Tilkankadulla

    

Kylmempi päivä tähän väliin. Kuusitoista astetta pakkasta täällä etelärannikolla. Tuuli kieputtaa pakkaslunta. Kuvassa kirjahylly peilautuu eteisen peilissä. Helena kutoo, tekee akvarelleja ja luonnoksia ja palauttaa nettimaailman kadotettuja yhteyksiä. Minä sain eilen käytyä kertaalleen läpi Me puhallamme kynttilöitä -tekstin. Sataseitsemän sivua. Projektiin meni yli kolme viikkoa ja useimpina päivinä työstin tekstiä aamuisin kahden tunnin ajan. Eilen iltapäivällä vietimme kaksi tuntia lukien ääneen Marko Tapion romaania Aapo Heiskasen viikatetanssi. Kirjailija piirtää huolellista kuvaa ja löytää kuvaavia, tuoreita sanoja. Helena luki illalla James Joycen teosta Finnegans Wake ja unilukemisina Patricia Cornwellin jännäriä Ruumiin todistus. Minä luin muutaman Allen Ginsbergin runon ja aloitin sitten Claude Simonin kirjan Georgica, vaikka olen lukenut sen viimeksi aika hiljattain - ei sentään aivan hiljattain, tarkistin, vaan vuosi sitten. Samat hyvät kirjat kiertävät piirissä. Niihin palaa.

Tilkankadulla

    

Tammikuun puoliväliä. Helena otti eilen aamuhämärissä kuvan Helsingin Pikku Huopalahden rannasta, taustana kaupungin valoja ja näkökenttään leijanneita lumihiutaleita. Työskentelin eilen kolmeen otteeseen Me puhallamme kynttilöitä -tekstin parissa. Sitä on koossa satakuusi sivua ja päädyin siinä eilen sivulle satayksi. Loppumetrejä. Helena kutoo. Iltapäivällä jatkoimme Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssin ääneenlukua. Ensimmäinen luku on luettu. Päähenkilö on saapunut Rasvangin kirkonkylään ja lepää ruumishuoneella. Hän ajattelee, että näin siinä pitikin käydä, paitsi että elossa ollaan vielä. Hirtehistä naurua. Katsoimme jalkapalloa, Aasian ja Afrikan cup-otteluita ja osin Italian Serie A:ta. Luin muutaman Allen Ginsbergin runon kokoelmasta Plutonian ode (1977-1980) ja Helena James Joycen teosta Finnegans Wake ja unilukemisina Patricia Cornwellin Ruumiin todistusta.

Tilkankadulla

    

Helena on lähdössä sunnuntaiaamun sauvakävelylenkille. Kuvassa on yksi hänen vuodenvaihteen aikaan valmistuneita akryylimaalauksia. Helena neuloi eilen valmiiksi verhoksi tulevan isoäidinpalaneuleen. Puuttuu enää tarvittavat verhonipsut. Olen läpikäynyt Me puhallamme kynttilöitä -tekstiä nyt sivulle yhdeksänkymmentäseitsemän. Kaikkiaan tekstiä on kertynyt sataviisi sivua. Aloimme eilen iltapäivällä lukea ääneen Marko Tapion romaania Aapo Heiskasen viikatetanssi. Se on tullut julki 1956. Luin illemmalla loppuun Paavo Rintalan kirjan Leningradin kohtalosinfonia. Kirjailijan usko tuntuu horjuvan. Ei ihme, kun samaa Jumalaa rukoillaan eri puolilla taistelulinjoja pyhittämään ja varjelemaan omia ja tuhoamaan säälittömästi vihollisia. Helena lukee edelleen James Joycen teosta Finnegans Wake ja unilukemisina Patricia Cornwellin jännäriä Ruumiin todistus.

Tilkankadulla

    

Viisitoista astetta pakkasta aamukuudelta. Kuvassa sekoitusmuki, jonka laita on värjäytynyt akryylillä, valmiina odottamassa tiskipöydän laidalla Helenan seuraavaa maalausprojektia. Hän sommitteli eilen tulevaa isoäidinneliöistä koostuvaa verhoa, johon tulee lisää kaksi riviä paloja. Minä edistyin muutaman sivun Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa. Kymmenen sivua on käymättä enää läpi. Tarvoimme eilen lumista Tilkankatua kaupalle ja takaisin. Lumen alla oli kätkössä kavalia, liukkaita kohtia. Iltapäivällä katsoimme Matti Kassilan ohjaaman elokuvan Komisario Palmun erehdys. Emme alkaneet vielä lukea seuraavaa kirjaa ääneen. Helena on lukenut puoleen väliin James Joycen Finnegans Wake -teoksen. Unilukemisina hänellä on Patricia Cornwellin Ruumiin todistus. Minä jatkoin Paavo Rintalan kirjaa Leningradin kohtalosinfonia. Siinä mainittiin sekin, että marsalkka Mannerheim ei suostunut hyökkäämään Leningradin kaupunkiin. Minusta kauaskantoinen ja viisas ratkaisu. Valtioviisaan armeijan ylipäällikön tilannetajua, kylmäpäisen sotilaan, jolla oli vahva realismin taju eikä mikään ihme, että jatkossa juuri Mannerheim valittiin Suomen valtionhoitajaksi, palauttamaan maa rauhantilaan.

Tilkankadulla

    

Lunta sataa. Taivas on kaupungin punaharmaassa pilvessä. Kuvassa askelista muodostunut sydänkuvio eilen Tilkantorin rantajäällä. Helena virkkaa isoäidinneliöitä ja minä jatkoin Me puhallamme kynttilöitä -tarinan muokkaamista. Eilen aamurupeaman jälkeen olin edennyt tekstissä sivulle yhdeksänkymmentäkaksi. Iltapäivän aluksi katsoimme Hilman päivät -elokuvan, joka ei ole nähtävänä Yle areenassa. Miksi ei? En tiedä. Elokuvan jälkeen luimme ääneen loppuun Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin. Luin sen ensimmäisen kerran kolmekymmentä vuotta sitten, mutta silloin teoksen kaikkia viimeisiä osia ei ollut vielä suomennettu. Tällä vuosikymmenellä olen lukenut kirjan kolme kertaa, mutta ensimmäisen kerran nyt ääneen. Aloin eilen lukea Paavo Rintalan teosta Leningradin kohtalosinfonia. Se tuo mieleeni Aleksijevitsin kirjan Neuvostoihmisen loppu. Rintalaa olisi voinut myös kunnioittaa Nobel -palkinnolla. Proustin kirjassa oli sota jatkuvasti mukana, yksi päättynyt ja toinen tulossa, yhtä sotimista - muuten vaan, kai - ja Rintala haastattelee ja kirjaa ylös kaksikymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen Leningradin saartorenkaasta hengissä säilyneiden kertomuksia ja lainaa kaupungin nälkään kuolevan väestön ja kuolleiden jättämiä päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Helena luki eilen illalla James Joycen kirjaa Finnegans Wake ja unikirjaksi hän otti Patricia Cornwellin jännärin Ruumiin todistus.

Tilkankadulla

   

Nyt torstaiaamuna säätila on vielä niukasti lämmön puolella täällä etelärannikolla. Kuvassa Arto Mellerin Runot -kirjan hieno kansikuva ja taustana erilaisia virkattuja peitteitä. Kävimme eilen jälleen kirjastossa Munkkiniemessä. Yhden korttelin matkalta jalkakäytävä oli jäinen ja melkein hiekoittamaton, mutta selvisimme reissusta ehjinä. Lainasin varaamani Paavo Rintalan kirjan Leningradin kohtalonsinfonia, joka on tullut julki ensimmäisen kerran 1968. Ennen kirjastoreissua työstin kaksi sivua eteenpäin Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa. Olen tekstissä sivulla kahdeksankymmentäkahdeksan ja kaikkiaan sitä on koossa sataneljä sivua. Jostain syystä oletan, että kun saan tämän tekstin muokattua mieleisekseni, huomaan, että sitä on kertynyt satakaksikymmentä sivua. En pyri tietoisesti lisäämään sivumäärää, mutta... Helena virkkaa edelleen puuttuvia isoäidinneliöpaloja. Hänellä on omia projekteja makuuhuoneen työpöydän ääressä ja myös MacBookilla. Tietokonemaailman uusimmat virtaukset aiheuttavat ei-toivottuja seurauksia. Ikiaikaiset facebook- ja instagram-tilit ilmoittavat, että sinulla ei ole pääsyoikeutta tai miten sen tietokonekapulakielellä viestivätkään. Kenties jokin turvajuttu? Kenties nettihyökkäys? Kenties uusi ohjelmistopäivitys aiheuttaa ongelman? Silti eilen iltapäivällä vietimme kaksi tuntia Marcel Proustin seurassa. Mitä kirjailija olisi sanonut näistä nykymaailman ongelmista? Neljäkymmentä sivua romaania Kadonnutta aikaa etsimässä, sen viimeistä nidettä Jälleenlöydetty aika. Kirjaa on lukematta neljäkymmentä sivua eli saamme sen tänään päätökseen. Illalla luimme Helena James Joycen kirjaa Finnegans Wake ja minä luin loput Arto Mellerin runot ja Outi Nyytäjän näytelmän Pyykki.

 

Tilkankadulla

    

Suojaa kello kuusi tänään keskiviikona Helsingin Pikku Huopalahdessa. Harmaa taivas. Helena otti eräänä pakkaspäivänä tällaisen kuvan. Isoäidinpalapeitto, jonka hän neuloi eilen illalla kokoon, on tulossa olohuoneen ikkunaan yhtenä verhona, mutta siitä puuttuu vielä rivin tai kahden verran pituutta. Työ jatkuu, käsityö. Eilen aamupäivällä kävin läpi viisi sivua Me puhallamme kynttilöitä -tarinaa. Olen siinä sivulla kahdeksankymmentäkuusi ja kaikkiaan sivuja on kertynyt satakolme. Iltapäivän ääneenlukurupeamalla luimme neljäkymmentä sivua Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä, sen kymmenettä ja viimeistä nidettä, Jälleenlöydetty aika. Minä-päähenkilö on Guermantesin ruhtinattaren iltapäivävastaanotolla ja tilaisuuden emäntänä on entinen rouva Verdurin. Päähenkilö pohtii, että arvonimet periytyvät ja aina joku ja kuka kulloinkin on sen ajantasainen haltija tai haltijatar. Luimme illalla omia kirjojamme, Helena James Joycen teosta Finnegans Wake ja minä ensin kolme runoa Allen Ginsbergiltä ja sen jälkeen puolet Arto Mellerin runotuotannosta. Näin ensituntumalla koen, että Melleri taituroi runoissaan, hersyttää sanoillaan, aiheet ovat monet romanttisia nuoruusmuistoja, mutta samalla runoilija keventää ja leikittelee.