Tilkankadulla

    

Näkymä on Pikku Huopalahden raitilta. Kävelimme eilen Meilahden arboretumiin ja edelleen melkein Seurasaareen ennen kuin palasimme kaupan kautta kotiin. Yli tunnin reissu. Kirjoitin eilen kaksi sivua lisää Vuoropuhelua. Helena kutoo. Aloitimme äänenluvussa neljännen osan, kirjan, Paikannimet: Paikkakunta, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista. Kaksi vuotta myöhemmin, kun päähenkilö ja Gilberte olivat ajautuneet erilleen, päähenkilö matkustaa isoäidin seurassa Balbeciin ottamaan terveyskylpyjä ja kolmantena seurueessa on tietenkin palvelijatar Francoise, kansanihminen. Kirjastosta minulle on Matkalla kaksi kirjaa, mutta ei vielä Noudettavissa. Otin omasta hyllystämme Allen Ginsbergin Collected Poems, nimipäivälahja kolmen vuoden takaa, yli tuhat sivua runoja, Ginsbergin koko elämäntyö - otin sen välilukemisiksi. Olen lukenut sen ennen, huolimattomasti ja muutamat runoista useamman kerran, tarkemmin. Helenalla on vielä kesken Erle Stanley Gardnerin Perry Mason -tarina Kullattu lilja. Eilisessä postauksessa muistin nimen väärin.

Tilkankadulla

    

Tämä kuva on otettu Helsingin Mannerheimintien jalkakäytävältä. Tänään vietämme Ruotsalaisuuden päivää ja samalla Kustaa Aadolfin päivää. Eilen emme lähteneet Hakaniemeen Maalaismarkkinoille, vaan teimme sen sijaan pitemmän kauppamatkakävelyn rannan kautta, Haaganpuron viertä Vihdintien laitaan ja Mannerheimintietä kaupalle. Helena keri lankoja valmiiksi seuraavia sukkapareja varten. Kirjoitin aamusella kolme sivua Vuoropuhelua -tekstiäni. Sitä on viisikymmentäkaksi sivua. Olen tehnyt sitä kolme viikkoa. Eilen iltapäivällä luimme loppuun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kolmannen osan, Rouva Swannin ympärillä. Proust loihtii kirjan lopussa kuvan maailmannaisesta päiväkävelyllä seurueensa keskellä ja keskipisteenä ja vastaantulijoita tervehtimässä häntä. Pariisissa 1800 -luvun lopulla, sataviisikymmentä vuotta sitten. Helena luki loppuun Juhani Peltosen kirjan Islanninhevosia, rakkaani. Hän kysyi vielä erikseen pidinkö siitä? Kyllä. Eli... Seuraavaksi Helena otti lukuun taatun Erle Stanley Gardnerin dekkarin Kultainen lilja. Hän muistaa lukeneensa sen ensimmäisen kerran joskus tyttönä. Heillä oli kotona saman painoksen kirja, sama kansikuva. Minulla on lopuillaan Alistair Macleanin Kun kello lyö... Saan Maclean -kiintiöni täyteen. Tekstin huumori ja sankarihypetys, ne tehokeinot jättävät jotenkin imelän, vähän naurettavan olon.

Tilkankadulla

    

Marraskuun ensimmäinen sunnuntai ja Hakaniemessä on Maalaismarkkinat. Illalla ja yöllä tuulenpuuskat riepottelivat pihan poppeleita, mutta nyt aamulla on tyynempää. Eilen aamulla Helena teki sauvakävelylenkin. Minä pysyin kotona ja jatkoin Vuoropuhelua kaksi sivua. Kaupalle mennessä teimme lenkin rannan kautta. Helena teki kanttarellipizzan. Iltapäivällä luimme ääneen melkein viisikymmentä sivua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, edelleen kolmatta osaa Rouva Swannin ympärillä. Kirjailija hallitsee taidon pitää lukijan mielessä kirjan olennaiset henkilöt. Nämä kulkevat mukana kuin pisarat siellä täällä muun tekstin ohessa, ennakkoon ja tarpeen mukaan välillä. Niihin palataan ja palataan. Proust lavertelee ja on monisanainen, mutta se on tehokeino. Kun päähenkilö mokaa, saa seurapiiritilaisuudessa ruokailemaan mennessä suljetun kirjekuoren, jossa on päällä hänen nimensä, hän työntää kuoren taskuunsa ja kun tekstiä kirjassa on kertynyt neljäkymmentä sivua lisää ja päähenkilö palaa kotiin ja riisuutuu, hän löytää kirjekuoren, avaa sen ja lukee kenelle daamille hänen pitää ojentaa käsivartensa pöytään mennessä. Proust ei kommentoi enempää. Hän tietää, että lukija keksii itse mitä päähenkilö ajattelee tästä. Illalla katsoimme jalkapalloa. Vaihdoin sen jälkeen jännäriin, Macleanin tyyliin ja Helena luki Juhani Peltosen kirjaa Islanninhevosia, rakkaani.

Tilkankadulla

    

Lauantai ja Pyhäinpäivä. Tuulista näin aamulla täällä etelärannikolla. Eilen kauppareissulla kiersimme katsomassa maisemia Pikku Huopalahden pohjukassa. Kirjoitin eilen kaksi sivua Vuoropuhelua -tarinaani. Iltapäivällä normaali yli kaksi tuntia ääneenlukua. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin päähenkilö on onnessaan, kun hän on mukana osin Swannien elämässä, käy Gilberten luona “välipalalla” ja vaunuajelulla näyttäytymässä hienossa seurassa. Helena kutoo, mutta tekee välillä luonnoksia. Hän valmistautuu ottamaan maalaustelineen esiin, kuvaannollisesti, sillä se seisoo tukevasti kaiken aikaa paikallaan, tällä hetkellä keittiösopen seinustalla. Luin illalla ja luimme osin molemmat Parnasso -lehtiä, joita lainasin kirjastosta. Lehdistä löytyi uusia nimikkeitä molemmille. Nyt minulla on viisi varausta kirjastosta omalla nimelläni ja yksi niistä on Matkalla, Napoleonin mukana Venäjällä, jonka on kirjoittanut aikalainen, kenraali de Caulaincourt. Unilukemisina Helenalla on Juhani Peltosen kirja Islanninhevosia, rakkaani ja minä kokeilen miltä tuntuu Alistair Macleanin Kun kello lyö... vuosikymmenten jälkeen.

Tilkankadulla

    

Kävimme eilen kirjastossa Munkkiniemessä. Otin kadunristeyksessä tällaisen kuvan vanhasta rakennuksesta, joka näyttää olevan tyhjillään. Autiotalo. Paciuksenkadun sillalla jäimme katsomaan kuinka kalat puhkoivat renkaita salmen kapeikon veden pintaan. Eilen siellä ei näkynyt kalastajia ruovikolla veden partaalla. Kirjoitin eilen aamupuolella kolme sivua Vuoropuhelua -tekstiäni. Iltapäivällä luin ääneen neljäkymmentä sivua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kolmatta osaa. Helena kutoi, mutta otti välillä luonnoslehtiön esiin ja piirsi syksyn lehtiä. Myöhemmin luin loppuun toissapäivänä aloittamani Juhani Peltosen kirjan Islanninhevosia, rakkaani. Hieno kirja. Pidin. Monin kohdin tuli tekstin ohessa mieleen mitä kirjailija olisi tuumannut näistä nykykäänteistä, joista viimeisenä on lööpeistä ottanut silmään se, että Yhdysvaltain sotilaita on tulossa Suomeen ja Lappiin? Olisiko kirjailija nähnyt siinä sodan valmistelua tai uuden Kylmän sodan alun ja jossa Suomen maaperä on tällä kertaa se, joka on eniten vaarassa? Olisiko kirjailija kysynyt mitä päättäjämme ajattelevat tai vaikka miten heitä kiristetään? Historiaa tapahtuu. Helena otti Islanninhevosia, rakkaani unikirjaksi.

Tilkankadulla

    

Kuvan ukkometso saa varoa, kun vieressä on jalkojen liottajalla ase valmiina. Mies istuu maapallon päällä. Mietin kumman kumman ottaisin seuraavaksi luettavaksi. Me saimme nettiyhteyden aikoinaan tällä päivämäärällä 2.11.2002. Siitä on kaksikymmentäyksi vuotta. Hetki sitten, kun menin parvekkeelle, kuu paistoi pienten pilvenhattaroiden välistä ja Orionin tähdistön ylimmät tähdet näkyivät viereisen talonsiiven katon yllä. Eilen naputtelin kahden sivun verran Vuoropuhelua -tekstiäni. Luimme iltapäivällä ääneen Marcel Proustin suurromaania Kadonnutta aikaa etsimässä, sen kolmatta osaa Rouva Swannin ympärillä. Helena kutoo kuunnellessaan sukkia lähipiirille. Valitsin omaan lukuun Juhani Peltosen proosakirjan Islanninhevosia, rakkaani. Takakannessa kirja luokitellaan novellikokoelmaksi, mutta minusta se on enemmän proosasikermä, jossa on kehyskertomus ja erillisinä kertomukset, jotka liittyvät kuin oksat kehyskertomuksen runkoon. Olen lukenut yli puoleen väliin. Päättäjät ja poliitikot saavat sapiskaa. Tämmöisiä johtajia meillä, harhaanjohtajia. Helenalla on kesken Patricia Moyesin Muotimurha.

Tilkankadulla

    

Helena otti lokakuun päätteeksi tämän kuvan parvekkeeltamme. Pihan poppelit ovat siinä vielä näin lehteviä. Lokakuu päättyi täällä etelässä tuuleen ja vesisateeseen ja nyt marraskuun alkaessa sataa edelleen silkkaa vettä. Maa on musta ja märkä. Eilen ulkoilimme vain kauppareissun verran. Kirjoitin kahteen eri otteeseen Vuoropuhelua. Kaksi sivua. Nyt sitä on neljäkymmentä sivua. Helenalla on menossa seuraava sukkapari. En tiedä kuinka mones. Aloimme lukea ääneen Marcel Proustin jalon Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kolmatta osaa Rouva Swannin ympärillä. Kirjailijalla on tosin tapa nimetä kirjansa eri jaksoja monikerroksisin nimin. Tämän vasta aloittamamme koko nimi on “Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1” ja alanimikkeenä “Rouva Swannin ympärillä”. Tämä osa alkaa muutteeksi myös sillä vanhahtavalla tyylillä, että siinä on lueteltu pääkohdin, mitä seuraavassa tekstinosassa on tulossa. Helenalla on unilukemisina Patricia Moyesin Muotimurha. Minä sain loppuun Lawrence Durrellin Aleksandria kvartetin ja sen viimeisen osan Clea. Loppu päättyi onnellisissa merkeissä. Monin kohdin tekstissä tuli mieleeni Graham Greene, mutta jos pitäisi verrata, sanon, että pidän enemmän Greenestä, hän on minusta parempi kirjoittaja.