Repe(1)

  

VAAHTOSIN kylpyammeessa. Heräsin ja ymmärsin, että nainen saksi tukkaani. Sellainen huomio saa virkeäksi. Amalia, ajattelin. Olinko kuullut sen?

Sakset olivat kylmät kaulalla. Palelin. Olin alaston.

”Mikään ei inhota niin paljon kuin, että ihmiset tulee parturiin likaisin hiuksin.”

Olinko parturissa? Aika erikoinen parturi siinä tapauksessa.

Ei sun tarvi leikata mun tukkaani, sanoin, mutta vain vaiti päässäni. Tunsin itseni pultsariksi.

”Yäk”, nainen jatkoi valitusta.

En katsonut sitä. Pidin katseeni hiuksissa ammeen pohjassa, paljaissa paskaisissa, kellanvalkeissa, hikisissä jalkaterissäni. Oletin, että ne haisivat. Odotin, että tämä touhu olisi ohi ja pääsisin pesulle.

”En tiedä miksi mä teen tätä?”

Kuulin. Vaikka en katsonut tätä jynssäävää ihmistä, tiesin, että se oli vanhempi nainen, käytetty, elämänsä elänyt ja ainoa, mikä rasitti, oli se, että en tiennyt, miten olin päätynyt tänne? Miten ihminen päätyy mihinkään?

Onneksi se päättyi. Nainen keräsi likajätehiukset jalkojeni välistä. Käsi oli vanhuuttaan kurttuinen ja ryppyinen.

Ei helvetti, ajattelin.

Se veti vessan, kuulin ja meni ja aloin peseytyä. Löysin saippuan, suihkun, käänsin veden tulemaan.

Ovi aukesi. Ennen kuin sain suihkun kiinni, nainen sulki oven perässään. Tuolilla tai jakkaralla oli pyyhe.

Kampa helisi seuraavaksi kylppärin lattiakaakeleilla. Sellainen kampa, joita oikeat kampaajat ja parturit käyttävät.

Peseydyin. Kuivasin itseni. Minulla oli haava päässä. Sitä kirveli.

Olin eteisessä ja kääntyilin siinä. Näin omat farkkuni kenkieni päällä ja t-paidan. Nahkarotsi oli henkarissa. Se helisi, kun otin ja vedin sen niskaani. En tiennyt, missä nainen oli, mihin se hävisi, mutta sotkin jalat kenkäronttosiin, ei sukkia, mutta en kysellyt niitä. Ehkä minulla ei ollut niitä alunperinkään?

Vedin takintaskun vetoketjun auki: Ajokortti oli tallella: Määttä Reino. Ajokortin muovitaskussa pankkikortti. Repe, tää on luojan lykky, onnittelin itseäni. Rahaa oli yksi kahden euron kolikko ja pienempiä hiluja. Vedin vetoketjun kiinni. Kylkeen ja kainaloon pisti. Tuntui siltä, kun olisin niellyt jotain pahasti.

Menin ovesta ja painoin sen kiinni. Näin mies lähtee, kiittämätön tyyppi. Pakenin paikalta. Ajattelin, että parempi näin ja että se emo oli varmaan keittiössä piilossa, veti siellä sätkää posket lommolla ja odotti, että nuori puliveivari ehtisi lähteä.

Lukon kieli loksahti. Etsin hissin ja ajoin alas. Ulkona totesin, että ilma oli kylmennyt eilisestä. Tai entisestä. Talvi oli tulossa. Syksy oli lopuillaan ja ilman lämpötila pakkasella tai melkein.

Rauhoituin vasta kun seisoin Flemarin risteyksessä. Olin omillani. Tavallaan heräsin siinä. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa, miten tulin siihen? Pysähdyin ja katsoin katua takana ja niitä kerrostaloja, jotka ovat päädyt Porvoonkatua päin. Jostain niistä taloista lähdin äsken, mutta en katsonut enkä painanut mieleeni mistä? Vapisin turtana. Lähdin astelemaan. Kankeaa kävelyä.

Ratikka kääntyi kulmasta, tuli Aleksis Kiven kadulta ylös Flemaria ja meni ohi. Saatoin sitä silmilläni. Raikas ilma virkisti ja aloin ajatella jotain. En muistellut, vaan ajattelin aikaa eteenpäin. Juopolla ei ole muistoja eikä varaa muistoihin.

Flemari on mun kaupunkini pääsuoni. Mä hakeudun sille aina. Vaikka mä tekisin mitä ja hortoilisin missä, mä huomaan jossain välissä, että talsin Flemaria pitkin. Pysähdyin Hesarin kulmalle. Kännykkä. Se jäi. Kävin taskut läpi, mutta en löytänyt.

Ihmisiä kulki siitä ohi ja ajattelin, että onko tänään maanantai vai tiistai? Jähmeää ajatustoimintaa, joka kulki kuin jokin lima päässä. Ihmisistä päättelin, että on arkipäivä, mutta minulla ei ollut tietoa, mitä kello on? Tajusin kuitenkin sen verran, että en ollut töissä. Tarkoitan, että mun piti olla töissä, kerta olen työssäkäyvä, mikä on sinänsä ihme. Ei uskoisi heti meikäläisestä.

Menneisyys, jos sellaista oli, on kaktuksen piikkejä, jossa on iso, ristiinnaulitun näköinen kaktus, sen pitkät, neulanterävät piikit ja niihin piikkeihin lävistetyillä paperinpalasilla on kaikki tieto, se vanha tieto ja kuona, jota raahaan mukanani. Raahaan haluttomana. Ajattelin niitä autiomaan kuivassa tuulessa lepattavia paperinpaloja ja mitä enemmän ajattelin, sitä varmempi olin, että yhtään sellaista paperilippusta ja -lappusta ei ollut jäljellä tai yksikään niistä ei ollut enää lukukelpoinen, vaan sadeveden syömiä ja lintujen nokkimia ja ulostamia.

Hesaria oikeaan korttelin päässä oli Brahenkentän laidan huoltorakennuksia ja lehmuksia tai muita puita ja toiseen suuntaan Flemarin yli näin Hurstin huollon, pankkiautomaatin luukun siinä vieressä, entisen pankin tai liikehuoneiston isot, pölyiset näyteikkunat, mutta en kelloa. Jalankulkuvalon ääni vaihtui, punainen seisoja muuttui vihreäksi reippailijaksi ja menin kadun yli, Flemaria ylös vinkkelimutkaan, jossa oli äidin pankki. Äiti muisteli sitä aina ja muisti mainita, silloin, kun vielä liikuimme yhdessä kartsalla, että siinä oli pankki ja että hän ei olisi koskaan lähtenyt sieltä pois, siirtynyt toiseen pankkiin asiakkaaksi, mutta ne lopettivat sen.

Äiti kuoli vuosi sitten. Se oli kesää, joten siitä on enemmän kuin vuosi. Asuimme siihen asti, äiti ja minä, kahdestaan kahden huoneen ja keittiön synkässä huoneistossa Vaasankadusta vasempaan, rinteessä, joka laski Aleksis Kiven kadulle. Nämä ovat kaikki minun kotikulmiani. Täällä olen syntynyt ja tänne jäin. Jäin kiertolaiseksi näille nurkille, vaikka asunto meni alta ja rahat menivät tai rahoja ei ollut. Äiti oli pelannut rahansa. Äiti oli ottanut pikavippejä, pelannut bingoa, tilannut lehtiä puhelinmyyjiltä, ylittänyt tilinsä ja tulonsa moneen kertaan ja vienyt kaniin vähän kerrassaan kaiken. En erityisemmin huomannut sitä, koska olin ensin niin nuori, vasta koululainen ja sen jälkeen, kun jätin koulun kesken, harrastin ihan liikaa kaljoittelua enkä huomannut asioiden luisuvan vikaan. Tai minä en ymmärtänyt enkä välittänyt asiasta.

Se ei estänyt minua kuvittelemasta silti, että asunto, omistusasunto olisi hyvä perintö. Ei ole, jos sitä vastaan on otettu velkaa ja jos sitä asuntoa ei saa muutettua rahaksi. Sai mutta rahaa ei jäänyt paljon yli ja sekin vähä meni sormien välistä.

Tunsin kuumotuksen niskassani. Yhtäkkiä minun ei ollut enää kylmä.

Kävelin äidin entisen pankin ohi ja pakotin itseni menemään mäkeä alas ja suorinta tietä kirkolle. Olen ollut keväästä alkaen seurakunnan hommissa, hautausmaalla oikomassa hautakiviä ja kirkon luona haravoimassa riipuja hiekkaan. Jos ei joudu tekemään tällaisia töitä, ei huomaa kuinka paljon puitten oksia, lehtiä ja muuta ryönää kerääntyy puistokäytäville, jalkakäytäville ja kirkon rappusille ja edustalle. Tekemistä on.

Muistin kellon ja pyörsin ympäri. Niin kuin se olisi jokin tärkeä. Palasin Flemarille, kuljin katua pitkin kellosepän ohi ja totesin, että kahvitunti on ohi, aamupäivän kahvitunti, mutta ruokatuntiin on vielä tunnin verran. Silti olin auttamattomasti myöhässä.

Kävelin Karhupuiston kulmaan ja käännyin kohti meidän ylpeyttämme, Kallion harmaagraniittista kirkkoa. Äiti ylpeili sillä, en niin minä. Äiti kävi kirkossa ja se oli yksi seikka myös, joka pani ihmettelemään: Ihminen, joka kävi kirkossa, joka oli raitis ja niin sanotusti kärsi siitä, että hänen poikansa, ainoa poikansa sitä paitsi, että tämä oli sellainen kaljaveikko. Tai äiti taisi odottaa ja rukoilla salassa, että se juopottelu, hummaus ja mitä kaikkea harjoitin, että se menisi ohi ja tulisin takaisin hyville tavoille.

Sain koulussa kerran stipendin. Se yllätti, vaikka jälkeenpäin ajatellen se ei ollut edes ihme. Innostuin jostain aineesta tai sain päähäni, että minusta voi tulla tiedemies, että opiskelisin, lukisin yliopistossa ja tein jonkin aikaa ahkerasti ja huolella kaikki läksyt ja kotitehtävät ja sain kiitokseksi keväällä stipendin. Olin silloin peruskoulun toiseksi ylimmällä luokalla, se päättyi ja menin viimeiselle luokalle. Pääsin jopa lukioon ja aloitin sen suurella innolla, mutta vire lopahti. Tuli muuta. Jouduin ehkä väärään seuraan. Aloin kaljoitella.

Ylitin kadun, menin paloaseman ohi ja käännyin kirkolle ja jatkoin sen ohi alas kryptaan vievälle ovelle. Siellä ovat meidän sosiaalitilat.

Sanoin, että minun ei ole varaa muistella tai että tällainen juoppolalli ei elä muistoissa, mutta puhuin perättömiä. Ehkä asia on aivan päinvastoin ja siinä olisi samalla suurin selitys asiantilalle: Koska muistelen menneitä ja kärsin tekemistäni mokista ja kaikesta typerästä, jota on takana, menneissä päivissä, se panee ryyppäämään.

Eli kaiken huipuksi vieritän syyn ratkeamisistani pois omilta harteilta. Olosuhteet veivät tähän.

Paskanmarjat, ajattelin.

Minun ei tarvinnut mennä alas kryptaan asti: Late ja Mari olivat molemmat tupakalla kirkon seinustalla. Haiku nousi. Tupakanpoltto on ainoa pahe, joka ei ole tarttunut minuun, jota en ole harjoittanut. Ymmärrän värittäväni tätäkin seikkaa. Yksinkertaisesti en tupakoinut enkä ollut tupakoinut koskaan muutamaa kokeilukertaa lukuunottamatta. Kaljoittelu oli eri juttu. Viiniä olen harrastanut jonkin verran ja väkeviä, mutta kaljoittelu ja kaljallaolo oli minun varsinainen hobby.

Samoin kuin tupakan kanssa olin pysynyt erossa myös huumeista. Eli kun teki mielessään tällaista yhteenvetoa, tuli siihen käsitykseen, etteivät meikäläisen asiat olleet sentään kovin huonosti. Minulla ei ollut asuntoa, ei ollut ollut keväästä alkaen, kun äidin perintöasia valmistui, konkurssipesä levisi ja sain ensin asunnon nimiini ja se meni eteenpäin jollekin hiton välittäjälle, joka siirsi meikäläisen ensimmäiseksi kadulle. Kuin olisi kantanut roskapöntön sinne. Minulle ei lähtenyt mitään edes mukaan, huonekaluja sun muuta. Jätin ne. Annoin jäädä välittäjän mieliharmiksi.

Late ja Mari tupakalla ja molemmat tietenkin näkivät, kun lampsin kulman takaa. Late on minua vanhempi ja meillä käytännössä nokkana. Ikäeroa meillä oli ehkä kaksi tai kolme vuotta, mutta siinä oli tarvittava, riittävä ero, hän oli saanut paremman osan ja minä ja Mari, joka oli lähinnä koululainen tai harjoittelija, me kaksi olimme käskytettävinä ja pomotettavina. Esimerkiksi Late oli meistä ainoana se, joka käytti lehtipuhallinta ja Mari ja minä saimme pidellä haravia. Haravahemmoja.

En tiedä mistä hetkestä alkaen arvasin, että tänään menee pieleen, että olin mennyt jonkin rajan yli ja mikä tarkoitti muutosta tulevaisuudessa. Tiesin tämän, vaikka en ollut varma ja olin silti täysin varma. En hämmästynyt.

”Kato”, Late sanoi ensimmäiseksi.

”Terve”, vastasin.

”Mistä mies tulee?”

”Oli vähän asioita.”

Late ei ole pomoni. Hän ei ole työnantajan edustaja, mutta hän on kallellaan sinne suuntaan.

”Sait fudut.”

Se ei tullut yllätyksenä.

”Arvasin”, sanoin.

Katsoin Laten huvittunutta ja toisaalta halveksivaa naamaa, ilmettä ja Marin yritystä olla ilmeetön ja kantaaottamaton ja tunsin, että päätä pakotti sen verran, että parasta olisi päästä ottamaan äkkiä pari tuoppia tai tölkkiä. Se helpottaisi ja auttaisi ja olin siis oikeastaan hyvilläni tästä Laten ilmoituksesta.

Tähän mennessä, tämän kesäkauden aikana minulle oli käynyt useamman kerran sellainen virhe, että olin myöhästynyt maanantaiaamuna töistä ja olin saanut siitä sekä suullisen että lopulta myös kirjallisen varoituksen. Olisiko niitä mokia ollut tätä ennen neljä kaikkiaan. Kaksi ensimmäistä meni pienillä nuhteilla, mutta sen jälkeen sanktiot kovenivat ja nyt olin saanut tai saamassa potkut.

”Vai niin”, sanoin.

”Käy konttorin kautta”, Late opasti kuin hän olisi oikeasti pomoasemassa. Ajattelin, että hänestä tulee tai hän on jo hyvä kymppi. Hänellä on kaikki edellytykset ja ominaisuudet kohdallaan siihen virkaan. Koiranvirkaan.

>>>jatkuu>>>