VAAHTOSIN kylpyammeessa. Heräsin
ja ymmärsin, että nainen saksi tukkaani. Sellainen huomio saa
virkeäksi. Amalia, ajattelin. Olinko kuullut sen?
Sakset olivat kylmät kaulalla.
Palelin. Olin alaston.
”Mikään ei inhota niin paljon
kuin, että ihmiset tulee parturiin likaisin hiuksin.”
Olinko parturissa? Aika erikoinen
parturi siinä tapauksessa.
Ei sun tarvi leikata mun
tukkaani, sanoin, mutta vain vaiti päässäni. Tunsin itseni
pultsariksi.
”Yäk”, nainen jatkoi
valitusta.
En katsonut sitä. Pidin katseeni
hiuksissa ammeen pohjassa, paljaissa paskaisissa, kellanvalkeissa,
hikisissä jalkaterissäni. Oletin, että ne haisivat. Odotin, että
tämä touhu olisi ohi ja pääsisin pesulle.
”En tiedä miksi mä teen
tätä?”
Kuulin. Vaikka en katsonut tätä
jynssäävää ihmistä, tiesin, että se oli vanhempi nainen,
käytetty, elämänsä elänyt ja ainoa, mikä rasitti, oli se, että
en tiennyt, miten olin päätynyt tänne? Miten ihminen päätyy
mihinkään?
Onneksi se päättyi. Nainen
keräsi likajätehiukset jalkojeni välistä. Käsi oli vanhuuttaan
kurttuinen ja ryppyinen.
Ei helvetti, ajattelin.
Se veti vessan, kuulin ja meni ja
aloin peseytyä. Löysin saippuan, suihkun, käänsin veden tulemaan.
Ovi aukesi. Ennen kuin sain
suihkun kiinni, nainen sulki oven perässään. Tuolilla tai
jakkaralla oli pyyhe.
Kampa helisi seuraavaksi
kylppärin lattiakaakeleilla. Sellainen kampa, joita oikeat kampaajat
ja parturit käyttävät.
Peseydyin. Kuivasin itseni.
Minulla oli haava päässä. Sitä kirveli.
Olin eteisessä ja kääntyilin
siinä. Näin omat farkkuni kenkieni päällä ja t-paidan.
Nahkarotsi oli henkarissa. Se helisi, kun otin ja vedin sen niskaani.
En tiennyt, missä nainen oli, mihin se hävisi, mutta sotkin jalat
kenkäronttosiin, ei sukkia, mutta en kysellyt niitä. Ehkä minulla
ei ollut niitä alunperinkään?
Vedin takintaskun vetoketjun
auki: Ajokortti oli tallella: Määttä Reino. Ajokortin
muovitaskussa pankkikortti. Repe, tää on luojan lykky, onnittelin
itseäni. Rahaa oli yksi kahden euron kolikko ja pienempiä hiluja.
Vedin vetoketjun kiinni. Kylkeen ja kainaloon pisti. Tuntui siltä,
kun olisin niellyt jotain pahasti.
Menin ovesta ja painoin sen
kiinni. Näin mies lähtee, kiittämätön tyyppi. Pakenin paikalta.
Ajattelin, että parempi näin ja että se emo oli varmaan keittiössä
piilossa, veti siellä sätkää posket lommolla ja odotti, että
nuori puliveivari ehtisi lähteä.
Lukon kieli loksahti. Etsin
hissin ja ajoin alas. Ulkona totesin, että ilma oli kylmennyt
eilisestä. Tai entisestä. Talvi oli tulossa. Syksy oli lopuillaan
ja ilman lämpötila pakkasella tai melkein.
Rauhoituin vasta kun seisoin
Flemarin risteyksessä. Olin omillani. Tavallaan heräsin siinä.
Minulla ei ollut mitään muistikuvaa, miten tulin siihen? Pysähdyin
ja katsoin katua takana ja niitä kerrostaloja, jotka ovat päädyt
Porvoonkatua päin. Jostain niistä taloista lähdin äsken, mutta en
katsonut enkä painanut mieleeni mistä? Vapisin turtana. Lähdin
astelemaan. Kankeaa kävelyä.
Ratikka kääntyi kulmasta, tuli
Aleksis Kiven kadulta ylös Flemaria ja meni ohi. Saatoin sitä
silmilläni. Raikas ilma virkisti ja aloin ajatella jotain. En
muistellut, vaan ajattelin aikaa eteenpäin. Juopolla ei ole muistoja
eikä varaa muistoihin.
Flemari on mun kaupunkini
pääsuoni. Mä hakeudun sille aina. Vaikka mä tekisin mitä ja
hortoilisin missä, mä huomaan jossain välissä, että talsin
Flemaria pitkin. Pysähdyin Hesarin kulmalle. Kännykkä. Se jäi.
Kävin taskut läpi, mutta en löytänyt.
Ihmisiä kulki siitä ohi ja
ajattelin, että onko tänään maanantai vai tiistai? Jähmeää
ajatustoimintaa, joka kulki kuin jokin lima päässä. Ihmisistä
päättelin, että on arkipäivä, mutta minulla ei ollut tietoa,
mitä kello on? Tajusin kuitenkin sen verran, että en ollut töissä.
Tarkoitan, että mun piti olla töissä, kerta olen työssäkäyvä,
mikä on sinänsä ihme. Ei uskoisi heti meikäläisestä.
Menneisyys, jos sellaista oli, on
kaktuksen piikkejä, jossa on iso, ristiinnaulitun näköinen kaktus,
sen pitkät, neulanterävät piikit ja niihin piikkeihin
lävistetyillä paperinpalasilla on kaikki tieto, se vanha tieto ja
kuona, jota raahaan mukanani. Raahaan haluttomana. Ajattelin niitä
autiomaan kuivassa tuulessa lepattavia paperinpaloja ja mitä enemmän
ajattelin, sitä varmempi olin, että yhtään sellaista
paperilippusta ja -lappusta ei ollut jäljellä tai yksikään niistä
ei ollut enää lukukelpoinen, vaan sadeveden syömiä ja lintujen
nokkimia ja ulostamia.
Hesaria oikeaan korttelin päässä
oli Brahenkentän laidan huoltorakennuksia ja lehmuksia tai muita
puita ja toiseen suuntaan Flemarin yli näin Hurstin huollon,
pankkiautomaatin luukun siinä vieressä, entisen pankin tai
liikehuoneiston isot, pölyiset näyteikkunat, mutta en kelloa.
Jalankulkuvalon ääni vaihtui, punainen seisoja muuttui vihreäksi
reippailijaksi ja menin kadun yli, Flemaria ylös vinkkelimutkaan,
jossa oli äidin pankki. Äiti muisteli sitä aina ja muisti mainita,
silloin, kun vielä liikuimme yhdessä kartsalla, että siinä oli
pankki ja että hän ei olisi koskaan lähtenyt sieltä pois,
siirtynyt toiseen pankkiin asiakkaaksi, mutta ne lopettivat sen.
Äiti kuoli vuosi sitten. Se oli
kesää, joten siitä on enemmän kuin vuosi. Asuimme siihen asti,
äiti ja minä, kahdestaan kahden huoneen ja keittiön synkässä
huoneistossa Vaasankadusta vasempaan, rinteessä, joka laski Aleksis
Kiven kadulle. Nämä ovat kaikki minun kotikulmiani. Täällä olen
syntynyt ja tänne jäin. Jäin kiertolaiseksi näille nurkille,
vaikka asunto meni alta ja rahat menivät tai rahoja ei ollut. Äiti
oli pelannut rahansa. Äiti oli ottanut pikavippejä, pelannut
bingoa, tilannut lehtiä puhelinmyyjiltä, ylittänyt tilinsä ja
tulonsa moneen kertaan ja vienyt kaniin vähän kerrassaan kaiken. En
erityisemmin huomannut sitä, koska olin ensin niin nuori, vasta
koululainen ja sen jälkeen, kun jätin koulun kesken, harrastin ihan
liikaa kaljoittelua enkä huomannut asioiden luisuvan vikaan. Tai
minä en ymmärtänyt enkä välittänyt asiasta.
Se ei estänyt minua
kuvittelemasta silti, että asunto, omistusasunto olisi hyvä
perintö. Ei ole, jos sitä vastaan on otettu velkaa ja jos sitä
asuntoa ei saa muutettua rahaksi. Sai mutta rahaa ei jäänyt paljon
yli ja sekin vähä meni sormien välistä.
Tunsin kuumotuksen niskassani.
Yhtäkkiä minun ei ollut enää kylmä.
Kävelin äidin entisen pankin
ohi ja pakotin itseni menemään mäkeä alas ja suorinta tietä
kirkolle. Olen ollut keväästä alkaen seurakunnan hommissa,
hautausmaalla oikomassa hautakiviä ja kirkon luona haravoimassa
riipuja hiekkaan. Jos ei joudu tekemään tällaisia töitä, ei
huomaa kuinka paljon puitten oksia, lehtiä ja muuta ryönää
kerääntyy puistokäytäville, jalkakäytäville ja kirkon
rappusille ja edustalle. Tekemistä on.
Muistin kellon ja pyörsin
ympäri. Niin kuin se olisi jokin tärkeä. Palasin Flemarille,
kuljin katua pitkin kellosepän ohi ja totesin, että kahvitunti on
ohi, aamupäivän kahvitunti, mutta ruokatuntiin on vielä tunnin
verran. Silti olin auttamattomasti myöhässä.
Kävelin Karhupuiston kulmaan ja
käännyin kohti meidän ylpeyttämme, Kallion harmaagraniittista
kirkkoa. Äiti ylpeili sillä, en niin minä. Äiti kävi kirkossa ja
se oli yksi seikka myös, joka pani ihmettelemään: Ihminen, joka
kävi kirkossa, joka oli raitis ja niin sanotusti kärsi siitä, että
hänen poikansa, ainoa poikansa sitä paitsi, että tämä oli
sellainen kaljaveikko. Tai äiti taisi odottaa ja rukoilla salassa,
että se juopottelu, hummaus ja mitä kaikkea harjoitin, että se
menisi ohi ja tulisin takaisin hyville tavoille.
Sain koulussa kerran stipendin.
Se yllätti, vaikka jälkeenpäin ajatellen se ei ollut edes ihme.
Innostuin jostain aineesta tai sain päähäni, että minusta voi
tulla tiedemies, että opiskelisin, lukisin yliopistossa ja tein
jonkin aikaa ahkerasti ja huolella kaikki läksyt ja kotitehtävät
ja sain kiitokseksi keväällä stipendin. Olin silloin peruskoulun
toiseksi ylimmällä luokalla, se päättyi ja menin viimeiselle
luokalle. Pääsin jopa lukioon ja aloitin sen suurella innolla,
mutta vire lopahti. Tuli muuta. Jouduin ehkä väärään seuraan.
Aloin kaljoitella.
Ylitin kadun, menin paloaseman
ohi ja käännyin kirkolle ja jatkoin sen ohi alas kryptaan vievälle
ovelle. Siellä ovat meidän sosiaalitilat.
Sanoin, että minun ei ole varaa
muistella tai että tällainen juoppolalli ei elä muistoissa, mutta
puhuin perättömiä. Ehkä asia on aivan päinvastoin ja siinä
olisi samalla suurin selitys asiantilalle: Koska muistelen menneitä
ja kärsin tekemistäni mokista ja kaikesta typerästä, jota on
takana, menneissä päivissä, se panee ryyppäämään.
Eli kaiken huipuksi vieritän
syyn ratkeamisistani pois omilta harteilta. Olosuhteet veivät tähän.
Paskanmarjat, ajattelin.
Minun ei tarvinnut mennä alas
kryptaan asti: Late ja Mari olivat molemmat tupakalla kirkon
seinustalla. Haiku nousi. Tupakanpoltto on ainoa pahe, joka ei ole
tarttunut minuun, jota en ole harjoittanut. Ymmärrän värittäväni
tätäkin seikkaa. Yksinkertaisesti en tupakoinut enkä ollut
tupakoinut koskaan muutamaa kokeilukertaa lukuunottamatta.
Kaljoittelu oli eri juttu. Viiniä olen harrastanut jonkin verran ja
väkeviä, mutta kaljoittelu ja kaljallaolo oli minun varsinainen
hobby.
Samoin kuin tupakan kanssa olin
pysynyt erossa myös huumeista. Eli kun teki mielessään tällaista
yhteenvetoa, tuli siihen käsitykseen, etteivät meikäläisen asiat
olleet sentään kovin huonosti. Minulla ei ollut asuntoa, ei ollut
ollut keväästä alkaen, kun äidin perintöasia valmistui,
konkurssipesä levisi ja sain ensin asunnon nimiini ja se meni
eteenpäin jollekin hiton välittäjälle, joka siirsi meikäläisen
ensimmäiseksi kadulle. Kuin olisi kantanut roskapöntön sinne.
Minulle ei lähtenyt mitään edes mukaan, huonekaluja sun muuta.
Jätin ne. Annoin jäädä välittäjän mieliharmiksi.
Late ja Mari tupakalla ja
molemmat tietenkin näkivät, kun lampsin kulman takaa. Late on minua
vanhempi ja meillä käytännössä nokkana. Ikäeroa meillä oli
ehkä kaksi tai kolme vuotta, mutta siinä oli tarvittava, riittävä
ero, hän oli saanut paremman osan ja minä ja Mari, joka oli lähinnä
koululainen tai harjoittelija, me kaksi olimme käskytettävinä ja
pomotettavina. Esimerkiksi Late oli meistä ainoana se, joka käytti
lehtipuhallinta ja Mari ja minä saimme pidellä haravia.
Haravahemmoja.
En tiedä mistä hetkestä alkaen
arvasin, että tänään menee pieleen, että olin mennyt jonkin
rajan yli ja mikä tarkoitti muutosta tulevaisuudessa. Tiesin tämän,
vaikka en ollut varma ja olin silti täysin varma. En hämmästynyt.
”Kato”, Late sanoi
ensimmäiseksi.
”Terve”, vastasin.
”Mistä mies tulee?”
”Oli vähän asioita.”
Late ei ole pomoni. Hän ei ole
työnantajan edustaja, mutta hän on kallellaan sinne suuntaan.
”Sait fudut.”
Se ei tullut yllätyksenä.
”Arvasin”, sanoin.
Katsoin Laten huvittunutta ja
toisaalta halveksivaa naamaa, ilmettä ja Marin yritystä olla
ilmeetön ja kantaaottamaton ja tunsin, että päätä pakotti sen
verran, että parasta olisi päästä ottamaan äkkiä pari tuoppia
tai tölkkiä. Se helpottaisi ja auttaisi ja olin siis oikeastaan
hyvilläni tästä Laten ilmoituksesta.
Tähän mennessä, tämän
kesäkauden aikana minulle oli käynyt useamman kerran sellainen
virhe, että olin myöhästynyt maanantaiaamuna töistä ja olin
saanut siitä sekä suullisen että lopulta myös kirjallisen
varoituksen. Olisiko niitä mokia ollut tätä ennen neljä
kaikkiaan. Kaksi ensimmäistä meni pienillä nuhteilla, mutta sen
jälkeen sanktiot kovenivat ja nyt olin saanut tai saamassa potkut.
”Vai niin”, sanoin.
”Käy konttorin kautta”, Late
opasti kuin hän olisi oikeasti pomoasemassa. Ajattelin, että
hänestä tulee tai hän on jo hyvä kymppi. Hänellä on kaikki
edellytykset ja ominaisuudet kohdallaan siihen virkaan.
Koiranvirkaan.
>>>jatkuu>>>