>>>jatkuu>>>
ALDOUS Tsitsis istuu ruokapöydän ääressä. Hänellä on runovihko avoinna edessä.
”Runoiletko sä?” kysyn.
Kysyn ennen kuin Aldous ehtii. Anastan etulyöntiaseman.
”Yritän”, Aldous vastaa.
Istuudun miestä vastapäätä. Katsomme toisiamme.
”En viitsi edes kertoa”, tunnustan. En käännä katsetta sivuun Aldouksen silmistä ja kasvoista. Epätavallisen totisista kasvoista. Tässä valaistuksessa ne näyttävät kellertäviltä ja kelmeiltä. Sairaalloisilta.
Aldous Tsitsis heräsi koska hänellä oli kipuja.
”Mitä kipuja?”
Katson pikku miestä. Unohdan itseni. Huomaan, että pitkästä aikaa käy niin.
Aldous kohauttaa olkiaan. Hänellä on kasvain. Se on levinnyt laajalle.
Kuulen pikku miehen toistavan lääkärin sanoja.
”Hyvälaatuinen kasvain?” kysyn ja toivon.
”Ei. Ennuste on huono.”
”Paska”, sanon.
Yritän ja yritin uudestaan riistää hengen itseltäni, mutta en onnistunut siinä ja sitten paljastuu ja selviää, että Aldouksella on syöpä. Minulla se pitäisi olla eikä Aldouksella. Miehellä on elinaikaa muutamia viikkoja, voi olla parhaassa tapauksessa vuosi.
”Lohdullista”, sanon.
Nousen, kierrän pöydän ympäri toiselle puolelle ja halaan Aldousta.
”Voi sinua parkaa”, sanon ja olen oikeasti surullinen tilanteesta ja päässä kuiskii, että sinun pitäisi olla siinä Aldouksen tilalla. Enkö haluaisi niin? Kyllä.
”En lähtenyt sun perääsi”, Aldous sanoo.
Aivan, ymmärrän. Aldous tiesi mitä olin tekemässä ja yrittämässä.
”Päätin vuosi sitten, että en puutu siihen enää. Siitä ei seuraa mitään hyvää.”
Olen hyvilläni, että emme ole juuri nyt kasvotusten. Hautaan kasvoni vielä syvemmälle vasten Aldous Tsitsiksen yöpaidan rintamusta. Olen polvillani miehen vieressä ja tunnen, että tämä pitää minusta kiinni. Roikumme toisissamme kuin kaksi haaksirikkoista.
Itkut, ajattelen.
”Jokaisen on joskus lähdettävä”, Aldous toteaa hyvin aikuisesti ja kypsästi.
Kummalle puhut? ajattelen.
”Niin”, kuiskaan.
Eikö Aldous löytänyt mitään kipulääkettä? Hän ei ollut etsinyt. Hän nousi vasta.
Aivan, ajattelen. Minun yökyläläiseni nousi vastikään, nousi käytännössä sen jälkeen, kun olin ehtinyt hissiin. Olin poissa viisitoista minuuttia. Aldous ehti nousta ylös ja tuli tänne keittiöön vihkonsa kanssa.
Oivaltava mies, joka oppi kerrasta, että ei ole hyvä eikä oikein puuttua toisten tekemisiin.
Villin hetken ajan ajattelen, että meidän pitäisi tehdä yhdessä itsemurha, mutta tajuan, ennen kuin ajatus ehtii muotoutua valmiiksi asti, että se olisi väärin Aldous Tsitsistä kohtaan. Minun ei pidä eikä kuulu houkutella tätä lasta aikuisen varressa mihinkään sellaiseen, mitä tämä ei ole saanut päähänsä ja keksinyt itse.
”Keitänkö teetä?” ehdotan.
”Vaikka.”
”Luulen, että en saa heti unta”, tunnustan.
Otan käpykakun rääppeet jääkaapista ja jaan sen kahdelle lautaselle.
”Sua ei haittaa varmaan, vaikka syöt keskellä yötä täytekakkua?”
”Ei.”
Tiedän, että lääkekaapissa on särkylääkettä. Etsinkö sitä Aldoukselle?
”Ei tarvitse.”
”Eikö?”
”Mä olin niin huolissani susta”, Aldous Tsitsis tunnustaa. ”Sen takia uni karkasi. Se oli isompi syy.”
Me katsomme toisiamme.
”Anteeksi”, pyydän. ”Olin ajattelematon.”
”Et ollut. Sä et ole koskaan ajattelematon.”
Olenpa, kiistän mielessäni. Anteeksiantamattoman ajattelematon. Olen vain lisännyt toisen tuskaa.
Kuinka kauan Aldous on tiennyt syövästä? Miksi hän ei ole kertonut?
Jo kysyessäni aavistan vastauksen: Aldous ei ole halunnut tuottaa minulle turhaa huolta.
”Kiitos. Se on kauniisti ajateltu.”
Milloin Aldous on saanut tai kuullut diagnoosin? Kaksi viikkoa sitten? Kuukausi takaperin?
”Olen tiennyt kuukauden ajan.”
”Etkä ole puhunut minulle mitään. Sun olisi pitänyt kertoa mulle.”
Minulla on kuulemma kylliksi omia murheita. Aldous Tsitsis ei ole halunnut rasittaa minua tällä tiedolla.
Tee hautuu. Me juomme teetä ja syömme kakkua. Juhlimme outoja asioita. Tämä taitaa olla meidän viimeinen yhteinen kakkumme, tulee mieleen. Olo on surullinen. Järkevää tai ei, olen nyt surullisempi kuin osasin kuvitellakaan.
En halua, että Aldous Tsitsis kuolee. Kuvitelmissani mies selviytyi ja jatkoi elämäänsä minun jälkeeni. On väärin, että joudun jättämään jäähyväiset myös Aldoukselle. Kaikki läheiseni kuolevat. Se on epäoikeudenmukaista. Raakaa.
”Älä ajattele mitään synkkää”, Aldous Tsitsis neuvoo.
Räpyttelen sumenevia silmiäni. Kyyneleet tippuvat lautaselle, kakun muruille, lusikalle.
”Noh”, Aldous lohduttaa. Hän ojentaa kätensä ja laskee sen kämmenselälleni. Päästän irti pikkulusikasta ja käännän käden niin, että voin tarttua Aldouksen käteen.
”Voi rakas”, sanon.
Aldous hymyilee ensimmäisen kerran tänä iltamyöhänä.
Aamulla, kun Aldous Tsitsis on lähtenyt takaisin hoivakotiin, vien roskapussin pihalle.
Roskakatoksen hämärässä tajuan, että Aldous on hoitanut viime aikoina useimmiten roskien viennin. Aldous on ollut luonani melkein joka päivä viimeisen vuoden aikana ja jo useiden vuosien ajan. Me olemme kasvaneet yhdessä, yhteen, kokeneet asioita ja menetyksiä yhdessä. Nyt minun on ryhdyttävä Aldouksen saattohoitajaksi.
Kamalaa.
Miehen harmaat ja kelmeät kasvot viestivät selvästi, että Aldous ei elä enää edes vuotta. Hänellä on viikkoja jäljellä ja aion auttaa häntä kaikin tavoin, mikä vain on vallassani. Se on minun elämäntehtäväni nyt ja loppuun asti.
En luvannut Aldoukselle mitään. En luvannut yöllä enkä tänä aamuna, mutta se ei ollut tarpeen. Sanalliset lupaukset ovat kovin heiveröisiä ja merkityksettömiä. Sanat ovat halpoja.
Pihan roskakatos on kymmenen metrin päässä rapun sisäänkäynnistä. Kun astun ulos katoksesta, seinänaapurini, herra Virtanen näkyy astelevan kohti täysinäinen roskapussi käsipuolessa. Jään pitämään hänelle ovea auki.
”Huomenta. Samoilla asioilla?” Virtanen sanoo.
”Huomenta”, vastaan.
Mies menee avoimesta ovesta peremmälle ja kiittää. Seison ovella ja odotan niin kauan, että naapuri tulee takaisin.
”No, mitä kuuluu?” mies kysyy.
”Hyvää. Sain nukuttua.”
Me kuljemme yhtä matkaa porraskäytävän alaovelle. Virtanen avaa oven vuorostaan minulle ja pitää sitä auki.
”Kiitos”, kiitän.
”Ole hyvä.”
”Mua nolottaa yhä”, tunnustan.
”Ei mitään syytä.”
”Kyllä”, hymähdän.
Olemme hississä. Virtanen painaa meidän kerroksemme painiketta.
”Onko se sun veli tai joku sukulainen joka käy sun luona päivittäin?” Virtanen kysyy.
”Ei. Hän on Aldous Tsitsis, vammainen, joka harrastaa runoutta ja hän taitaa jostain syystä fanittaa mua.”
Virtanen nyökkää.
”Ainakin kaverilla on hyvä maku”, hän kehaisee.
En vastaa. Hissi pysähtyy ja ovi aukeaa. Virtanen odottaa kohteliaana, että menen edellä ovesta.
Onko tämä jotain enemmän kuin naapuruutta? ajattelen. Ei ainakaan minun puoleltani.
”Hyvää päivänjatkoa”, Virtanen toivottaa.
”Kiitos, samoin”, vastaan.
Menen sisälle. Alan etsiä makuuhuoneesta. Aukaisen yöpöydän laatikon, suljen sen ja siirryn olohuoneeseen ja katson siellä ympärilleni. Seuraavaksi menen vessaan ja aukaisen peilikaapin. Tavallisessa juomalasissa on tötteröksi pyöritetty paperi, Aldouksen viesti minulle.
Muista minua / kun aamu sarastaa / ja ilta pimenee. / Muista minua / arkisissa askareissa / sinä kaunis kultaseni.
Runossa ei ole päiväystä, mutta tajuan, että Aldous Tsitsis kirjoitti sitä minulle yöllä keittiön ruokapöydän ääressä, kun palasin autotallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti