>>>jatkuu>>>
MAKAAN selälläni, silmät auki, hereillä ja virkeänä. Moottori vaikenee. Tulee syvän hiljaista. Hetki ennen seuraavaa ääntä: Auton ovi avautuu ja sulkeutuu. Tavallisia ääniä. Arkipäivän ääniä kesken yön.
En ole mielissäni, huvittunut enkä tyytyväinen. Pelottaa ja jännittää, ennen muuta jännittää.
Puhetta. Ihmiset puhuvat, totta kai. En saa selvää puhuuko kuski jonkun toisen kanssa vai kenties kännykkään? Kuuluuko kännykkä täällä luolassa? En erota sanoja, mutta en yritäkään sitä.
Toinen ääni, miehen ääni. Kaksi eri miestä. Kaksi miestä, jotka ovat äänessä. Ajattelen tai kuvittelen jostain syystä, että miehiä on enemmän, kaikkiaan neljä ja he ovat palaamassa metsästysretkeltä. Miksi metsästysretkeltä? Miksi kuvitella mitään? Neljän miehen rinki, josta kaksi on ollut toistaiseksi äänessä. Kaikki eivät ole aina äänessä. Kaikilla ei ole joka hetki tarve pitää pulinaa yllä.
Mielikuvitukseni saattaa miehet seisomaan Minin eteen, niin kuin miehet jäävät pyörimään minkä hyvänsä tavallisesta poikkeavan tai tavallisenkin auton tai moottoripyörän tai skootterin tai mopon ympärille. Mikä hyvänsä tekniikka kiinnostaa miehiä. Totisia miehiä. Miehet ovat tällaisessa tilanteessa totisia ja vakavia, heimon kingit riittiensä ääressä.
Menisitte jo haaskat, patistan heitä hiljaa sisimmässäni. Kuulen miesten jatkavan juttua. Kaksi ääntä edelleen. He palaavat mökiltä ja heillä on tietenkin tavaraa mukanaan. Sitä on niin ylettömästi yli tarpeen, että heidän on tehtävä useampi reissu autolta rappukäytävään hissin eteen ennen kuin kaikki on roudattu.
En näe mitä tapahtuu, mutta kuulen ja kuuntelen. Silmäni ovat auki ja olen tarkkana. Näen ja tunnistan seinänaapurini. Hän on yhtäkkiä siinä silmissäni, tuulilasin takana ja konepellin takana. Virtanen on miehen nimi. Näen miehen kasvot, pään, ylävartalon ja jonkun toisen, tuntemattoman miehen siinä rinnalla.
Hyvää päivää, sanon mielessäni.
Miehet nousevat näkökenttääni. He seisovat siinä puhumattomina, tuijottaen minuun, aloilleen jähmettyneinä ja miettivät varmaan, mistä on kysymys? Harkitsen sulkea silmäni. Kiroan ääneti, karkeasti ja katkerasti. Se tapahtui mitä olin pelännyt. Tämä helvetin auto, helvetin Mini vetää miehiä puoleensa kuin kärpäsiä.
En tiedä mitä tehdä, miten pitäisi reagoida, mutta se ei jää enää minun huolekseni, sillä naapuri toimii. Virtanen. Olen kuullut miehen etunimen, mutta se ei ole jäänyt mieleen. Oven postiluukussa lukee Virtanen.
Mies avaa Minin kuskinpuolen oven. Se ei ole lukossa. Miksi pitäisi olla?
”Mitä? Onko sulle sattunut jotain?”
Tiedostan häiritsevänä ja nolona oman oudon asuni ja asentoni. Käännän penkin normaaliasentoon ja käännyn istuvilleni. Työnnän penkkiä taaksepäin. Siinä on sopivaa puuhaa.
Syrjäsilmällä näen, että herra Virtanen katsoo yhä hämmästellen ja silmäilee kaikkea näkemäänsä kauttaaltaan.
Ymmärrä mitä ymmärrät, ajattelen. Et ymmärrä, vaikka miettisit näkemääsi loppuikäsi.
”Mihin sä olit menossa?”
Me olemme hyvänpäiväntuttuja ja moikkaamme kohdatessa. Virtanen oli ensimmäinen talossa, joka esittäytyi minulle. Siitäkin on kulunut vuosia. Me tiedämme ja tunnemme toisemme, mutta en tiedä sentään esimerkiksi, mitä herra Virtanen tekee työkseen tai minkä alan miehiä hän on? En tiedä tyypistä mitään, koska en ole kiinnostunut. Toisin päin Virtanen on todennäköisesti selvillä, että hänen seinänaapurinaan asuu Hepun vaimo, tämän leski. Koska minä olen se, mikä olen ja Heppu Heppu. Kuuluisuuden ikuisia kiroja. Mutta siihen se tutustuminen on rajoittunut.
Lähdin hakemaan kassia autosta. Olin unohtanut sen tänne. Tarjosin sen selitykseksi.
”Tätäkö?” avulias naapurini kysyy. Hän tarttuu urheilukassiin, joka on typerästi siinä kuljettajan istuimella eikä takapenkillä. Yhtä typerää on, että istun auton vieruspenkillä enkä pääse pois sieltä muuten kuin hankalasti kuskin puolelta. Ovi vieressäni on poissa pelistä. Sen ja betonisen pilarin välillä on tilaa korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eikä ovi avaudu millään niin paljon, että mahtuisin siitä ulos. Ja sama tietenkin toisin päin.
Herättänee ajatuksia.
Älä selitä, muistutan ja varoitan itseäni. Älä alennu selittämään. Selittäkööt ne, joita sellainen huvittaa ja kiinnostaa.
Virtasesta tilanteessa ei ole kai mitään hirveän ihmeellistä? Ainakaan hän ei sano mitään siihen viittaavaa ääneen, nostaa vain kassin autosta pois tieltä ja laskee sen kädestään jonnekin taakseen autotallin lattialle autojen väliin. Kymmenet pilleripurkit helisevät kuin kassissa olisi jokin kristallikruunu tai vastaava.
Tai ei niitä purkkeja ole kymmentä.
”Onko tässä jotain särkyvää?” tulee seuraava kysymys.
”On”, vastaan. En halua, että Bacardi särkyy, mutta muistan sitten, että se taisi olla niitä muovipulloja. ”Mitä mä sanoin, ei.”
Virtanen on minua nuorempi mies, noin kolmekymppinen. En ole katsonut häntä sillä silmällä tai koskaan kovin tarkasti, mutta huomioin sen nyt. Iän. Sinänsä merkityksetön asia. Virtasen seurassa oleva toinen mies on samanlainen, nuorehko tapaus. Hän seisoo yhtä odottavana ja ihmettelevänä auton lyhyen konepellin edessä, seuraa omalta osaltaan tapahtumia ja todistaa niitä. Kaksi kaverusta ja ääntä, jotka kuulin.
Huomaan, että Virtanen tuijottaa vaatetustani.
”Miten sä pääsit sinne?” hän kysyy.
En vastaa. Ei kuulu muille. Nostan persausta, otan kiinni ohjauspyörästä ja vien jalan istuinten välisen konsolin yli, temppuilen, vaikka en yritä sitä, temppuilen taas vaihteeksi tiellä ja esteenä pystyssä sojottavan vaihdekepin yli ja ohjauspyörän ali kuskin paikalle.
Herra naapuri väistyy edestä ja tekee tilaa. Mies nostaa uudestaan kassin hallin lattialta ja perääntyy sen kanssa tieltäni.
”Mitä sä olit puuhaamassa?”
Kysymyksiä riittää, oivallan. Olemme puhuneet tänä lyhyenä hetkenä enemmän kuin koko menneinä vuosina yhteensä. Me olemme vain naapureita. Me emme ole vierailleet kertaakaan toistemme luona. Kumpikaan ei ole ehdottanut sitä. Kummallakaan ei ole ollut tarvetta siihen. Elämme omaa elämäämme.
Emme puutu toistemme asioihin, lisään ärtyneessä mielessäni.
Jään kiinni vaihdetankoon. Siinä käy niin kuin pelkäsin eli kylpynuttu on liikaa tällä kertaa. Käsitän, että ihme tapahtui aiemmin. Ihme oli silloin mennessäni, etten takertunut hiivatin keppiin kiinni vääntäytyessäni sen yli. Kepillä ei ollut silloin vielä pahat mielessä, mutta nyt olen siinä perseestä nalkissa ja tunnen itseni naurettavaksi ja typeräksi. Puristan pakaroita yhteen pelätessäni, että vaihdetangon muotoiltu nuppi sujahtaa persereikään. Yritä siinä seurustella. Ehdin kirota vain kerran mielessäni, kun vahvat käsivarret tulevat apuun. Ne kietoutuvat vartaloni ympärille ja auttavat minut vapauteen, ulos autosta.
Haistan miehen tuoksun. Olemme niin lähekkäin. Kontaktissa. Tuoksussa on sävyjä, voimakkaimpana ensin ulkoilma, toisena alkoholi, vienompana tupakka ja mausteeksi sekä hikeä että jokin deodorantti. Haistan ja analysoin nämä hetkessä ja yhtä nopeasti tuokio on ohi ja seisomme molemmat auton sivulla, ahtaassa välikössä.
Suljen Minin oven. Tartun avaimenperään ja painan lukituksen päälle.
Virtanen pyytää anteeksi. Hän ei tiedä minkä takia tuli katsoneeksi sisälle Marian Miniin?
Koska olet mies, vastaan vastaamatta. Selitys ei ole sen kummempi.
Lisään yksityiskohtia kertomukseeni: En saanut unta, kun muistin unohtuneen kassin. Sen takia olen näissä pukeissa. Lähdin sängystä pistäytymään alakertaan.
”Lopputulos on tämä.”
Lopeta, kiellän ja voihkaisen päässäni. Älä sorru selittämään.
”Säikähdin, kun tänne tuli ihmisiä. Tämän asun takia.”
Ääni päässä ärisee kahta pahemmin. Suljen suuni.
Miehet myötäilevät ja myöntelevät. Myös se tuntematon kaveri löytää äänensä, mutta en kuule enkä kuuntele mitä miehet sanovat. Olen kuitenkin pääsemättömissä heistä. Voin vain lähteä heidän mukana hissiin ja ylös. Olemme kolmisin pakkautuneina hissikorissa ja lisäksi treenikassi ja miesten tavarat, kaksi rinkkaa, iso kattila ja haavi.
”Mökiltä tulossa?” arvaan.
”Joo”, Virtanen vastaa. ”Lähdimme aika myöhään sieltä. Ei malttanut lähteä valoisan aikaan.”
”Aivan.”
Hymyilen.
Sitten olemme meidän kerroksessa, vierekkäisillä ovilla.
”Ai, te olette naapureita”, tuntematon mies käsittää.
”Hyviä naapureita”, Virtanen vakuuttaa.
”Kyllä”, vakuutan osaltani ja hymyilen lisää. ”Kiitos paljon avusta.”
”Ei kestä. Haluatko tai kiinnostaako tulla sisälle käymään? Lasilliselle.”
”Ei kiitos. Taidan mennä jatkamaan unia.”
”Selvä.”
Työnnän avaimen oven lukkoon. Naapuriasunnon ovi on jo puoliksi auki. Saan vaikutelman, että miehet odottavat ja seuraavat, että menen tosiaan takaisin mökkiini. Olen sellainen peräänkatsottava. Miehet eivät uskoneet välttämättä sanaakaan kertomastani.
”Hyvää yötä”, miehet toivottavat kuorossa ja vastaan: ”Hyvää yötä.”
Menen sisään. Eteisen piti olla pimeä, oli lähtiessäni, mutta se ei ole nyt. Eteisen valo killittää, samoin makuuhuoneessa on valo ja keittiössä. Käsitän, että Aldous Tsitsis on herännyt tällä välin. Raukka on pelästynyt huomattuaan olevansa yksin, noussut ja sytyttänyt valon joka huoneeseen.
Niinpä se ei onnistunut tälläkään kertaa. Ei onnistunut. Onnistuisiko koskaan?
Minut valtaa voimattomuus ja välinpitämättömyys. Minulla on helvetin kassi käsipuolessani ja minun pitäisi piilottaa se ensimmäiseksi, mutta se tuntuu kovin turhalta.
”Missä sä olet?” kysyn.
”Täällä.”
Ääni kuuluu keittiöstä: ”Keittiössä. Ruokapöydän ääressä.”
Joten menen lenkkitossuissani vaatehuoneeseen, vien kassin samalla sinne lattialle, kapean huoneen perälle ja potkaisen lenkkarit jaloista.
>>>jatkuu>>>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti