyt aamulla huomasin, että mahtiseurat Bayern München ja Manchester City putosivat molemmat pois maittensa cupeista. Molemmilla joukkueilla oli edustava nimilista pelin avauksessa, mutta peli ei kai vain kulkenut? Tai ehkä pelaajat löysäilivät?




keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Tiikerintalja(17)

 >>>jatkuu>>>   













Pakki päälle. Varoitusääni piipittää ja auton perä lähestyy hitaasti mustaa oviaukkoa, joka ei ole täysin musta, sillä valot palavat sisällä katossa. Scanian takarenkaat nousevat rautakynnykselle, nytkähtävät sen yli betonilattialle ja etupyörät perässä. Seuraan sivupeilejä ja kameranäyttöä, nostan jalkaa kaasulta ja auto valuu taaksepäin tyhjäkäynnillä kohti laiturikoroketta, lähenee ja lähenee, kunnes sekä haalarimiehen että Tepon kädet nousevat pystyyn ja pysäytän. Sitten haalarimies näyttää kahden käden välillä kuinka paljon minun pitää ottaa vielä taaksepäin. Alle puoli metriä. Nostan jalan jarrulta ja toisen kytkimeltä ja auto ryömii taaksepäin ja taas molempien miesten käden singahtavat pystyyn ja painan jarrua. Teppo tulee hytin viereen.

Selvän teki. Sammuta moottori”, hän sanoo.

Seisontajarru päälle ja sammutan moottorin. Avaan oven ja laskeudun alas. Teppo on ottamassa hanskoja hytin alustan pakkilaatikosta, ojentaa toisen parin minulle ja kiskoo hanskat omiin käsiinsä. Haalarimies avaa lavan perälaudan, laskee sen laituria vasten sillaksi. Mietin minkälainen viritys ja operaatio tämä mahtaa olla?

Haalarimies siirtää tukevat porrasaskelmat perälaudan sivuun ja nousemme kaikki kolme perälaudalle ja avaamme häkin päädyn. Siinä on lukituksena samantapaiset rautatapit kuin raskaissa kuljetusajoneuvoissa ja traktoreissa ja sokat pitämässä kutakin tappia paikallaan. Kolme tappia, joiden jälkeen kalterit saa työnnettyä käsipelissä sivuun niin, että siihen tulee puolen häkin levyinen kulkuaukko oveksi. Haalarimies menee sisälle häkkiin. Huomaan, että häkin puolittavat kalterit on ajettu valmiiksi sivuun. Haalarimies ja Teppo tekivät sen varmaan käydessään äsken lavalla. Mies tarkastaa yhä jotain, en tiedä mitä, katselee ympärilleen, palaa lavan takaosaan, kiertää häkin sivulle ja kokeilee toimiiko välikalterien ohjain?

Huomaan Marina Guzevan. Tai oletan, että hän on kyseinen henkilö. Nainen tulee lastauslaiturille antavasta ovesta. Hänellä on myös kokohaalarit. En ylläty enkä hämmästy, sillä nainen on juuri sellainen kuin kuvittelin ennakkoon. Odotin nimen perusteella venäläistä enkä erehtynyt. Tosin en ollut ajatellut varsinaisesti mitään, en ajatellut enkä odottanut tätä Marinaa, hänen tapaamistaan, mutta huomaan, että minulla oli silti valmiina mielikuva henkilöstä: Tummatukkainen venäläinen kaunotar. Tai valkovenäläinen tai ukrainalainen, nämä ovat minulle kaikki samaa kansallisuutta. Ja oikeastaan baltit kuuluvat samaan sarjaan.

Koska olen siinä lähinnä Marina Guzevaa, hän kättelee minua ensimmäisenä: ”Marina Guzeva.”

Nikke.”

Nikke?” nainen toistaa.

En vastaa, sillä siinä vaiheessa Teppo huomaa Marinan ja ojentaa tälle kätensä.

Älä nyt tartuta tautiasi häneen, ajattelen. Säikähdän sitä, vaikka en sano mitään ääneen. Jo eilen laivalta lähtiessämme oli mielessä, että tämä ei ole hyvä. Mistä sen tietää, mikä tauti Tepolla on? Hän levittää sitä. Entä jos tiikeri, arvoeläin, jota olemme hakemassa, saa jonkin tartunnan? Liena. Liena, toistan mielessäni. Vastaako se suomen Leenaa?

Onko tiikereillä ja ihmisillä samoja tauteja? Voiko ihminen saada tiikeristä jonkin tartunnan ja päinvastoin? Tuskin enempää kuin ihminen saa tartuntatauteja koirista, kissoista, lehmistä tai hevosista.

Jostain syystä – ehkä koska ajaminen vaatii oman huomionsa ja tarkkaavaisuutensa – en ole ajatellut sitä, että meillä on paluutaipaleella kolmas henkilö mukana autossa. Marina. Katson Teppoa. Miehen naama punottaa. Nyt on menossa se vaihe taudinkuvassa. Tämä tilanne, pakkotilanne antaa hänelle kuitenkin virtaa. Hän ryhdistäytyy, koska homma on kesken, vaiheessa, mutta minä, joka tunnen miehen, näen päältä, että hän ei ole kunnossa. Mahatauti, kuume, mikä lie. Milloin alan oireilla itse ja entä Marina? Olemme vieraanvaraisia. Tuomme taudin mukanamme.

Asia, jolle en mahda mitään, en enää. Asia, jota päätän olla ajattelematta ja huomaan sen sijaan uudenlaisen tuoksun. Marina Guzevan myötä lastauslaiturille levittäytyy vieno, mutta hyvä parfyymin tuoksahdus. Sitä ennen olin haistanut vain dieselin käryn ja hallin ominaishajun, joka toki poikkeaa jollain tapaa tavanomaisesta. En ihmettele sitäkään tai en ihmettele enää, koska oivallan, että eläintarhan takia, sen läheisyyden takia täällä vallitsee navettaminen ja heinälatomainen lemahdus. Katson mitä lastauslaiturilla on ja heti ensimmäisenä huomaan kaksi heinäpaalia tai ehkä ne ovat olkea. Haalarimies on tullut pois lavalta, kävelee meidän ohitsemme ja tarttuu nimenomaan toiseen olkipaaleista ja retuuttaa sen meitä kohti. Se tulee mukaan, ymmärrän.

Katselen ja teen näitä huomioita samalla, kun Marina Guzeva ja Teppo keskustelevat. Marina tarkastelee häkin lattiaa. Siirryn heidän viereensä. En ollut kiinnittänyt lattiamateriaaliin huomiota vielä Helsingissä, mutta nyt totean, että se on jonkinmoinen pressu tai vahvempi sellainen. Marina seisoo parhaillaan häkin sisällä ja haalarimies pudottaa olkipaalin tämän viereen ja raksii puukolla poikki paalinarut. Mies ja Marina Guzeva vaihtavat muutaman sanan keskenään, liettuaksi oletan, vaikka en tiedä puhutaanko Liettuassa sen nimistä kieltä. Väistän sivummalle, kun mies lähtee hakemaan toisen paalin. Hän vie sen häkin viereen lavalle ja käynnistää sen jälkeen ilmastoinnin. Marina Guzeva sanoo jotain heikäläisten oudolla kielellä samalla, kun hän raastaa sylyksen pahnoja ja vie ne taemmaiseen häkinpuoliskoon. Pesätarpeiksi, ajattelen.

Heillä on kiire”, Teppo tietää tässä vaiheessa ja välittää tiedon minulle. ”Tiikeri on virkoamassa eläinlääkärin tekemän lähtötarkastuksen jälkeen ja he haluavat saada siirrettyä sen mahdollisimman pian, jotta sitä ei tarvitse nukuttaa uudelleen.”

Se on siis elävä, ajattelen ja tarkoitan sillä totta kai, että eläin on hereillä. Jalkeilla.

Taluttaako joku sen?” kysyn.

Ai tiikerin? Ei kai nyt sentään? En tiedä.”

Haalarimies hakee seuraavaksi sisältä varaston puolelta siivouskärryt, sen näköiset kärryt, joita olen nähnyt siivoojien lykkivän toimistoissa ja muissa asiakaspalvelutiloissa. Hetken ajan ehdin jo olla huolestunut ja ällistynyt, että menikö mies noutamaan nyt tiikeriä, tuo sieltä hihnassa taluttaen horjuvaa, huumattua tiikeriä, mutta tämä työnsi kärryjä. Siinä on kaksi isoa, muovista kanisteria, betonilapio, sellainen tasateräinen lapio, jota käytetään betonivaluissa, mustia jätesäkkejä pinkassa ja kaikenlaista muuta siivoustarviketta. Kärryt päätyvät lavalle ja mies työntää ne kiinni seinustaan ja kiristää liinan niiden ympärille.

Marina Guzevan kännykkä soi. Hän vastaa, liettuaa taas, puhuu hetken ja sulkee kännyn. Tiikerin makuus on kunnossa ja Marina hakee kaksi muovista pesuvatia, vie ne samaan, perimmäiseen karsinaan ja asettelee paikoilleen. Huomaan, että siinä on jotkin järeät raudat, joiden väliin vadit tulevat. Tietenkin, muuten tiikeri huitaisisi ne heti nurin ja kumolleen. Toiseen astiaan tulee vettä kanisterista. Haalarimies kantaa kanisterin häkkiin ja kaataa veden. Marina rapistelee säkistä koiran kuivamuonaa tai sen näköistä purua ja muroa toiseen vatiin. Kissanruokaa.

Mä käyn”, Teppo sanoo puoliääneen.

Ala mennä”, vastaan.

Ripuli, ajattelen. Tai hän antaa ylen.

Marina Guzeva tulee luokseni. Hän etsii ehkä katseellaan Teppoa, mutta ei kysy tätä ja kysyy sen sijaan minulta olemmeko valmiita?

Mun puolesta”, vastaan.

Okei.”

Marina ottaa kännykän esiin, kysyy jotain haalarimieheltä, joka nyökkää. Marina katsoo eri puolille ja sanoo minulle erikseen, että minun pitää siirtyä lastauslaiturin kauimmaiseen päähän ja kysyy missä toinen mies on?

Vessassa.”

Seuraavaksi nainen puhuu kännyyn ja minä astelen sivummalle laiturilla. Huomaan, että Marina Guzeva ja haalarimies tulevat myös pois lastaussillalta, tekevät tilaa sinne ja asettuvat seisomaan rinnatusten seinänviereen. He katsovat hallin sisätiloihin vievälle oviaukolle ja samassa sieltä tulee näkyviin ensimmäisenä rautahäkki. Pieni, matala häkki, jossa tiikeri on kyyryssä. Häkki on niin pieni, että eläin ei pysty taatusti liikkumaan siinä. Ainakin arvioin niin. Myöhemmin selviää, että häkin kokoa voi muokata ja että se on säädetty tarkoituksellisesti niin, että tiikeri joutuu makaamaan litteänä paikoillaan. En tietenkään tiedä tätä siinä seuratessani, vaan ihmettelen vain kaikkea mitä tapahtuu. Kaksi miestä työntää tätä häkkiä, joka on pyörillä olevalla lavetilla ja tiikerin pää kääntyilee, kun se luo silmäyksiä ympärilleen. Se on minusta hyvin elävä ja virkeä, herännyt ja hereillä.

Koska olen syrjässä, en näe miten siirto häkistä toiseen tapahtuu. Lavettia työntävät miehet kääntävät häkin pään auton perään ja häkki menee puoliksi näkymättömiin, jolloin tiikeristä näkyy vain takapää. Haalarimies ja Marina Guzeva siirtyvät auton perälaudalle lavettimiesten taakse ja Marina näyttää minulle kädellä, kämmen kieltävästi pystyssä, että minun pitää pysyä edelleen paikallani. Toinen lavettimiehistä vetää jostain vivusta. Sen jälkeen toinen pyörittää kampea, joka on kuin pieni laivan ruori ja häkin katto alkaa nousta. Toinen lavettimies ottaa harjan, tavallisen katuharjan käteensä, pitää kiinni harjaspäästä ja tökkii toisella päällä tiikerin takamusta häkin kalterien välistä. Samassa eläin livahtaa näkymättömiin ja haalarimies menee lavalle. Hetken päästä kuuluu piippaava varoitusääni.

No?” Teppo kysyy.

Tiikeri on sisällä. Paskansitko?”

Kyllä.”

Tuliko muuta?”

Ei. Ei tällä kertaa.”

Mikä on vointi? Pystytkö sä lähtemään mukaan?”

Totta kai. Mä menen taakse pitkäkseni. En halua olla turhaan niin lähellä Marinaa.”

Oikein, ajattelen.

Voitko sä hyvin?” Teppo kysyy ja katsoo minua. Vakiokysymys.

Voin.”

Ei ole ilmennyt vielä mitään hälyttävää?”

Ei. Ei mitään.”

Hyvä.”


>Länsi>


Larry tekee keskipäivän hehkussa aitaa kanalan päädyssä. Hän on laajentamassa kanojen elintilaa ja tekemässä tarhan ulos. Verkkoaitaus, jonka hän aikoo kattaa kevyellä suojakatoksella. Kanat pääsevät jaloittelemaan ja vilvoittelemaan ulos ja palaavat halutessaan takaisin sisälle pienestä luukusta, yöksi ja munimaan pesiinsä.

Larry on ostanut lisää kananpoikia ja aikoo hankkia niitä vielä enemmän. 


>>>jatkuu>>>




tiistai 26. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Näin etelässä syksy jatkuu lämpimänä. Lumi pysyy taivaalla ja vedet sulina. Viisi astetta talon mittarissa. Aloin lukea eilen ääneen Doctorowin kirjaa Ragtime. Hyvää tekstiä. Pidän Doctorowin yllätyksiä kehivästä tyylistä. Itsekseni luen Ritva Ylösen tietokirjaa Kalle Päätalo kirjailijan elämä. Kertaus Kallen elämästä. Helenalla on luvussa rinnatusten kolme eri kirjaa: Allen Ginsbergin Collected Poems, jota hän lukee runon tai muutaman runon kerrallaan keittiön pöydän ääressä tai seisaaltaan, paksu kirja klaffipiirongin päällä. Toisena hänellä on Pirkko Saision Passio ja kolmantena eilen kirjastosta lainattu Päätalon Nälkämäki. Tutustuin Doctorowiin vajaa kolme vuotta sitten. Sain Helenalta silloin joululahjaksi Gangsterin oppipoika -teoksen, luin ja pidin niin paljon, että luin sen saman tien uudestaan ääneen. Sen jälkeen olen ja olemme lukeneet ääneen kaikki eteen osuneet 2015 kuolleen Doctorowin suomennetut kirjat.



 

maanantai 25. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

   











Sataa yhden välipäivän jälkeen. Olen työstänyt neljänä päivänä peräkkäin kolmatta kirjoituskertaa uudelleen esiin ottamaani Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa. Eilen, kun lopetin tämän aherruksen, olin sivulla neljäkymmentä ja koko käsikirjoituksen sivumäärä oli satakaksikymmentäkaksi. Katsoimme sen jälkeen sunnuntain suoria jalkapallo-otteluita. Draamaa kentällä ja katsomot ovat taas täynnä, toisin kuin vuosi sitten. Laitoimme maksulliset kanavat vaihteeksi pois ja ne sulkeutuvat marraskuun ensimmäisenä. Helena on lukemassa Haruki Murakamin kirjaa Vieterilintukronikka. Hän suositteli sitä minulle. Ilme kertoi jotain, kun sanoin, että luen ehkä joskus myöhemmin. Olen vastikään lainannut kirjastosta Ritva Ylösen kirjan Kalle Päätalo kirjailijan elämä.





sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  












Kaksi kuukautta jouluun. Tänään aamuviideltä on Taavetissa kolme ja puoli astetta pakkasta. Kiitos ”hikkaj”:lle saadusta lukuvinkistä ja terveisiä. Helena luki jo aikaisemmin ja minä hitaampana perässä Kalle Päätalon Iijoki -sarjaan kuuluvan teoksen Pato murtuu. Se oli kuudeskymmenesensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja. Pidimme molemmat kirjasta. Siinä oli enemmän draamaa ja erilaisia kirjallisesti antoisia tapahtumia kuin esimerkiksi kirjassa Oman katon alle. Muun muassa Kallen avioliitto Lainan kanssa päättyy Pato murtuu -teoksen sivuilla. Kalle tekee rakennusmestarin töitä ensin reissutöissä ja sitten Tampereen keskustassa. Pariskunta hankkii käytetyn auton, heidän ensimmäisensä. He tekevät porukalla sillä sukulointimatkan Taivalkosken Jokijärvelle ja paluukyydissä Riitu -äiti matkaa kyläilemään poikansa eroa kyräilevään huusholliin. Kallen Aune-sisko tulee kesällä Tampereelle ja asumaan veljen perheessä. Joka viikon lauantaina Kirvestiellä saunotaan niin ikään porukalla. Kirjassa on myös koira, Tessu, jonka Kalle ennen lopullista avioeroa lupaa ja antaa reissutyömaan kortteeri-isännälleen metsästyskoiraksi. Loppupuolella kirjaa vilahtaa sivuilla Leena, tasainen ja rauhallinen, vaalea neiti-ihminen. Aika ajoin kirjassa on mainintoja Kallen kirjoitusharjoituksista tai harmitteluja siitä, että hän ei ole päässyt novelliensa laitaan.



lauantai 23. lokakuuta 2021

Tiikerintalja(16)

 >>>jatkuu>>>  












Joe on ehtinyt ajatella asiaa ja ajatellut myös, että on parempi olla paljastamatta liikaa. 

Se on iso yritys yhdelle.” 

Habbard katsoo häntä ylhäisenä. Niin katsoo mies, joka tietää olevansa toista parempi, enemmän varoissaan, vahvempi ja viisaampi ja kaikissa suhteissa parempi. 

Tulit minun luo.” 

Kuka muu olisi kiinnostunut?” 

Cal Habbard katsoo pitkään Kentucky-Joeta. Joelle tulee mieleen, että mies miettii ja arvioi varmaan pystyisivätkö he yhteistoimintaan?

En hae partneria”, Joe lisää. ”Haen toimitusjohtajaa. Koen olevani parempi taustahenkilönä, osarahoittajana. Miltä kuulostaa?”

Harkinnan arvoiselta.”

Sen jälkeen Joe sanoo olevansa hankkimassa toisen hevosen itsellen, toisen ratsun.

Valitse tuolta tarhasta nuori eläin.”

Mitä se maksaa?”

Cal Habbard hymyilee hieman. Se on ensimmäinen kerta, kun Kentucky-Joe näkee sellaisen ihmeen: ”Jos sopii, ota hevonen käsirahana. Oletan, että sä et myy areenaosuutta ilman edestä?”

En. En tietenkään.”

Habbard ja tallineekeri lähtevät molemmat Joen mukana katsomaan sopivaa eläintä. Valinnanvaraa on koossa ja väreissä. Kimo vetää Joeta vastustamattomasti puoleensa. Hän pakottautuu katsomaan muita elikoita, mustaa, isoa hevosta, taputtelee ruskeaa liinaharjaa, yrittää tarttua ja nostella niiden jalkoja, mutta huomaa seisovansa kuitenkin aina uudestaan saman kimon vieressä.

Mitä vikaa tässä on?” hän kysyy.

Ei mitään. Ei muuta kuin, että se ei ole vielä kengitetty.”

Kentucky-Joe nyökkää ja silittää eläimen pehmeää, lämmintä turpaa. Kimo nykäisee pään poispäin.

Komea otus”, Habbard kehuu.

Hän ei sano hintaa, ei vielä, vaikka Joe odottaa sitä.

Kokeile ratsastaa sillä. Tee kierros ja tule takaisin. Vai muutitko mielesi?”

Cal Habbard on nyökännyt kai jossain välissä apulaiselleen, sillä musta mies tulee aitaukseen retuuttaen painavaa satulaa, alushuopaa, suitsia ja päistejä ja ottaa nuoren kimon kiinni.

Soo, soo”, neekeri maanittelee eläintä, joka päästää tutun hoitajan lähemmäs, kulkee silti samalla sivuttain vältellen, mutta mies ohjaa sen tarkoituksella tarhan nurkkaan aitaa vasten puhellen ja taputellen, vie huovan eläimen selkään, nostaa satulan sen perään, kurkottaa satulavyön hevosen mahan ali ja kiinnittää ja kiristää sen. Tuntiessaan vyön puristavan tiukkana suojatonta mahaansa kimo säikähtää, yrittää riistäytyä irti ja päästä miehen ohi, mutta tallirenki pitää sen aloillaan.

Oho, no, oho”, kuuluu. Mies puoliksi naureksii. ”Kyllä sä tästä pääset. Ei sinua lyödä vielä lihoiksi.”

Neekeri on yllättävän suulas. Hän puhuu paljon, mutta vaimealla äänellä, hevosen luottamusta herättävällä äänellä.

Kentucky-Joe seuraa eläimen korvia. Ne ovat kuulolla. Joe katsoo seuraavaksi hevosen silmiä. Heijastukset liikkuvat niiden pinnassa kuin pilvet taivaalla. Hänellä on siinä koulutettavaa, hän tietää sen, pitkä urakka edessä, mutta niinhän se on aina. 


>Itä>


Hotelli on kuolleen hiljainen, kun lähdemme sieltä. Minun ei tarvitse odottaa kuitenkaan kauaa ennen kuin saan aamiaista. MacDonaldsin kyltti näkyy heti siihen hotellin edustalle. Me olemme kävelleet illalla huomaamatta siitä ohi tai läheltä. Paikka on auki kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.

Sopiiko, että poikkeamme?” kysyn.

Sopii.”

Sun pitää yrittää syödä myös jotain.”

Jotain”, Teppo vastaa.

Yksi asiakas meidän lisäksemme. Aamiaisen sijaan otan normaalin annoksen, isona ja jälkiruuaksi jäätelöä ja kahvia. Teppo ottaa aamiaisen.

Istumme pöytään odottamaan.

Söitkö jotain sopimatonta?” kysyn.

Ehkä. Se olisi parempi vaihtoehto. No, näkee nyt. Sua ei heikota eikä särje päätä?”

Ei.”

Voit ihan hyvin?”

Kyllä.”

Juon cokista. Haen ketsuppia valmiiksi paperihattuihin. Tarjoilija kantaa annokset meille. Hän toivottaa englanniksi hyvää ruokahalua.


Saan pimeänajoharjoittelua, kun jatkamme matkaa Riiasta etelään. Liettuan rajan jälkeen päivä sarastaa. Olemme yhä ee kuusikymmentäseitsemällä ja edessä on Panerezys. Pysähdymme huoltoasemalle ruokailemaan ja juomaan kahvit. Seuraan sivusilmällä Teppoa, joka on vuoroin kalpea ja punottaa välillä. Kahvilassa Teppo laittaa viestin Zooparkkiin ja ilmoittaa missä olemme tulossa. Siihen tulee pian englanninkielinen vastaus, jossa on ajo-ohjeet.

Aion levätä autossa, kun sä ajat Vilnaan”, Teppo sanoo, katsoo meikäläiseen ja kysyy sopiiko se: ”Jos jaksat, ajaa?”

Jaksan. Mulla ei ole mitään häikkää.”

Ja voit hyvin?”

Kyllä. Toistaiseksi.”

Tilasimme molemmat pizzan. Juomme kahvit jälkiruuaksi. Käymme vuorotellen vessassa. Teppo viipyy siellä aika kauan ja mietin oksentaako hän, mutta en kysy sitä.

Autossa Teppo kömpii taakse makuukselle.

Mittaa kuume”, ehdotan.

Vaikka.”

Mittasitko hotellilla?”

En.”

Saan Scanian vasta käyntiin ja liikkeelle ja olen kääntymässä huoltoaseman pihasta valtaväylälle, kun Teppo sanoo, ettei ole lämpöä. En usko häntä.

Oksettaako, paskattaako?” kysyn.

Ei.”

Häiritseekö radio?”

Ei.”

Etsin asemia ja löydän paikallisen kielen seasta jonkin englanniksi juonnetun aseman, jossa on musiikkia ja puhetta. Liikenneradio, ajattelen. Ajan kertaalleen harhaan, olemme joutuneet Kaunasiin vievälle tielle, joten käännyn seuraavassa sopivassa paikassa ja palaamme Panerezysiin ja löydän oikean risteyksen, josta pääsee Vilnaan. Teppo ei sano eikä kommentoi mitään takaa. Ajattelen, että hän on tainnut nukahtaa. Radion nainen latelee säätiedotusta. En yritä kuunnella enkä ymmärtää sanojen sisältöä, vaan kuuntelen pelkkää ääntä. Olen hyvillä mielin, pollea, ajan täällä Euroopan takamailla, käytännössä itsekseni. Selviän. Olen vastuunalaisessa tehtävässä ja huomaan selviytyväni siitä.

Vilna lähestyy. Zooparkin mainoksia näkyy muiden mainosten ohessa. Emme ole vielä niin lähellä, että kysyisin Tepolta hänen saamistaan lisäajo-ohjeista, kun Teppo tunkee penkkien välistä paikalleen.

Huomenta”, toivotan. ”Nukuitko yöllä ollenkaan?”

Nukuin.”

Teppo näpelöi kännyä.

Missä me olemme?” hän kysyy. ”Mikä sijainti?”

Alle kaksikymmentä kilometriä Vilnaan. Melkein perillä.”

Hyvä.”

Tulemme taajama-alueelle ja pudotan matkanopeuden aluerajoituksen mukaiseksi. Suljen radion.

Oletko saanut uusia viestejä?” kysyn.

En.”

Teppo katsoo tietä, ohittamaamme pientaloaluetta. Zooparkin selvä kyltti. Sitä ei voi olla näkemättä ja huomaamatta.

Tuosta käännyt.”

Muutama käännös lisää ja olemme eläintarhan takaportilla.

Tiikeri Liena on käynyt lääkärintarkastuksessa ja valmiina siirtoon”, Teppo lukee kännystään. Hän ottaa puhelun ja nostaa kännyn korvalliselleen.

Hellou”, Teppo aloittaa ja vääntää vasenkätistä. Liukuportti edessä siirtyy sivuun. Punainen ajovalo vaihtuu vihreäksi. Työnnän vaihteen silmään, nostan kytkimen, haen toisen pykälän ja Scania jurisee hiekkakentälle jonkin hallin laidalle. Siellä ovella on haalareihin pukeutunut mies, joka tulee ulos, siirtyy edellä ja näyttää käsimerkein minne minun pitää ajaa. Sitten haalarimies pysähtyy, seisoo paikallaan ja nostaa molemmat kädet pystyyn ja pysäytän. Teppo tyrkkää oven auki ja laskeutuu tantereelle. Hän kävelee miehen luo ja he paiskaavat kättä. Ajan sivuikkunan alas, kun he kulkevat siitä auton vieritse.

Katsomme ensin lavalle”, Teppo sanoo minulle. ”Odota rauhassa.”

Laitan seisontajarrun päälle ja tarkkailen sivupeileistä, kun miehet avaavat umpilavan sivuoven, laskevat kanatikkaiden päät alustan alta hiekalle ja kiipeävät sisälle. Kuluu muutama minuutti ja molemmat tulevat uudelleen ulos, Teppo työntää tikkaat takaisin ylös, sulkee oven ja siirtyy auton toiselle puolelle ja vinkkaa minua pakittamaan. Haalarimies ottaa hallin rulo-oven ylös. 


>>>jatkuu>>>




perjantai 22. lokakuuta 2021

Terveisiä Taavetista

  









Lehtikatsaus: Etelä-Saimaan keskiviikkoliitteessä oli hyvien valokuvien kera iso artikkeli pakohuonepelistä, jota testipelataan viikon päästä torstaina ja perjantaina Taavetin linnoituksen kupeessa olevassa punaisessa tuvassa. Suvorovin arvoitus on pelin nimi. Pelintekijät ovat nuoria, toinen Luumäeltä ja toinen Savitaipaleelta ja hankkeen toteuttavat Kotkaniemi-säätiö, Länsi-Saimaan 4H-yhdistys ja Kulttuuritila Nuijamies. Luumäki ja Taavetti ovat näin näyttävästi esillä maakunnallisesti. Eilen Luumäen Lehti kirjoitti myös samasta aiheesta. Luumäen Lehdessä oli myös Savis optiikan mainos. Olisiko optikolle kysyntää myös Luumäellä ja Taavetissa? Ainakin meikäläinen on käynyt Taavetista Lappeenrannassa optikolla, koska täällä ei ole sitä tarjontaa. Olisiko kysyntää rihkamakaupalle? Anteeksi, kysyntää on varmasti, mutta riittääkö kysyntä? Aika näyttää.