Tiikerintalja(17)

 >>>jatkuu>>>   

Pakki päälle. Varoitusääni piipittää ja auton perä lähestyy hitaasti mustaa oviaukkoa, joka ei ole täysin musta, sillä valot palavat sisällä katossa. Scanian takarenkaat nousevat rautakynnykselle, nytkähtävät sen yli betonilattialle ja etupyörät perässä. Seuraan sivupeilejä ja kameranäyttöä, nostan jalkaa kaasulta ja auto valuu taaksepäin tyhjäkäynnillä kohti laiturikoroketta, lähenee ja lähenee, kunnes sekä haalarimiehen että Tepon kädet nousevat pystyyn ja pysäytän. Sitten haalarimies näyttää kahden käden välillä kuinka paljon minun pitää ottaa vielä taaksepäin. Alle puoli metriä. Nostan jalan jarrulta ja toisen kytkimeltä ja auto ryömii taaksepäin ja taas molempien miesten käden singahtavat pystyyn ja painan jarrua. Teppo tulee hytin viereen.

”Selvän teki. Sammuta moottori”, hän sanoo.

Seisontajarru päälle ja sammutan moottorin. Avaan oven ja laskeudun alas. Teppo on ottamassa hanskoja hytin alustan pakkilaatikosta, ojentaa toisen parin minulle ja kiskoo hanskat omiin käsiinsä. Haalarimies avaa lavan perälaudan, laskee sen laituria vasten sillaksi. Mietin minkälainen viritys ja operaatio tämä mahtaa olla?

Haalarimies siirtää tukevat porrasaskelmat perälaudan sivuun ja nousemme kaikki kolme perälaudalle ja avaamme häkin päädyn. Siinä on lukituksena samantapaiset rautatapit kuin raskaissa kuljetusajoneuvoissa ja traktoreissa ja sokat pitämässä kutakin tappia paikallaan. Kolme tappia, joiden jälkeen kalterit saa työnnettyä käsipelissä sivuun niin, että siihen tulee puolen häkin levyinen kulkuaukko oveksi. Haalarimies menee sisälle häkkiin. Huomaan, että häkin puolittavat kalterit on ajettu valmiiksi sivuun. Haalarimies ja Teppo tekivät sen varmaan käydessään äsken lavalla. Mies tarkastaa yhä jotain, en tiedä mitä, katselee ympärilleen, palaa lavan takaosaan, kiertää häkin sivulle ja kokeilee toimiiko välikalterien ohjain?

Huomaan Marina Guzevan. Tai oletan, että hän on kyseinen henkilö. Nainen tulee lastauslaiturille antavasta ovesta. Hänellä on myös kokohaalarit. En ylläty enkä hämmästy, sillä nainen on juuri sellainen kuin kuvittelin ennakkoon. Odotin nimen perusteella venäläistä enkä erehtynyt. Tosin en ollut ajatellut varsinaisesti mitään, en ajatellut enkä odottanut tätä Marinaa, hänen tapaamistaan, mutta huomaan, että minulla oli silti valmiina mielikuva henkilöstä: Tummatukkainen venäläinen kaunotar. Tai valkovenäläinen tai ukrainalainen, nämä ovat minulle kaikki samaa kansallisuutta. Ja oikeastaan baltit kuuluvat samaan sarjaan.

Koska olen siinä lähinnä Marina Guzevaa, hän kättelee minua ensimmäisenä: ”Marina Guzeva.”

”Nikke.”

”Nikke?” nainen toistaa.

En vastaa, sillä siinä vaiheessa Teppo huomaa Marinan ja ojentaa tälle kätensä.

Älä nyt tartuta tautiasi häneen, ajattelen. Säikähdän sitä, vaikka en sano mitään ääneen. Jo eilen laivalta lähtiessämme oli mielessä, että tämä ei ole hyvä. Mistä sen tietää, mikä tauti Tepolla on? Hän levittää sitä. Entä jos tiikeri, arvoeläin, jota olemme hakemassa, saa jonkin tartunnan? Liena. Liena, toistan mielessäni. Vastaako se suomen Leenaa?

Onko tiikereillä ja ihmisillä samoja tauteja? Voiko ihminen saada tiikeristä jonkin tartunnan ja päinvastoin? Tuskin enempää kuin ihminen saa tartuntatauteja koirista, kissoista, lehmistä tai hevosista.

Jostain syystä – ehkä koska ajaminen vaatii oman huomionsa ja tarkkaavaisuutensa – en ole ajatellut sitä, että meillä on paluutaipaleella kolmas henkilö mukana autossa. Marina. Katson Teppoa. Miehen naama punottaa. Nyt on menossa se vaihe taudinkuvassa. Tämä tilanne, pakkotilanne antaa hänelle kuitenkin virtaa. Hän ryhdistäytyy, koska homma on kesken, vaiheessa, mutta minä, joka tunnen miehen, näen päältä, että hän ei ole kunnossa. Mahatauti, kuume, mikä lie. Milloin alan oireilla itse ja entä Marina? Olemme vieraanvaraisia. Tuomme taudin mukanamme.

Asia, jolle en mahda mitään, en enää. Asia, jota päätän olla ajattelematta ja huomaan sen sijaan uudenlaisen tuoksun. Marina Guzevan myötä lastauslaiturille levittäytyy vieno, mutta hyvä parfyymin tuoksahdus. Sitä ennen olin haistanut vain dieselin käryn ja hallin ominaishajun, joka toki poikkeaa jollain tapaa tavanomaisesta. En ihmettele sitäkään tai en ihmettele enää, koska oivallan, että eläintarhan takia, sen läheisyyden takia täällä vallitsee navettaminen ja heinälatomainen lemahdus. Katson mitä lastauslaiturilla on ja heti ensimmäisenä huomaan kaksi heinäpaalia tai ehkä ne ovat olkea. Haalarimies on tullut pois lavalta, kävelee meidän ohitsemme ja tarttuu nimenomaan toiseen olkipaaleista ja retuuttaa sen meitä kohti. Se tulee mukaan, ymmärrän.

Katselen ja teen näitä huomioita samalla, kun Marina Guzeva ja Teppo keskustelevat. Marina tarkastelee häkin lattiaa. Siirryn heidän viereensä. En ollut kiinnittänyt lattiamateriaaliin huomiota vielä Helsingissä, mutta nyt totean, että se on jonkinmoinen pressu tai vahvempi sellainen. Marina seisoo parhaillaan häkin sisällä ja haalarimies pudottaa olkipaalin tämän viereen ja raksii puukolla poikki paalinarut. Mies ja Marina Guzeva vaihtavat muutaman sanan keskenään, liettuaksi oletan, vaikka en tiedä puhutaanko Liettuassa sen nimistä kieltä. Väistän sivummalle, kun mies lähtee hakemaan toisen paalin. Hän vie sen häkin viereen lavalle ja käynnistää sen jälkeen ilmastoinnin. Marina Guzeva sanoo jotain heikäläisten oudolla kielellä samalla, kun hän raastaa sylyksen pahnoja ja vie ne taemmaiseen häkinpuoliskoon. Pesätarpeiksi, ajattelen.

”Heillä on kiire”, Teppo tietää tässä vaiheessa ja välittää tiedon minulle. ”Tiikeri on virkoamassa eläinlääkärin tekemän lähtötarkastuksen jälkeen ja he haluavat saada siirrettyä sen mahdollisimman pian, jotta sitä ei tarvitse nukuttaa uudelleen.”

Se on siis elävä, ajattelen ja tarkoitan sillä totta kai, että eläin on hereillä. Jalkeilla.

”Taluttaako joku sen?” kysyn.

”Ai tiikerin? Ei kai nyt sentään? En tiedä.”

Haalarimies hakee seuraavaksi sisältä varaston puolelta siivouskärryt, sen näköiset kärryt, joita olen nähnyt siivoojien lykkivän toimistoissa ja muissa asiakaspalvelutiloissa. Hetken ajan ehdin jo olla huolestunut ja ällistynyt, että menikö mies noutamaan nyt tiikeriä, tuo sieltä hihnassa taluttaen horjuvaa, huumattua tiikeriä, mutta tämä työnsi kärryjä. Siinä on kaksi isoa, muovista kanisteria, betonilapio, sellainen tasateräinen lapio, jota käytetään betonivaluissa, mustia jätesäkkejä pinkassa ja kaikenlaista muuta siivoustarviketta. Kärryt päätyvät lavalle ja mies työntää ne kiinni seinustaan ja kiristää liinan niiden ympärille.

Marina Guzevan kännykkä soi. Hän vastaa, liettuaa taas, puhuu hetken ja sulkee kännyn. Tiikerin makuus on kunnossa ja Marina hakee kaksi muovista pesuvatia, vie ne samaan, perimmäiseen karsinaan ja asettelee paikoilleen. Huomaan, että siinä on jotkin järeät raudat, joiden väliin vadit tulevat. Tietenkin, muuten tiikeri huitaisisi ne heti nurin ja kumolleen. Toiseen astiaan tulee vettä kanisterista. Haalarimies kantaa kanisterin häkkiin ja kaataa veden. Marina rapistelee säkistä koiran kuivamuonaa tai sen näköistä purua ja muroa toiseen vatiin. Kissanruokaa.

”Mä käyn”, Teppo sanoo puoliääneen.

”Ala mennä”, vastaan.

Ripuli, ajattelen. Tai hän antaa ylen.

Marina Guzeva tulee luokseni. Hän etsii ehkä katseellaan Teppoa, mutta ei kysy tätä ja kysyy sen sijaan minulta olemmeko valmiita?

”Mun puolesta”, vastaan.

”Okei.”

Marina ottaa kännykän esiin, kysyy jotain haalarimieheltä, joka nyökkää. Marina katsoo eri puolille ja sanoo minulle erikseen, että minun pitää siirtyä lastauslaiturin kauimmaiseen päähän ja kysyy missä toinen mies on?

”Vessassa.”

Seuraavaksi nainen puhuu kännyyn ja minä astelen sivummalle laiturilla. Huomaan, että Marina Guzeva ja haalarimies tulevat myös pois lastaussillalta, tekevät tilaa sinne ja asettuvat seisomaan rinnatusten seinänviereen. He katsovat hallin sisätiloihin vievälle oviaukolle ja samassa sieltä tulee näkyviin ensimmäisenä rautahäkki. Pieni, matala häkki, jossa tiikeri on kyyryssä. Häkki on niin pieni, että eläin ei pysty taatusti liikkumaan siinä. Ainakin arvioin niin. Myöhemmin selviää, että häkin kokoa voi muokata ja että se on säädetty tarkoituksellisesti niin, että tiikeri joutuu makaamaan litteänä paikoillaan. En tietenkään tiedä tätä siinä seuratessani, vaan ihmettelen vain kaikkea mitä tapahtuu. Kaksi miestä työntää tätä häkkiä, joka on pyörillä olevalla lavetilla ja tiikerin pää kääntyilee, kun se luo silmäyksiä ympärilleen. Se on minusta hyvin elävä ja virkeä, herännyt ja hereillä.

Koska olen syrjässä, en näe miten siirto häkistä toiseen tapahtuu. Lavettia työntävät miehet kääntävät häkin pään auton perään ja häkki menee puoliksi näkymättömiin, jolloin tiikeristä näkyy vain takapää. Haalarimies ja Marina Guzeva siirtyvät auton perälaudalle lavettimiesten taakse ja Marina näyttää minulle kädellä, kämmen kieltävästi pystyssä, että minun pitää pysyä edelleen paikallani. Toinen lavettimiehistä vetää jostain vivusta. Sen jälkeen toinen pyörittää kampea, joka on kuin pieni laivan ruori ja häkin katto alkaa nousta. Toinen lavettimies ottaa harjan, tavallisen katuharjan käteensä, pitää kiinni harjaspäästä ja tökkii toisella päällä tiikerin takamusta häkin kalterien välistä. Samassa eläin livahtaa näkymättömiin ja haalarimies menee lavalle. Hetken päästä kuuluu piippaava varoitusääni.

”No?” Teppo kysyy.

”Tiikeri on sisällä. Paskansitko?”

”Kyllä.”

”Tuliko muuta?”

”Ei. Ei tällä kertaa.”

”Mikä on vointi? Pystytkö sä lähtemään mukaan?”

”Totta kai. Mä menen taakse pitkäkseni. En halua olla turhaan niin lähellä Marinaa.”

Oikein, ajattelen.

”Voitko sä hyvin?” Teppo kysyy ja katsoo minua. Vakiokysymys.

”Voin.”

”Ei ole ilmennyt vielä mitään hälyttävää?”

”Ei. Ei mitään.”

”Hyvä.”

>Länsi>

Larry tekee keskipäivän hehkussa aitaa kanalan päädyssä. Hän on laajentamassa kanojen elintilaa ja tekemässä tarhan ulos. Verkkoaitaus, jonka hän aikoo kattaa kevyellä suojakatoksella. Kanat pääsevät jaloittelemaan ja vilvoittelemaan ulos ja palaavat halutessaan takaisin sisälle pienestä luukusta, yöksi ja munimaan pesiinsä.

Larry on ostanut lisää kananpoikia ja aikoo hankkia niitä vielä enemmän. 

>>>jatkuu>>>