Suo sen suo(7)

    

SUO SEN SUO(7)

 

Maximilian oli penkonut esiin varusteistaan pilkkijakkaran ja istui sen päällä nojaten kantoon takanaan. Sinikka oli levittänyt solumuovialustan kannon viereen ja istui ja nojasi hänkin kantoa vasten. He seurasivat ja katsoivat suota tarpovaa ja ylittävää reppureissaajien karavaania, joka loittoni vähitellen, pieneni ja hävisi taivaalle syttyneeseen, hämärän tuloa edeltävään ruskan ilotulitukseen, loimuun, ruskeaa, punaista, vihreää ja sinistä.

Maximilian huomasi tummanpunaisia, tässä valaistuksessa melkein mustia karpaloita kädenojentaman päässä.

- Karpaloita, hän esitteli ja tarjosi Sinikalle.

- Mä en taida syödä nyt mitään, Sinikka vastasi.

- Juo vettä. Pitää juoda.

- Kyllä.

Puustoisemmilla suon laitamilla oli jo yö, vaikka suon aavalla viipyi vielä valon kajastus.

Maximilian odotti Sinikan sanovan jotain. Ensimmäisenä. Hän oletti heidän ajattelevan samoin, että oli tyhmää kenenkään lähteä yötä vasten tuntemattomaan suomaastoon ja yhtä tyhmää hakeutua sinne kaivosporukan lähettyville. Häiriköimään ja protestoimaan.

Oli Sinikka mitä mieltä hyvänsä, hän ei aloittanut siitä. Hän alkoi puhua tästä hetkestä ja tilanteesta: - Ensimmäinen yö suolla, minulle. Teltassa.

- Vai niin, Maximilian nyökkäsi. Hänellä näitä, eräretkiä, yöpymisiä teltassa ja myös suomaastossa, oli takana kymmenittäin. Vähemmän kuitenkin edessä kuin takana, elettynä ja koettuna.

- Ajattelen alustan märkyyttä, Sinikka jatkoi. - Onko mieltä etsiä kuivempaa paikkaa?

- Meidän? Mistä?

Ei, suolla ei ole mieltä etsiä kuivaa alustaa. Suolla voi vain pysähtyä sopivalle kohtaa. Suolla voi olla pakko jäädä niille sijoilleen, jossa on.

- Eli ei. Pystytänkö siis teltan?

Maximilian mietti ja Sinikka jatkoi: - Miten jalka?

- Se oli venähdys. Pelkäsin ensin, että luu murtui.

- Oletko varma? Ääni oli kova.

- Kyllä. Äänen perusteella, mutta se oli kosteassa turpeessa kovana säilynyt oksa, joka katkesi. Ääni temppuilee joskus.

- Miltä jalka tuntuu? Luuletko, että se pitää päällään?

- En tiedä. Aamu kertoo sen. Kokeilen sitten.

- Pitäisikö se lastoittaa?

- Ei mitään syytä.

Oikeammin Maximilian ajatteli, että millä sitä lastoittaa ja kuka olisi pätevä siihen hommaan, Sinikkako? Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.

- Mietin vaan, Sinikka lisäsi epämääräisesti.

Maximilian oli kuin ei olisi kuullutkaan. Hän ajatteli keppiä, karahkaa, jonka oli menettänyt vähän aikaa sitten. Se oli painunut pohjattomaan suohon, hävinnyt sinne. Se oli mennyt ensimmäisenä, tunnustelija. Kun he lähtisivät tästä, täältä, palaamaan tulojälkiään, aamulla, huomenissa - sillä niin tässä varmaan kävisi - hän katkaisisi ensimmäisestä koivurykelmästä vankan kävelykepin tuekseen. Siihen asti hän joutuisi tukemaan Sinikkaan, mutta ei yhtään kauemmin kuin oli pakko.

Taas sitä sankariasennetta, hän hymähti. Me sankareiksi kasvatetut.

Yhä näkyi suon yli jonkun joukon viimeisen selkämys, pienenä ja sitten se oli hävinnyt. Sinikka nousi ja alkoi levitellä ja asetella telttaa ja virittää kehikkoa. Nomadit liikkeellä.

- Teltassa ei ole ainakaan niin paljon sääskiä.

- Olet oikeassa. No, kohta syyskylmät vievät ne, Maximilian lohdutti.

- Järjenkäyttöä. Puhuin nyt, tästä hetkestä.

- Aivan. Käsitin kyllä.

Sinikka arveli, että Maximilianin olisi parempi olla pitkänään ja pitää jalkaa koholla, vaikka oman reppunsa päällä.

- Kaikkea kokeillaan, Maximilian myönteli. - Kaikki temput tehdään.

Taas, hän ajatteli ja harmistui omaa sanavalintaansa. Sinikka voi käsittää väärin, mutta enää ei auttaisi, vaikka hän alkaisi selittää sanomisiaan. Parempi vaieta. Parempi muistaa vastedes puhua yksinkertaisemmin. Miksi tehdä yksinkertaisesta vaikeaa. Koulussa - silloin tuhat vuotta sitten, kun hän oli vielä koululainen - eräs opettaja sanoi niin. Hänelle oli jäänyt mieleen, että se olisi ollut matematiikan opettaja, mutta se saattoi olla yhtä hyvin minkä hyvänsä aineen opettaja. Luokanvalvoja. Taikka liikunnanopettaja.

Miksi tehdä yksinkertaisesta vaikeaa?

Mikähän se oli sillä kertaa vaikeaa, jonka hän, Maximilian oli onnistunut näkemään kautta tekemään vaikeammaksi kuin asia olikaan. Opettaja oli sanonut, ettei pidä kuunnella eikä varsinkaan ottaa täydestä todesta niiden muiden, yleensä vanhempien koulukaverien sanomisia ja jotka rehvastelivat tarpeettomasti sillä miten vaikeita aineita heillä on ja jotka odottavat tulevaisuudessa heitä nuorempia, ovat heillä edessä. Sellainen luo vain ennakkoon turhia ja tarpeettomia paineita ja haittaa oppimista ja opiskelua.

Ymmärrettävää.

Maximilian ei muistanut sanatarkasti opettajan sanoja. Hän muisti vain asiasisällön, mutta sehän onkin parasta, sisältö.

Hän, he voisivat keskustella näistä asioista Sinikan kanssa. Tai ehkei juuri näistä. Jostain muusta.

Hän huomasi virkistyneensä, jalastaan huolimatta. Tämä nyt-hetki, nyt edessä oleva ja odottava kahdenkeskinen olo ja aika tämän häneen verrattuna nuoren naisen kanssa, se vaikutti kuin jokin ruiske ja meni muun edelle. Siinä jalka unohtui ja kipu.

Maximilian seurasi Sinikkaa, joka pingoitti teltan pystyyn ja kiristi kulmien narut.

- Pitääköhän tämä turve? Sinikka sanoi. Hän tuljutti kiinnitystappeja ja siirsi niitä parempaan kohtaan.

- Mitä? hän kysyi.

- Ei mitään, Maximilian vastasi.

Hän käänsi katseensa takaisin suolle. Ilma viileni nopeasti.

- Minä menen ainakin telttaan, Sinikka sanoi.

- Oikein. Sitä varten se on, Maximilian vastasi.

Hän ajatteli, että tästä pitäisi ottaa kuva.

- Ottaisin kuvan, kuvaisin tämän teltan ja kannon, jos mun jalkani ei olisi poissa pelistä.

- Niin, kännykkä toimii nyt, kiitos sivistyksen.

- Kiitos kaivostoiminnan, Maximilian lisäsi.

Cesiumin. Voi miksi sitä piti löytyä täältä? Miksi nämä kaikki ihmiset raahautuvat tänne sen perässä? Onnettoman perässä. Tuovat onnettomuuden tullessaan.

- Ei pitäisi toivoa sitä, Sinikka moitti.

Mitä moittien? Maximilian ajatteli. Hän ei tiennyt.

- Anteeksi, hän sanoi. - Ei pitäisi.

Sinikka epäröi yhä teltan pielessä. Hän kysyi mistä päin tuulee?

- Nyt? Mitä?

- Älä esitä, Sinikka hymähti. - Ilmavirtaus? Mistä suunnasta käy ilmavirtaus?

- En tiedä.

Maximilian käänteli kasvojaan. Hän työnsi etusormen suuhunsa, veti sen ulos ja kohotti päänsä yläpuolelle.

- No niin, Sinikka tuhahti. - Pisimmän mukaan. Hankalimman mukaan.

- En tiedä, Maximilian sanoi. - Koe ei onnistunut.

Hän lisäsi: - Mene jo. Pidä kiirettä ennen kuin ruikkaat housuihisi. Täällä on pyykinpesuolosuhteet aika heikot.

- Otan suunnan kannon tuolle puolen. Tiedoksi.

- Selvä. Älä mene kauas.

- En. Tai menen kyllä tarpeeksi kauas.

Tilkankadulla

    

Kävimme eilen aamupäivällä Munkkivuoressa leipä- ja kauppaostoksilla. Nurmikoilla oli kuuraa. Menimme ja tulimme Toimelan puutarhapalstojen ohi ylös Niemenmäelle ja Tarvontien risteyksen kohdalta Huopalahdentielle, jota pitkin alikulun kautta ostoskeskukselle. Aiemmin olemme kulkeneet Niemenmäen idänpuolen notkelmaa. Helena teki eilen piirroksia luonnoslehtiöönsä ja läppärin piirrosohjelmalla kuvitusta Kiipelissä -tekstiin. Minä kirjoitin kolme sivua - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Miten tavoittaa unen tunnelmaa? Miten tavoittaa tavoittamatonta? Luimme eilen ääneen yli kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Helena luki Eppu Nuotion hyvän mielen dekkarin Elämänlanka. Minä jatkoin William Gaddisin romaania Recognitions, jossa riittää henkilöitä. Musiikissa on sekä klassista, että kevyttä, nyt viimeksi mainittiin Händel, Mozart ja Sibelius. Muita suomalaisia ei ole esiintynyt. Yksi porukasta on joku Anselm ja ajattelin Anselm Holloa. Hän syntyi huhtikuun kahdentenatoista 1934 Helsingissä eli periaatteessa hän voisi olla yksi hahmoista, mutta miten lienee.

Tilkankadulla

    

Taivas on tähdessä tänäkin aamuna. Eilen teimme aamulla lenkin tähtien merkeissä. Päiväkävelyllä lenkkeilimme Munkkiniemen terveysasemalle asti. Ajatuksena oli tarkastaa joko sieltä saisi kausi-influenssa- ja koronarokotuksia? Iltapäivällä teimme kauppareissun. Helenalla oli järjestelmäkamera mukana ja hän kuvasi muun muassa naakkoja, tukkakoskeloita ja varpusia. Eilisestä päivästä tuli kauttaaltaan vähän erilainen. Helena piirteli sentään välillä ja kutoi television ääressä. Minä avasin tekstitiedoston, mutta olin vähän eksyksissä. Nyt aamulla ennen heräämistä näin unta kirjasta tai tapahtumasta tai elokuvasta. Löysin sille nimenkin: “ - Pidät tästä varmaan.” Kirjoitin siitä aamuensimmäiseksi alkua muistiin. Kehittyykö siitä jotain? Luimme eilen ääneen yli kolmekymmentä sivua Donna Tarttin Tikliä. Helena luki loppuun Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa. Minä luin kaksikymmentä sivua William Gaddisin romaania Recognitions.

Tilkankadulla

    

Viisi astetta täällä etelärannikolla. Pohjoisessa Oulun korkeudelta ylöspäin on pakkasasteita. Viime päivinä olemme nähneet kolme kuollutta kania. Toissapäivänä, tiistaina, lokakuun ensimmäisenä kaksi varista nokki yhtä raatoa Paciuksenkadun vieren puistikossa. Olimme palaamassa Munkkiniemen kirjastosta. Helenalle oli tullut hänen varaamansa kirja, Jarkko Sipilän Likainen kaupunki. Helena lainasi myös Eppu Nuotion kirjan Elämänlanka. Eilen, keskiviikkona teimme seuraavan kirjastoreissun. Haimme Annamari Marttisen romaanin Tapahtui mitä tahansa. Näimme matkalla ensin haukan lennossa, tukkakoskeloparin Pikku Huopalahdella ja rannan ohdakkeissa tikliparin. Alkoi sataa tihuuttaa, kun palasimme Munkkiniemestä. Helena on tehnyt luonnoksia linnuista ja tietokoneella piirroksia Kiipelissä -tarinaan. Minä kopioin kuvia ja tiedostoja ulkoiselle kiintolevylle, siirsin yhden lyhyen tekstin kirjoitusalustalta varastotiedostolle ja tapailin uutta. Luimme eilen ääneen vajaan kahden tunnin ajan Donna Tarttin Tikliä. Olemme lukeneet kolmasosan siitä. Helena alkoi lukea myös Marttisen kirjaa Tapahtui mitä tahansa ja kuulostaa vaikuttuneelta. Minä olen lukenut yli puolet William Gaddisin teoksesta The Recognitions. Tämä sana vilahtaa vähän väliä luontevasti tekstin seassa. Iltamyöhällä meille näytettiin Benfican ja Atletin välinen Mestarien liigan ottelu, joka päättyi 4 - 0. Yllätyksiä peleissä: Aston Villa voitti Bayern Münchenin 1 - 0 ja Lille Real Madridin 1 - 0. Niin ne isotkin kompuroivat.

Suo sen suo(6)

    

SUO SEN SUO(6)

 

Maximilian otti ensimmäiset tunnustelevat askeleet pois kannon luota. Hei kanto, nähdään taas. Hän tarttui kiinni lähinnä harittavaan juureen ja taivutti sen sivuun. Hän katsoi jalkoihinsa ja etsi jalansijaa juurenmukurien ja kivien keskeltä. Juurakon varjossa oli hämärää.

- Lähtee, Sinikka sanoi.

Maximilian arvasi Sinikan tekevän käsivarttaan koukistaen ylöspäin suuntautuvan, pumppaavan liikkeen: Matkaan.

Juurakko jäi takaviistoon. Kun Maximilian oli ottanut kuusi tai seitsemän askelta, saapas lipesi, mulahti ja meni kerrasta kuin tyhjään. Se yllätti ja säikäytti. Jalka upposi syvään, juurta myöten eikä jalkapohja tavannut mitään tukea, vain jotain liukasta ja kovaa, todennäköisesti puun niljaiseksi liestyneen juuren. Jalka lipesi siltä vielä pahemmin ja toinenkin jalka oli painumassa suohon ennen kuin Maximilian ymmärsi heittäytyä eteenpäin pitkäkseen ja kiskaista samalla jalkaansa pois upottavasta hetteestä. Hänen vartalonsa kääntyi ja kierähti ja jota liikerataa auttoi selässä oleva raskas reppu telttanyytteineen. Kuului kuin laukaus olisi kajahtanut ja Maximilian tiesi ja tunsi, että se oli puun juuri, joka katkesi tai sitten hänen oma jalkansa. Luu murtui. Leimahtava kivun aistimus tuntui varpaista päähän asti.

Hän jäi huohottamaan siihen aloilleen, pitkänään, poski turpeessa. Sinikka kumartui ensimmäisenä hänen puoleensa ja Mikael toisena tämän vieressä.

- Varokaa sitä suonsilmää, Maximilian sai sanottua.

- Helkkari! Helkkari, helkkari! kuului Niilo manaavan.

Hän tajuaa, Maximilian käsitti. Tuo Niilo ymmärtää, mitä tämä merkitsee, vaikka on muuten mitä sattuu tyyppi. Hän ymmärtää mitä mikäkin merkitsee, ymmärtää sen vaistomaisesti ja heti. Hänelle ei jää harhaluuloja.

- Nyt kävi pahasti, Mikael sanoi.

Sun ei tarvitse sanoa sitä minulle, Maximilian protestoi mielessään. Häntä suututti. Harmi ja hätäännys iskivät seuraavaksi. Hänellä oli jo valmiit sanat suussaan sanottavana, mistä lie romantiikan ja sotaromantiikan romukopasta tulleita: Jätätte minut tähän ja jatkatte matkaa. Näin kuului sanoa, uhrautua. Se oli valmiiksi ajateltuna, loppuun asti ajateltu, asiaankuuluva repliikki, joka kuului julistaa tällaisessa epätoivoisessa tilanteessa, mutta hän, Maximilian, ei ollut niin hölmö, että olisi sanonut sen ääneen.

Hänen suussaan maistui hapan veri. Eli hän oli varmaan purrut kieleensä.

- Siltä tulee verta suusta, Sinikka sanoi.

Siltä! Hän oli se, näin pian.

Maximilian halusi vastata ja tuskissaankin hänestä tuntui perin tärkeältä selvittää ja tiedottaa, että tämä suuverenvuoto ei ollut mitään merkittävää eikä olennaista, vaan sivuseikka, mutta hän ei kyennyt jostain syystä muodostamaan oikeita sanoja. Joku rukoili tai ehkä valitti hänen vieressään... Joku oli hän itse.

- Ota rauhallisesti, Mikael opasti.

Jalkaan sattui. Sitä pusersi ja painoi, mutta jotenkin Maximilian ei uskonut, että luita olisi poikki eikä pahoja murtumiakaan. Jalka oli vain kiertynyt pahasti ja venähtänyt, mutta selvää oli, että hänestä ei ollut enää jatkajaksi. Ei tälle reissulle eikä tänä iltana.

- Kuka jää Maximilianin kanssa joukosta? Kerttu kysyi.

Maximilian tunnisti hänen äänensä. Hän tajusi pitävänsä silmiään kiinni. Hän vain oli ja makasi, mutta ajatteli, että pitäisi nousta. Niin tai näin, hänen pitäisi nousta, ainakin istualleen.

- Minä jään, Sinikka vastasi. - Kaksi raihnaista. Mun maha ei ole kunnossa.

- Kuralla edelleen? Niilo kysyi.

- Sanonko mitä sä olet?

Maximilian ajatteli jälleen, että nyt hänen kuuluisi julistaa uudestaan, perinteellisen sankarillisesti, ettei hänen takiaan tarvinnut kenenkään jäädä joukosta. Hän pärjäsi ja pärjäisi itsekin. Vai olisiko se valhe?

Maximilian piti silmänsä kiinni. Ei minkään takia, hän ei vain halunnut katsoa kehenkään eikä olisi halunnut kenenkään katsovan eikä edes näkevänkään häntä. Hän halusi hävitä ja liueta olemattomiin. Hän kiitti onneaan, ettei jalka ollut sentään katkennut. Hän järkeili, että kipu olisi monin verroin kovempi, sietämätön, jos jotain olisi oikeasti poikki ja luu vaikka törröttäisi ulkona nahasta. Häntä likimain huvitti tämä, että hän teki itse diagnoosia itsestään ja pelkästään sen perusteella, miltä tuntui, mitä tunsi, silmät koko ajan kiinni, kokeilematta ja katsomatta mitään.

- Kyllä se tästä, hän sanoi ääneen.

- Mitä? Mikael kysyi.

- Ei muuta, Maximilian vastasi. - Ei mitään. Hourin.

- Niin hourii, Niilo tiesi.

Niilo, sinä viisas.

Maximilianista tuntui jotenkin samalta kuin aina ennen koulusta pinnatessaan tai poissa ollessaan. Silloin hän oli potenut huonoa omatuntoa, vaikka olisi ollut lievästi kipeäkin. Nyt hän selvisi ja selviäisi tämän loukkaantumisensa ansiosta loppumarssista ja ennen kaikkea siitä mielenosoituksesta, joka odottaisi siellä jossain - jos odotti. Jos ei porukka nyt päättänyt tai päättäisi muuttaa suunnitelmaa ja pystyttää leirin, teltat ja käydä levolle. He nukkuisivat kuin kuolleet puoleen päivään.

Joku tuljutti häntä olkapäästä. Maximilian avasi silmänsä: Kertun kasvot olivat käsivarrenmitan päässä hänen yläpuolellaan: - Mitä sanot?

- Mihin?

Mitä minulla on sanomista, mihinkään, Maximilian ajatteli. Älkää kysykö minulta mitään. Älkää laskeko minua miksikään. Olen out.

- Jäädäänkö kaikki tähän leiriin yöksi sun kanssa vai lähdemmekö me muut ja Sinikka jää yksin hoitamaan sua?

- Menkää vaan. Teillähän on nyt karttatieto.

- On. Siinä ei tainnutkaan käydä aivan pahoin...? Sun jalkasi kanssa?

- Ei. Mä selviän. Selviän yksinkin.

- Ei puhettakaan, Sinikan ääni kuului Kertun takaa.

- Eli Sinikka ja sinä jäätte tähän leiriin ja me menemme ottamaan selvää kaivoslaisten puuhista. Järjestämme rauhallisen mielenosoituksen.

- Olkaa silti varovaisia, Maximilian varoitti.

- Aina. Älä meistä huolehdi. Huolehdi itsestäsi.

Kerttu väisti, sillä amerikkalaiset naiset, Doris ja Makeumba kyykistyivät vuorostaan siihen Maximilianin viereen.

Tulevatko kaikki nyt hyvästelemään minut, toivottamaan paranemista ja mitä toivottavatkaan? Maximilian häkeltyi. Ehkä amerikkalaisilla on tällainen tapa?

- May I? Doris kysyi ja Maximilian nyökkäsi: - Sure.

- I’m a little pit Nurse, Doris lisäsi.

Naiset auttoivat yhdessä saappaat ja pitkät housut Maximilianin päältä ja tutkivat polvea, jalkaa.

- What you think? Maximilian kysyi.

- I don’t know, Doris vastasi.

Päivänvalo oli hiipumassa ja hämärä lisääntyi. Maximilian huomautti siitä muille näiden sairaanhoitajattariensa ohi.

- You should go. Hurry, hän sanoi, tajusi puhuneensa englantia ja hymähti: - Alkakaa mennä, jos haluatte päästä perille.

- Have you everything all right? Doris kysyi vielä. - How it feels?

- It’s all right. Yes, I’m fine, Maximilian vakuutti ja naiset auttoivat housut takaisin hänen päälleen.

- Thank you, Maximilian kiitti.

Doris ja Makeumba auttoivat hänet vielä juurakon viereen, nostivat siihen istuvaan asentoon ja molemmat halasivat häntä lähtijäisiksi.

Tilkankadulla

    

Vilakkaa lokakuun ensimmäistä. Vietämme Miina Sillanpään päivää ja kansalaisvaikuttamisen päivää. Mitä olisi tämän päivän kansalaisvaikuttaminen - huolenpitoa isänmaan markkinatalouden tilasta, kun valtiovalta ja liittoutumien jäsenyydet kutistavat markkina-alueet olemattomiin vai jotain muuta? No, meillä kansalaisilla on tämä oma osamme ja nurkkamme ja saamme olla iloisia maksaessamme laskut ja viulut. Eilen olimme aamulla pimeän aikaan ihailemassa tähtitaivasta ja iltapäivällä kävelimme aurinkoisessa säässä rantapuistossa. Helena työsti jotain luonnosta työpöytänsä ääressä eilen aamupäivällä ja virkkasi iltapäivällä patalappuja televisiota katsoen. Luimme kolmekymmentä sivua ääneen Donna Tarttin Tikliä. Jatkoin saman verran William Gaddisin kirjaa Recognitions. Tuhlaajapoika palaa kotiin tai poika, pappilaan. Pappi-isä, äidinisä ja taloudenhoitaja ovat täpinöissään. Teksti on modernia. On kuin koko ajan olisin hämärässä lavastuksessa. En pysty sanomaan meneekö kirjailija tässä tarpeettoman arvoitukselliseksi. Katsoimme eilen illalla dokumentin, kirjailijasarjan osan, joka on tehty Jari Tervosta noin viisitoista vuotta sitten. Luontainen esiintyjä minusta.

Tilkankadulla

    

Syyskuu päättyy kylmänä, neljä plusastetta. Postauskuvassa sorsa eilen, sunnuntaina Tilkantorilla Helsingin Pikku Huopalahdessa. Lauantaina ja sunnuntaina teimme havaintoja luhtakanasta rannan ruovikon kätköissä. Se näytteli valkoista peräpäätään ja piti meitä silmällä. Lauantaina kuulimme sen myös ääntelevän eli kuulimme erikoisen äänen ja kun tutkin lintuopasta, siinä mainittiin, että luhtakanan yksi äänikuvio muistuttaa “pikkuporsaan kiljuntaa”. Samassa kolmekymmentä vuotta vanhassa lintuoppaassa mainitaan luhtakanan parimääräksi 300 - 600. Netin arvio on 500 - 800 paria. Helena on tehnyt läppärin piirrosohjelmassa kuvitusta Kiipelissä -tekstiin. Minä odotan seuraavaa tekstiaihetta ja kirjoittelen niitä näitä. Olemme lukeneet ääneen Donna Tarttin romaania Tikli. Helena luki alkua Pentti Kirstilän dekkarista Hanhivaara ja sateisen saaren tappaja, mutta ei mieltynyt siihen. Minä olen lukenut kolmanneksen William Gaddisin kirjasta The Recognitions. Sivulla 365 mainitaan TV. Odotan mielenkiinnolla tuleeko televisio jatkossa näkymään tekstissä? Teimme juuri yhdessä aamulenkin ja ihailimme tähtiä taivaalla, Orionia, Seulasia, Jupiteria ja kuun sirppi maatamoineen idän puolella.