Kaunis kesäpäivä

sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Suo sen suo(15)

    









SUO SEN SUO(15)

 

Ruuman perältä Mark löysi teräksisen, pieneltä ankkurilta näyttävän naaran, jossa oli köysi sidottuna valmiiksi kiinni. Mark ojensi köyden vapaan pään Justuksen käsiin ja puristi vielä tämän kädet köyden ympärille.

- I know, Justus sanoi ja väitti.

Tämä Markin ele ja tyyli loukkasi häntä. Kuin tämä pitäisi häntä mistään mitään ymmärtämättömänä tohelona. Oliko hän sellainen? Justus kysyi perään mielessään.

Mark jupisi jotain ja vaikka Justus kuuli vain muutaman sanan, hän oli ymmärtävinään, että Mark tosiaan epäili hänen, Justuksen ymmärrystä tai sitten ylipäänsä kykyä suoriutua tässä tilanteessa.

Justus seurasi katseellaan, pitäen köyttä tiukasti käsissään, puristaen sitä kaksin käsin, kun Mark tunnusteli ja tarkasteli luukun aukkoa, naara toisessa kädessään. Mark löysi kädensijan, nojasi siihen ja työntyi puoliksi ulos aukosta. Justus näki liikkeistä, että Mark heitti naaran ja perään kuului, kun se kolahteli lastiruuman katolla. Naara ei tarttunut ensimmäisellä eikä toisellakaan heitolla. Justus ei pitänyt lukua kuinka monta kertaa Mark joutui heittämään ennen kuin naara viimein tarttui ja kesti. Mark kyyristyi luukun reunalle pitäen samalla toisella kädellään köyden kireällä.

- Justus, hän sanoi. - Listen.

- Say, Justus vastasi.

Mark selitti hitaasti miten heidän pitää toimia seuraavaksi ja missä järjestyksessä: Mark menee edellä hylyn katolle ja päästyään tukevasti aloilleen, hän nykäisee köydestä kaksi kertaa merkiksi, jonka jälkeen potilaat, Sinikka ja Maximilian kiipeävät köyteen tukien perässä ylös ja Justus tulee viimeisenä.

- I understand, Justus vastasi.

- I understand english, Sinikka huomautti.

- Fine, Mark vastasi. - Is it all clear?

- Yes, kaikki kolme vastasivat. Kaikki kolme olivat tilanteen tasalla.

Mark työntyi ulos luukun aukosta ja pienen hakemisen ja tasapainolemisen jälkeen Justus tunsi köyden kiristyvän otteessaan ja Markin jalat nousivat ylös ja pois näkyvistä. Justus kuuli ääntä miehen ryömiessä katolla, noustessa helikopterin hylyn kaltevan kyljen päälle. Helikopteri ei ollut normaalissa asennossaan, se oli jo selvinnyt Justukselle, kopteri ei seissyt pyörillään tai jalustoillaan maassa, kentän pinnassa. Nyt se oli kyljellään tai kallellaan.

Justus odotti merkkinykäyksiä, mutta kesti minuutteja tai niin hän koki, ennen kuin köydessä tuntui viimein kaksi nykäystä.

- Selvä. Antaa mennä, Justus kehotti ja katsoi Sinikkaa ja Maximiliania vieressään. Molemmat olivat osittain märkiä ja viluisen oloisia.

Sinikka kehotti Maximiliania kiipeämään seuraavana.

- Naiset ensin, Maximilian vastasi, mutta Sinikka käski hänen mennä ensin. Määräsi.

Maximilian ontui luukulle. Mies selviytyi helpon näköisesti aukosta ulos. Sinikka jäi odottamaan vuoroaan ja lähti perään sen jälkeen, kun köydessä tuntuivat seuraavat merkkinykäykset.

Justus tuli ajatelleeksi kameraansa. Nyt vasta. Hän ei tiennyt enää edes kummalla seinustalla se oli ollut, hänen reppunsa ja vetolaukkunsa, hänen matkatavaransa. Joko ne olivat veden alla, suovedessä tai hänen yläpuolellaan, joka tapauksessa niin korkealla, ettei hän ylettyisi niihin ilman apuvälineitä. Hän ei tosin kuvitellutkaan ryhtyvänsä etsimään varusteitaan tässä vaiheessa, vaan se jäisi myöhemmäksi. Sen näkisi sitten.

Pienen aikaa hän harkitsi, pitäisikö sitoa narun pää kiinni, mutta jätti sen sitten kuitenkin irralleen. Mikään ei tuntunut olevan koskaan aivan selvää.

Luukun reunassa oli teräviä jäysteitä, joita hän varoi. Kiipeäminen köyden tukemana kävi yllättävän helposti, kun luotti köyteen ja nojasi reilusti sen varaan. Helikopterin hylyn pohja jatkui luukun aukon jälkeen ensin suorana, mutta ulospäin kallellaan. Siinä missä peltipinta teki melkein yhdeksänkymmenen asteen käännöksen, oli ulkoneva laskeutumisrauta, josta sai myös otteen, mutta jonka yli joutui kiipeämään. Justus näki muut, Markin, Sinikan ja Maximilianin, kolmikon istumassa vieretysten hylyn päällä, ilmeisesti sen ylimmällä kohtaa. Pinta vietti ensin enemmän, kaartuen, mutta oikeni sitten lähes tasanteeksi siinä kohtaa, jossa muut haaksirikkoutuneet istuivat. Niitähän he olivat, haaksirikkoutuneita. Painavat ja ihoon kiinni tarttuvat märät housut hankaloittivat liikkumista. Sää tuntui näin märkänä ja märissä vaatteissa kylmältä ja raa’alta. Aamu ei ollut vielä lämmennyt eikä aurinko paistanut. Se oli yhä jossain hylyn ja vaivaiskoivujen takana matalalla.

Kun Justus pääsi toisten viereen, Mark lappoi köyden vapaan pään vyyhdelle. Justus kiitti itseään, että oli jättänyt sen sitomatta.

Seuraavaksi Mark alkoi heiluttaa ja nykiä köyden naaran puoleista päätä, kunnes naara irtosi ja hän sai keploteltua senkin ylös ja liitettyä muuhun köysinippuun. Hän sitoi kiepin valjaittensa lenkkiin. Markilla oli ainoana heistä valjaat jäljellä ja päällään.

Justus odotti kuka porukasta ensimmäisenä kysyisi jotain, kysyisi, että miten tästä edetään, mitä nyt tehdään? Mutta he olivat maallikkoja, he kolme omanmaalaista, paikalliset ja Markiin verrattuna maallikkoja, eivät tämän veroisia selviytyjiä ja he vain seurasivat kukin sivusta Markia ja odottivat tämän ohjeita ja komentoja. Mark teki taikojaan, jatkoi taikomistaan. Niin Justus ajatteli, sillä Mark avasi asepuvussaan olevan suljettavan, läpällisen taskun, joka oli ehkä virallisesti armeijan leipälaukku ja veti esiin muovipussin sisään pakatun kännykän.

Mark vilkaisi heihin.

Tietenkin, Justus ajatteli. Mark osasi ja älysi varautua kaikkeen.

- Let’s see, Mark sanoi.

Hän näpytteli kännykkäänsä. Se oli kunnossa, toimi ja he olivat yhä Alexin linkkimaston kuuluvuusalueella, joten Mark teki mitä piti, soitti ja sai heti yhteyden päivystäjään komentopaikalla ja alkoi antaa tilanneselostusta ja pyysi lähettämään pikaista apua. Hän mainitsi ja varmisti erikseen, että kännykän paikallistuksen pitäisi näkyä?

Mark jäi odottamaan, kuunteli ja vastasi: - Okay. Over.

Justus, Sinikka ja Maximilian istuivat kaikki sanattomina odottaen koneen päällä, istuivat yhtenä tiiviinä rykelmänä pellillä ja puolittain ruuman pienien ikkunaruutujen päällä ja olo oli suhteellisen turvallinen, vaikka hylky vaikutti liikkuvan ja ehkä vajoavan vähitellen syvemmälle suohon. Se oli hitaassa liikkeessä ja piti heitä kaikkia varuillaan.

Mark kuului mainitsevan lentäjän, pilotin ja ilmoitti, että tämä ei ole heidän joukossaan eikä hän ole vielä ottanut selvää lentäjän tilanteesta, mutta he muut neljä, kaksi matkaan alun perin lähtenyttä ja kaksi suolta poimittua olivat kaikki hengissä ja ulkonaisesti ehjinä helikopterin hylyn päällä ja että hylky oli uponnut puoliksi kyljittäin suohon ja täyttynyt osin vedellä.

Puhuessaan ja selittäessään Mark katsoi heitä kaikkia kolmea vuoron perään, ilmeisesti arvioiden ja varmistaen, ettei heissä kenessäkään ollut näkyviä suurempia kolhuja eikä ruhjeita.

Mark vaikeni taas, kuunteli hetken ja vastasi: - Please hurry. Thanks. Over.

Lopuksi hän katkaisi yhteyden.

Eikö sen olisi pitänyt antaa olla sulkematta päällä? Justus ajatteli ja ihmetteli mielessään, mutta hän ei huomauttanut sitä ääneen.

Mark loi heihin maallikoihin silmäyksen, joka oli Justuksen mielestä puolihuvittunut. Vaikka ei ollut mitään aihetta sellaiseen tai ei olisi luullut olevan. Päinvastoin.

- Cold? Mark kysyi.

- Yes, Sinikka myönsi.

- I can’t help, Mark sanoi. - I’m sorry.

Sitten hän lisäsi siirtyvänsä tutkimaan ohjaamon tilannetta. Se oli vuorossa seuraavana kiireellisyys- ja tärkeysjärjestyksessä.

Mark kohottautui kyyryasentoon ja lähti varoen siirtymään helikopterin hylyn kyljen päällä lähemmäs ohjaamon ovia ja ikkunoita. Hän joutui kiertämään heidän kolmen ohi, koska oli jäänyt ajattelemattomasti kopterin perän puolelle.

Justus antoi mielessään tästä selvän miinuksen tälle korpraalille. Tähän asti miehen tekemisissä ei ollut ollut varsinaisesti mitään moitittavaa, mutta tämä, sijoittuminen, meni miinuksen piikkiin. Toisena miinuksena Justus ajatteli, että hän, jos hän olisi päättänyt asiasta, hän ei olisi kiirehtinyt köyden irrottamisessa. Tai hän olisi oikeammin virittänyt köyden uudelleen ja tehnyt siitä suojakaiteen, kaiteen, josta voisi pitää kiinni liikkuessaan liukkaalla kannella, pellillä.




lauantai 2. marraskuuta 2024

Tilkankadulla

    










Hyvää Pyhäinpäivää. Kylmä virtaa pohjoisesta myös tänne etelään. Eilen illalla satoi räntää ja vähän aikaa nurmikoilla oli sipaus lumen valkoista, ennen kuin se suli. Muistona lokakuusta on kuva skeittikentästä parin viikon takaa. Tällä päivämäärällä, marraskuun toisena siirryimme nettiaikaan vuonna 2002. Eilen kävimme vain kaupassa aamusella, muuten vietimme sisäpäivää. Iltapäivästä hyvä ystävä kävi tervehtimässä meitä. Helena piirsi ja luonnosteli eilen aamupuolella ja minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Päivällä luimme eteenpäin ääneen Dostojevskin romaania Rikos ja rangaistus. Helena luki Meri Valkaman kirjan Perinnönjako, Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta. Hän oli vaikuttunut teoksesta ja olisi kommentoinut sitä enemmänkin minulle, mutta pidättäytyi, koska olen lukemassa sen itse seuraavaksi. David Foster Wallacen Infinite Jest siirtyy taas siksi aikaa odottamaan.





















perjantai 1. marraskuuta 2024

Tilkankadulla

    










Sataa vettä täällä etelärannikolla. Viisi astetta lämmön puolella. Eilisessä kuvassa näkyy yksi Toimelan puutarhapalstan rakennus Pikku Huopalahden lännen puolen metsikössä. Kävimme eilen Munkkiniemen kirjastossa, jossa Helenalla oli noudettavana Meri Valkaman kirja Perinnönjako, alanimikkeeltään Keskusteluja Tarja Halosen politiikasta. Metsäkaistaleen lehdettömien puitten läpi erottui kerrostalojen rivi Huopalahdentien varrella. Kirjoitin eilen kahteen otteeseen. Viisi sivua lisää - Pidät tästä varmaan -tarinaa, jota on 49 sivua. Helena teki muistiinpanoja ja jonkin luonnoksen. Aloitimme seuraavan ääneenlukukirjan, vanhan tutun Fedor Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus. Luimme kaksi ensimmäistä lukua. On hyvää tekstiä ja kuvausta. Tämä on kolmas kirja, jonka luemme kaudella 2024-25. Teksti on parantunut kirja ja kerta kerralta. Helena otti lukuun Valkaman kirjan presidentti Tarja Halosesta. Minä luin eilisiltana vain muutaman sivun David Foster Wallacen Infinite Jestiä. Vaihteeksi näin. Kaikkien päivien ei tarvitse olla samanlaisia.















torstai 31. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    











Helena kaipasi puuhaa sormille ja löysi vihreän lankakerän. Lokakuu päättyy koleana. Täällä etelärannikolla on hieman nollan yläpuolella, kun muu maa pitää pakkasta. Toissapäivänä, tiistaina, kun kävelimme Munkkiniemen terveyasemalle kausi- ja koronarokotteelle ja ylitimme Huopalahdentien ja jatkoimme puistokäytävää pitkin hiekkakentän viertä, näimme vauhkoontuneen kauriin juoksevan viereisen kiinteistön takapihalla, pysähtyvän pihaa rajaavalle aidalle ja kääntyvän takaisin. Aamupäiväruuhka oli pahimmillaan ja pyöräilijöitä ja jalankulkijoita liikkeellä joka puolella. Mihin lie eläin päätynyt? Toissapäivänä ja eilen Helena on jatkanut järjestelemistä. Miksi näin, selvinnee aikanaan. Minä olen jatkanut - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Sitä on koossa 44 -sivua. Aloitin sen tämän kuun neljäntenä päivänä. Luimme eilen ääneen loppuun Norman Mailerin romaanin Amerikkalainen unelma. Kirjan jännite katosi ennen puolta väliä eikä se palannut entiselleen missään välissä. Helena luki loppuun Anna Janssonin jännärin Kuolleiden kutsu. Minä luen edelleen David Foster Wallacen teosta Infinite Jest, mutta hyppäsin siinä parikymmentä sivua lukematta eteenpäin. Tenniskoululaisten vapaa-ajan peli, jota he käyvät tenniskenttien ollessa vapaina, ei avautunut minulle suomeksikaan eikä se kiinnosta muutenkaan. Valitan, arvon kirjailija, lukija päättää. Katsoimme eilen televisiosta loppuun Andy Warholin päiväkirjoihin perustuneen sarjan.
























keskiviikko 30. lokakuuta 2024

Suo sen suo(14)

    









SUO SEN SUO(14)

 

Justus oli hiessä kuin raskaan työpäivän tai -suorituksen jälkeen, kun hän sai nostettua viimeisenä myös Markin takaisin helikopterin kyytiin. Varsinainen tärinä oli tosin vasta edessä. Se alkoi, kun Mark oli ajanut kaukosäätimellä pohjan luukun kiinni ja soitti ohjaamoon.

Justus tunsi käden olallaan. Mark ojensi kättään ja Justus tarttui siihen. He puristivat toistensa käsiä. Ruumiit makasivat pitkänään paareilla ruuman lattiapinnassa, vyöt kiinni ja katselivat heitä. Elossa onneksi. Justus mielsi kuitenkin jostain syystä nämä pelastetut kahdeksi ruumiksi. Hänen ajatuksensa olivat sekavat eikä puhettakaan, että hän olisi ajatellut minkälaisen artikkelin kirjoittaisi tästä kokemuksestaan. Hänellä ei ollut sille vielä sanoja. Se oli sanaton.

- All right? Mark kysyi.

- Yes.

Mark katsoi ja nyökkäsi heidän potilaisiinsa: - Talk with them?

- Not yet.

Helikopteri nosti korkeutta ja tuntui kääntyvän kertaalleen ympäri.

Se ei tiedä minne päin lähteä, Justus ajatteli. Hän ajatteli kopteria elävänä olentona. Samoja mielikuvituksellisia mietteitä edelleen, hän tuhahti itseään. Helikopteri oli hänen visiossaan iso jättikimalainen, joka kääntyili hieman kömpelönä vasta nousseen auringon säteissä.

Justus veti liinasta löysiä itselleen ja polvistui paarien viereen.

- Hei. Mä olen Justus, hän sanoi naiselle.

- Hei. Sinikka.

Sinikka yritti hymyillä.

Justus selitti, että helikopteri vie heidät lähimpään yliopistolliseen sairaalaan. Hän katsoi vuoron perään Sinikkaa ja tämän vierellä olevaa vanhempaa miestä.

- Mitä tapahtui? hän kysyi.

Ei vastausta. Kumpikaan ei sanonut mitään.

- Mikä vahinko kävi suolla? Justus tarkensi.

- Maximilian, mies esittäytyi. - Toheloin. Olin oppaana tälle joukolle ja putosin suohautaan.

- Ei se ollut hauta, Sinikka puuttui puheeseen. - Kannonkolo. Kivenkolo, onkalo.

- Oli mikä oli, Maximilian jatkoi. - Venäytin jalkani. Luulin hetken aikaa, että luu murtui, mutta todennäköisesti se oli venähdys.

- Entä...? Justus kääntyi kysymään Sinikalta.

- Vatsavaivoja. Norovirus.

- Ai. No, se selvä, Justus nyökkäsi. Hän lisäsi, että helikopterin kyydillä he pääsisivät nopealla aikataululla sairaalaan tarkastettaviksi ja hoitoon.

- Lehtimies? Maximilian kysyi.

- Kyllä, Justus vastasi. - Olin juuri kolme vuorokautta Alexilla, suolla olevalla sotilasleirillä ja kaivosyhtiön tukikohdassa tekemässä reportaasia.

- Miten meidän porukan kävi? Sinikka kysyi.

Justus kohautti olkiaan: - En tiedä. En päässyt näkemään ketään. Sain kuitenkin vierailijoista huolehtivalta upseerilta sellaisen tiedon, että kahdeksan tunkeilijaa oli otettu kiinni. Ei henkilövahinkoja.

- Hyvä, Sinikka henkäisi. - Onneksi. Onneksi näin.

- Ja he ovat kaikki siellä? Maximilian kysyi.

- Kyllä, Justus vastasi. - Tällaista tietoa olen saanut.

Justus tajusi Markin puhuvan puhelimeen, kuulokkeeseen, joka oli yhteydessä ohjaamoon. Mark oli puhunut jo jonkin aikaa ja nyt Justus kuuli hänen korottavan ääntään: - Fuel? Ja perään: - What on earth? Chris!

Mark painoi kuulokkeen takaisin pidikkeeseen ja jäi seisomaan aloilleen, katse alaviistossa, lattian rajassa, totisena tai vihaisena. Justukselle ei tullut mieleen, että Mark saattoi kuunnella. Seuraavaksi hän tajusi, että helikopterin ääni oli muuttunut. Kone yskähteli.

- Pudotaanko me? Sinikka kysyi.

Hän sanoi sen ensimmäisenä.

- Ei, Justus vastasi. Ja lisäsi: - Niin. En tiedä.

- What’s wrong? hän kysyi Markilta.

- I don’t know... Somehting about pressure. Fuelpressure.

- Fuel? Justus toisti.

Polttoaine, hän käänsi sanan päässään.

Siis loppuiko helikopterin tankista polttoaine? Ei. Samassa moottori tavallaan vastasi, se vaikeni kerrasta, kokonaan, ei enää mitään ääntä, moottorin ujellusta ja Justus käsitti välittömästi, että tämä kopteri ei ole lentokone, että se ei liidä, sillä ei pysty liitämään, se ei pysy ilmassa, vaan putoaa alas maahan, suohon, veteen hetkessä kuin kivi. Hän ymmärsi tämän ja tunsi sen myös kehossaan. Helikopteri oli ehtinyt ottaa jonkin verran korkeutta ja oli joka tapauksessa reilusti puittenlatvojen yläpuolella, kun he päätyivät suoraan pudotukseen. Matkan pää. Kuin nopea hissi putoaisi kuilussaan, vaikka se ei oikein tuntunut siltäkään.

Onneksi alla ei ole sentään järveä, Justus ehti ajatella. Eikä merta, mutta suo kuitenkin.

Hän paiskautui rajusti laveria tai helikopterin kuljetustilan, ruuman seinää vasten. Ehkä hän menetti tajuntansa hetkeksi, sillä seuraava, minkä hän tiedosti, oli oma hankala olonsa. Hän roikkui valjaissa puoliksi ilmassa. Kuljetustila oli pimeänä, mutta ei aivan. Pari turvavaloa loisti veden yläpuolella.

Veden? Justus ajatteli ja räpytti silmiään. Hänen vierellään ruuman pohja, joka oli ennen ollut lattiapintana, oli noussut sivuksi, seinäksi. Sekään ei ollut aivan pystyssä hänen silmissään, vaan kallellaan. Mark oli tullut auttamaan häntä pääsemään irti valjaista. Kuului rapsahduksia, kankaan repeämisen ääntä, kun Mark katkoi puukollaan liinoja ja samassa Justus putosi ja sukelsi veteen. Helikopteri oli puoliksi vedessä. Justus ponnisti itsensä jaloilleen. Vesi oli kylmää. Sitä oli hänen seisoessaan puoliväliin reittä, mutta Justus oli kastunut kokonaan ja haukkoi nyt järkyttyneenä henkeä.

- Justus, help! Mark huusi.

Justus näki, että Mark tempoi vuorostaan vanhan miehen, Maximilianin paarien vöitä. Justus kahlasi ja kompuroi lähemmäksi. Kompasteli mahtamatta sille mitään, koska hän unohti, että ruuman pohja oli käytännössä seinäpintaa kaikkine verkkoineen, tavaroineen ja ulokkeineen ja putkineen ja joissa menetti helposti tasapainonsa.

Mark katkoi puukollaan paarien vöitä. Justus otti Maximilianista kiinni ja auttoi hänet seisomaan helikopterin pohjalle veteen rinnalleen.

- Pysytkö sä pystyssä? hän kysyi. - Omin voimin?

- Kyllä. Pysyn, Maximilian vastasi.

Mark joutui kurkottamaan päästäkseen seuraavaksi Sinikan paarien vöihin käsiksi. Sinikka oli seinällä reilusti vesirajan yläpuolella.

- Vettä, Justus sanoi tai hätääntyi. - Me hukutaan. We are drowning.

- Yes, Mark vastasi. Tylysti. Tai Justus luuli niin ensin, mutta huomasi sitten, ettei Mark ollut sen enempää hermostunut kuin kiihkoissaankaan eikä suuttunut, vaan pelkästään määrätietoisen päättäväinen, ilme tiukkana ja ankarana. Mies toimi kuin automaatti, suunnitellusti ja jäämättä miettimään ja katsomaan tuloksia.

Justus ehti ottaa Sinikan vastaan ennen kuin tämä olisi pudonnut suoraan veteen ja kastunut hänkin kokonaan.

Mark ei edes vilkaissut taakseen. Hän ei välittänyt. Ei turhista. Muut selviköön loput. Hän oli tehnyt tärkeimmän tehtävänsä ja meni jo seinänviertä jaloillaan tunnustellen tai kopterin sen hetkistä pohjan viertä seuraten ja Justus oletti ja päätteli, että siellä on perällä varmaan ylimääräinen varauloskäynti. Mutta Mark kääntyi melkein heti ympäri ja palasi takaisin mukanaan toisessa kädessään pitkävartinen kirves. Palomiehen kirves, sellainen, joita Justus oli nähnyt amerikkalaisissa elokuvissa ja Aku Ankka -lehdissä. Vain palomiehen kypärä puuttui. Markilla oli kypärä, mutta se ei ollut sitä perinteistä mallia, vaan sotilaskypärä.

Mark näytti käsimerkein, että heidän, kyytiläisten, avuttomien paikallisten tomppelien oli aiheellista siirtyä sivummalle ja pitää varansa, sillä hän aikoi antaa luukulle kirveestä. Tai aikoiko hän hakata aukon ehjään seinään?

Joten he kolme kompuroivat ja keikahtelivat muhkuraista, veden vallassa olevaa pohjaa, seinämää myöten sivummalle, siihen suuntaan, johon Mark viittilöi ja hän tarkasteli pintapuolisesti luukkua, valikoi oikean kohdan, veti kirveen kauas taakse ja löi. Auts, Justus ajatteli. Kirveen terä taatusti kärsi. Ääni oli kuitenkin verraten hiljainen kirskahdus. Ehkä se vaimentui tässä vetisessä, loiskuvassa lastiruumassa. Kirves kohosi ja vetäytyi uudestaan taakse ja Mark iski toisen kerran, iski toistamiseen, useamman kerran ennen kuin luukun lukitus, salvat antoivat perään tai jokin rakenteissa hajosi ja rikkoutui ja luukku retkahti puoliksi auki. Valoa tulvahti sisään, aamun valoa.





tiistai 29. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

    










Mikä lintu? Saimme otettua tällaisen kuvan rantakanasta. Onko se luhtakana, liejukana, nokikana vai ei mikään niistä? Nokka on lyhyt. Valkoinen selvä kylkiviiru. Valkoinen alaperä. Tänään tiistaiaamuna on kylmää koko maassa. Ilmatieteenlaitoksen Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla on kolme astetta ja osia plussan puolella. Eilen kirjoitin kaksi sivua - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Helena järjesteli omia kansioitaan ja luonnosnippuja ja kirjoitti muistiinpanoja. Luimme ääneen kolmekymmentä sivua Norman Mailerin romaania Amerikkalainen unelma. Onko kirjailija väsähtämässä vai miksi koen, että tekstin intensiteetti on laskenut? Helena lukee Anna Janssonin jännäriä Kuolleiden kutsu. Minä jatkan David Foster Wallacen Infinite Jestiä. Kirjassa on nyt pitkiä alaviitteitä pientä pränttiä. Eilen iltaviimeiseksi katsoimme dokumenttia Andy Warholista taiteilijan päiväkirjojen pohjalta.















maanantai 28. lokakuuta 2024

Tilkankadulla

   










Keräsimme yhteiskuvaan kaikki kirjat, joita luemme parhaillaan tai jotka olemme lukeneet vasta ja joiden tunnelmissa olemme yhä. Viime yönä on satanut täällä etelärannikolla. Parvekelankut olivat aamulla kaiteen vierestä märät. Lehdet varisevat keltaiseksi matoksi maahan pihan poppeleista. Helena järjesteli eilen ja teki muistiinpanoja. Minä jatkoin - Pidät tästä varmaan -tarinaa. Koossa kolmekymmentäkuusi sivua. Aamuyöstä mieleni kirjoitti sitä puoliunessa. Luemme yhä ääneen Norman Mailerin kirjaa Amerikkalainen unelma. Helena luki loppuun Jari Tervon Pyhiesi yhteyteen. Minä olen lukenut melkein kolmesataa sivua David Foster Wallacen teosta Infinite Jest, jonka olen lukenut kerran ennen originaalina eli in english ja kerran suomeksi, Päättymätön riemu.